TOHTORI HIRSCHIN KAKSINTAISTELU
Herra Maurice Brun ja herra Armand Armagnac kulkivat auringonpaisteisen Champs Elysées'n yli vilkkaan, mutta silti arvokkaan näköisinä. He olivat molemmat lyhyitä, rohkeita ja reippaita. Heillä oli molemmilla musta parta, joka ei oikein tuntunut sopivan heidän kasvoihinsa omituisen ranskalaisen muodin johdosta, mikä sai heidän partansa näyttämään teennäisiltä. Herra Brunin tumma suippoparta oli silminnähtävästi kiinnitetty hänen alahuuleensa. Herra Armagnacilla oli vaihteen vuoksi kaksi partaa, yksi törröttäen voimakkaan leuan kummassakin kulmassa. He olivat molemmat nuoria. He olivat molemmat ateisteja, masentavan järkkymättömiä katsantokannaltaan, mutta hyvin vilkkaita sitä selittämään. He olivat molemmat kuuluisan tohtori Hirschin, scientistin, publisistin ja moralistin henkisiä oppilaita.
Herra Brun oli joutunut huomionesineeksi ehdotuksensa vuoksi, että yleinen lauseparsi »Adieu» [ransk. oikeastaan »Jumalan haltuun»] pitäisi hävittää kaikkien ranskalaisten klassikkojen teoksista ja tehdä lyhyt loppu sen käyttämisestä yksityisessä elämässä, »Silloin», sanoi hän, »olisi ihmisten kuvitellun Jumalan nimikin kaikunut viimeistä kertaa ihmisen aikakaudella.» Herra Armagnacin erikoisala oli kuitenkin militarismin vastustaminen ja hän tahtoi että marseljeesin loppukuoro, Aux armes, citoyens [Aseisiin, kansalaiset] muutettaisiin kuuluvaksi Aux greves, citoyens [Lakkoon, kansalaiset]. Mutta hänen antimilitarisminsa oli erikoista, gallialaista lajia. Eräs kuuluisa ja hyvin varakas englantilainen kveekari, joka oli tullut tapaamaan häntä valmistellakseen yleistä aseiden riisumista koko maailmassa, oli aivan tuskastua, kun Armagnac ehdotti, että sotamiehet aluksi ampuisivat upseerinsa.
Tässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa ja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka kylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen kasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan toiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta epäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan taipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen luontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden gallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että hän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa silmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys. Laajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään elämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa, ja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin opeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen vastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin hillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa hänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin keksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus huolellisesti säilytti.
Hänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä — katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin; kastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain yhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä olivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut ja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos erään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle iloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat molemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.
Heille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi voinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten kammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän oli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen isäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen retikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin mitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan, antoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän kärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:
»En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc. Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en tahdo.
Tästä tulee uusi Dreyfus-juttu!
P. Hirsch.»
Herra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki sen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti toiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien varjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää absinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan tahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas joi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies juoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.
Maurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi auttaa mestaria joka tapauksessa, mutta…»
Hän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat syynsä olla tapaamatta miestä, mutta…»
Ennenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että tunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän edessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin tykin kuula.
Hän oli voimakas mies, päässään pieni rypistynyt tyrolilaishattu, ja hänen ulkonaisessa olennossaan oli tosiaan jotakin tyrolilaisen tapaista. Hänen hartiansa olivat jykevät ja leveät, mutta hänen säärensä olivat hoikat ja sirot polvihousuineen ja neulottuine sukkineen. Hänen kasvonsa olivat ruskeat kuin pähkinä. Hänellä oli hyvin kiiltävät ja levottomat, ruskeat silmät ja hänen tumma tukkansa oli jäykästi kammattu taapäin otsalta ja leikattu takaa päätä myöten, paljastaen kulmikkaan, voimakkaan pääkallon, ja hänellä oli pitkät mustat viikset, kuin härän sarvet. Tuollainen jykevä pää on tavallisesti asetettu vahvan niskan varaan; mutta tämä oli piilotettu leveän, kirjavan liinan alle, joka oli sidottu ympäri kaulan korvien alapuolelta ja kulki edessäpäin hänen takkinsa sisään, muodostaen kuin omituisen liivin. Liina oli itämaista tekoa. Yleensä oli miehen olemuksessa jotakin barbaarista, ja hän muistutti enemmän unkarilaista paroonia kuin tavallista ranskalaista upseeria. Hänen kielensä oli kuitenkin selvästi ranskalaissyntyisen puhetta, ja hänen ranskalainen patriotisminsa oli niin tulista, että se tuntui melkein mauttomalta. Heti kun hän oli hyökännyt ulos kaariovesta, alkoi hän pasuunamaisella äänellä huudella pitkin katuja: »Onko täällä ketään ranskalaisia?» aivankuin hän olisi kutsunut kokoon kristityitä Mekan kaupungissa.
Armagnac ja Brun nousivat heti pystyyn, mutta he tulivat liian myöhään. Miehiä oli jo juossut paikalle kadun kulmista; syntyi pieni, mutta levoton ihmisryhmä. Ranskalaisten äkillisellä halulla puhua politiikkaa kadulla, oli mustaviiksinen mies jo rientänyt kahvilaa kohti, hypännyt pöydälle ja ottanut kastanjanoksan tuekseen; ja nyt puhui hän kuin Camille Desmoulsin kerran oli puhunut, kun hän siroitti tammenlehviä väkijoukkoon.
»Ranskalaiset», paukutteli hän. »Minä en osaa puhua! Jumala auttakoon minua sanomaan sanottavani. Miehet oppivat roskaisissa parlamenteissaan puhumaan ja sen ohessa vaikenemaan — vaikenemaan niinkuin tuo vakooja, joka piilee vastapäisessä talossa. Hän vaikeni, kun minä kolkutin hänen makuuhuoneensa ovelle! Hän vaikenee nytkin, vaikka hän kadun yli kuulee minun ääneni ja vapisee pesässään. Niin — he saavat vaieta kaunopuheisesti nuo poliitikot! Mutta aika on tullut, jolloin meidän, jotka emme saa puhua, täytyy puhua. Teidät on kavallettu preussiläisille. Kavallettu tällä hetkellä. Ja tuo mies on teidät kavaltanut. Minä olen Jules Debosc, tykkiväen eversti Belfortista. Me vangitsimme eilen saksalaisen vakoilijan Vogeseilla, ja hänen taskustaan löytyi paperi — paperi, jota minä pidän kädessäni. Niin, sitä koetettiin salata, mutta minä kuljetin sen suorastaan miehelle, joka oli kirjoittanut sen — miehelle tuossa talossa. Se on hänen käsialaansa, se on merkitty hänen nimiinsä alkukirjaimilla. Se neuvoo, kuinka voidaan löytää tuon uuden, äänettömän ruudin tekotapa. Hirsch on sen keksinyt, Hirsch kirjoitti tämän tiedonannon siitä. Tämä tiedonanto on saksaksi kirjoitettu ja löydettiin saksalaisen taskusta. Sanokaa, että ruudin kemiallinen kaava on harmaassa kuoressa sihteerin pöydän ensimäisessä, vasemmanpuolisessa laatikossa, sota-asiain ministeristössä, kirjoitettuna punaisella musteella. Olkaa varovainen. P.H.!»
Hän pamautteli lyhyitä lauseita kuin pikatykki, sillä hän oli selvästi sitä laatua miehiä, jotka ovat joko kielettömiä tai vilpittömiä. Suurin osa joukosta oli kansalliskiihkoisia ja nyt jo uhkaavan kapinallisia ja vähemmistö yhtä pelokkaita intellektuaaleja, jotka Armagnacin ja Brunin johtamina hillitsivät enemmistön liikanaista sotaista innostusta.
»Jos tuo on sotasalaisuus», huusi Brun, »kuinka voitte kuuluttaa sitä kadulla?»
»Sanon teille, miksi menettelen niin», karjui Dubosc yli meluavan joukon. »Lähestyin tätä miestä suoralla kohteliaalla tavalla. Jos hänellä olisi ollut jotain selitettävää, olisi hän voinut tehdä sen täydellä luottamuksella. Hän kieltäytyy selittämästä. Hän lähettää minut kahden muukalaisen luo kahvilaan kuin palvelijoitten luo. Hän on ajanut minut ulos talosta, mutta minä menen sinne takaisin Pariisin kansa jäljessäni.»
Kirkuna tuntui tärisyttävän talojen seiniä ja kaksi kiveä lensi ilmassa; toinen rikkoi ruudun parvekkeen yläpuolella. Kiukustunut eversti pujahti vielä kerran kaarioven alle, ja hänen kuultiin huutavan ja meluavan sisällä. Joka hetkellä kasvoi ihmismeri yhä suuremmaksi, se nousi kaidepuita ja tikkaita pitkin kavaltajan asuntoon; oli jo jokseenkin varmaa, että talo valloitettaisiin kuin Bastille, kun rikkoutunut parvekeikkuna aukeni ja tohtori Hirsch tuli ulos parvekkeelle. Ensiksi oli raivo muuttumaisillaan nauruksi, sillä hän näytti kovin hullunkuriselta tällaisen näytelmän yhteydessä. Pitkine, paljaine kauloineen ja luisuine olkapäineen muistutti hän samppanja-pulloa, mutta se olikin ainoa juhlallinen piirre hänessä. Hänen takkinsa riippui hänen yllään kuin naulassa; porkkananpunaista tukkaansa piti hän pitkänä ja sotkuisena, hänen leukansa ja poskensa olivat tuollaisen harmillisen parran reunustamat, joka alkaa läheltä suuta. Hän oli hyvin kalpea ja hänellä oli siniset silmälasit.
Lyijynkarvaisena kasvoiltaan puhui hän teeskennellyllä päättäväisyydellä, niin että roskaväki vaikeni kesken hänen kolmatta lausettaan.
»… sanoa teille nyt vain kaksi asiaa. Ensimäisen vihollisilleni, toisen ystävilleni. Vihollisilleni sanon minä: On totta, etten tahdo tavata herra Duboscia, vaikka hän meluaakin aivan tämän huoneen ulkopuolella. On totta, että olen pyytänyt kahta muuta miestä keskustelemaan hänen kanssaan minun sijastani. Mutta minä selitän teille syyn! Koska minä en tahdo enkä saa nähdä häntä — siksi että hänen tapaamisensa olisi vastoin kaikkia arvokkuuden ja kunnian sääntöjä; ennenkuin minut on juhlallisesti vapautettu oikeuden edessä, on hän velvollinen kunnon miehenä noudattamaan toista sovintopäätöstä; ja lähettäessäni hänet todistajieni luo, olen tarkasti…!»
Armagnac ja Brun heiluttivat hurjasti hattujaan, ja tohtorin vihamiehetkin taputtivat hyväksyen käsiään tälle odottamattomalle kiellolle. Vielä kerran jäi noin viisi lausetta kuulumatta, kunnes hänen taas kuultiin sanovan:
»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita, ja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan itsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja perinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys; minun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille melkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua niinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin heidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita, niinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani, minä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten mietiskelemään loppuiäkseni.»
Kaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan eversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo tavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti: »Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in herttua.»
Toinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti kiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.
Aikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt päivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat melkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä koristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki olivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona, melkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin mitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen. Koska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli hänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin. Hän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti järjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita j.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau istuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.
»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän raskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten sotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia ateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet tässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia, ja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»
»Onko paperi sitten väärennetty?» kysyi pappi.
»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on aivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta Hirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan ystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja saksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»
»Te tarkoitatte, että ilmoitus on väärä», sanoi isä Brown.
»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi antanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa kätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja asiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan tarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin kaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat tunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä, mutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin kaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia, jos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»
»Ja onko se?» kysyi isä Brown.
»On», sanoi hänen ystävänsä surkeasti. »Sen on kömpelösti väärentänyt joku, joka ei tiedä mitään sen oikeasta kätköpaikasta. Siinä sanotaan, että paperi on sihteerin kirjoituspöydän laatikossa oikealla puolella. Todellisuudessa on kaappi salalaatikkoineen koko joukon vasemmalla pulpetista. Siinä sanotaan, että harmaa kuori sisältää pitkän, punaisella musteella kirjoitetun asiapaperin. Se ei ole kirjoitettu punaisella musteella, vaan aivan tavallisella mustalla. On selvästi mieletöntä sanoa, että Hirsch olisi erehtynyt paperista, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse, tai että hän olisi koettanut auttaa ulkomaalaista varasta saamalla hänet haparoimaan väärää laatikkoa. Minun mielestäni täytyy meidän jättää se ja pyytää anteeksi tuolta vanhalta porkkanalta.»
Isä Brown näytti miettivän; hän otti pienen palan valkosilliä kahveliinsa. »Oletteko varma, että harmaa kuori oli vasemmanpuolisessa kaapissa?» kysyi hän.
»Täydellisesti», vastasi Flambeau. »Harmaa kirjekuori — se oli oikeastaan valkea — oli…»
Isä Brown pudotti pienen, hopeisen kalan ja kahvelin ja tuijotti toveriinsa. »Mitä?» kysyi hän muuttuneella äänellä.
»Niin, mitä?» vastasi Flambeau, syöden innokkaasti
»Eikö se ollutkaan harmaa?» sanoi pappi. »Flambeau, te säikytitte minut.»
»Mitä hiisiä te säikytte?»
»Minä säikähdin valkoista kirjekuorta», sanoi toinen vakavasti. »Jos se vain olisi ollut harmaa! Mutta jos se oli valkoinen, on koko homma musta. Tohtorilla on kai sittenkin ollut jotain pirullisia vehkeitä.»
»Mutta minä sanon teille, että hän ei ole voinut kirjoittaa moista tiedonantoa!» huusi Flambeau. »Ilmoitus on joka suhteessa aivan väärä. Syyllisenä tai syyttömänä tietää tohtori Hirsch kaikki nuo seikat.»
»Mies, joka kirjoitti tuon tiedonannon, tuntee kaikki nuo seikat», sanoi hänen papillinen toverinsa siivosti. »Hän ei olisi voinut vääristellä niitä siinä määrin, tuntematta paperin sisällystä. Saattepa oppia tuntemaan, — miten kamalaa on olla valheellinen joka suhteessa niinkuin paholainen.»
»Tarkoitatteko…?»
»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle varaa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen ystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan taloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä, ei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia, vaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että kaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että jos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät, jossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä ja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja kahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen täytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»
»Mutta mitä se merkitsee?» kysyi aterioitsija pöydän toisella puolen.
»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä Hirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla, tai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut väärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on mystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin. Että laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei yksikään sattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»
»Mitä se sitten oli? Petostako?» kysyi Flambeau ryhtyen taas syömään.
»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen hämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan… Niin, en ole koskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää moraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä ihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä onnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No, Dreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten syytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin — että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin helposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti, oli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia puolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja pettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan vehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa, jos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden täytyi tuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka tiesi kärsineensä vääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät, niinkuin he tietäisivät, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli yksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät hyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat olleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita, vaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»
»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»
»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi, »joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella, että tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa isänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän täten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia ja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien kautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa omituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä totuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä olisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä tiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi puolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että oikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti mahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»
»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se selittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt vääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään. Mutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se oli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»
»Minä en ajatellut Dreyfusia», sanoi isä Brown.
Hiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä. Oli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä täältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau äkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti käsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi, »jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi…»
»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä Brown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä heillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen kieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta pankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema on määräävä.»
»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun päämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko Dubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan isänmaan-ystävä.»
Isä Brown ruoti yhä silliään.
Jokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat silmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi Flambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö häntäkin?»
»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois, ääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea mitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen toiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea, mitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on jotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa toinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän tai vähemmän totta. Tässä molemmat… Hyvä! Minä olen selittänyt teille ainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä minua.»
»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin kun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä. »Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin perustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman loistavaksi, mutta… no, miksi te sitä sanoisitte?»
»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon sitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun kummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme esitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on ranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen ranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja. No hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten ihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen kuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan varmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka on yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu: 'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin… kuin se arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»
Ennenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen sotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille istumaan.
»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä tulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan lähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen anteeksipyyntönsä.»
»Mitä?» huusi Flambeau melkein pelottavan uskomattoman näköisenä — »anteeksipyynnönkö?»
»Niin», herttua sanoi jurosti, »siellä paikalla — mieluimmin jokaiselta — käsi miekankahvassa. Ja teidän ja minun pitäisi tehdä se, sillä aikaa kun hän on poislähdössä.»
»Mutta mitä tämä tarkoittaa?» huusi Flambeau. »Hänhän ei voi olla peloissaan tuon pikku Hirschin vuoksi! Hiis vie!» huusi hän ymmärrettävän raivon vallassa. »Eihän kukaan voi pelätä Hirschiä.»
»Minä luulen, että siinä on taas vehkeilyä!» läähätti Valognes, »juutalaisten ja vapaamuurarien vehkeilyä. Sen tarkoituksena on tuottaa kunniaa Hirschille…»
»Isä Brownin kasvot näyttivät välinpitämättömiltä, vaikka omituisen tyytyväisiltä, joko tietoisuuden tai tietämättömyyden vuoksi. Mutta kun typerä naamio putosi ja viisas naamio asettui sen sijaan, näkyi kuin leimaus, ja Flambeau, joka tunsi ystävänsä, tiesi, että hän nyt oli selvillä. Brown ei sanonut mitään, lopetti vain kala-annoksensa.
»Missä te viimeksi näitte kalliin ystävämme everstin?» kysyi Flambeau harmistuneesti.
»Hän on Hotel Saint Louis'sa Elyséen kenttien luona, jonne me saatoimme hänet. Hän pakkaa paraikaa tavaroitaan.»
»Luuletteko, että hän pysyy siellä?» kysyi Flambeau rypistellen kulmiaan pää kumarassa.
»Minä en luule, että hän vielä on päässyt lähtemään», vastasi herttua.
»Hän pakkaa tavaroitaan pitempää matkaa varten.»
»Ei», sanoi isä Brown yksinkertaisesti, nousten äkkiä seisoalleen, »hyvin lyhyttä matkaa varten. Kaikkein lyhimpiä, todella. Mutta meillä on vielä aikaa saada hänet kiinni, jos me lähdemme sinne automobiilillä.»
Mitään muuta ei hänestä saanut irti, ennenkuin vaunut olivat kiertäneet kadun kulman Hotel Saint Louis'in luona, jossa he astuivat ulos ja hän johti seuruetta pitkin syrjäkatua, joka jo oli syvässä varjossa yhä enenevän hämärän tähden. Kerran, kun herttua kärsimättömästi kysyi, oliko Hirsch syyllinen petokseen vai ei, vastasi hän kuin muissa mietteissä: »Ei, paitsi kunnianhimoon — niinkuin Caesar.» Sitten lisäsi hän jokseenkin epäjohdonmukaisesti: »Hän eli hyvin yksinäistä elämää; pitihän hänen tehdä jotakin itsensä vuoksi.»
»No, jos hän on kunnianhimoinen, tulee hän kai nyt tyytyväiseksi», sanoi Flambeau melkein katkerasti. »Koko Pariisi haluaa nyt ilahduttaa häntä, kun meidän kirottu everstimme on pötkinyt pakoon.»
»Älkää puhuko niin kovasti», sanoi isä Brown, hiljentäen ääntään, »teidän kirottu everstinne on juuri edessänne.»
Toiset seisahtuivat ja painuivat syvemmälle seinän varjoon, sillä heidän karanneen esimiehensä tukeva vartalo näytti todella kulkevan varjossa vastapäätä, mytty kummassakin kädessä. Hän oli jokseenkin samanlainen kuin ensi näkemältä, paitsi että hän oli vaihtanut hauskat vuoristolaispolvihousunsa jokapäiväisiin, pitkiin housuihin. Oli selvää, että hän jo oli pujahtanut pois hotellista.
Sivukatu, jota pitkin he häntä seurasivat, oli yksi niitä, jotka tuntuvat olevan talorivien takana kuin näyttämölavan takaosa. Väritön, jatkuva seinä kulki sen toista reunaa pitkin, ja sen keskeyttivät joskus tummat ja lian tahraamat ovet, kaikki tarkasti kiinni ja täynnä ohikulkeneiden katupoikien liitupiirustuksia. Puitten latvat, ylioksat useimmiten alaspainuneina, kurkistelivat siellä täällä muurinharjan yli ja niiden takana, purppuraisessa, harmaassa hämärässä, näkyi pitkä rivi korkeita pariisilaisia taloja takaapäin. Talot olivat itse asiassa tarkkaan suljetut, ja muutamat näyttivät luoksepääsemättömiltä kuin ketju marmorivuoria. Kadun toisella puolen jatkui hämärän puiston ristikkoaitaus.
Flambeau katseli ympärilleen kuin noidutulla tiellä.
»Tiedättekö?», sanoi hän. »Tässä paikassa on jotain…»
»Hoi», huusi herttua kimeästi, »mies katosi. Häipyi kuin kirottu henki.»
»Hänellä on avain», vastasi heidän papillinen ystävänsä. »Hän on vain mennyt sisään jostakin tämän puutarhan portista.» Ja hänen puhuessaan kuulivat he kömpelön puuoven sulkeutuvan napsahtaen aivan heidän edessään.
Flambeau tuli oven luo, joka oli nopsasti sulkeutunut hänen nenänsä edessä ja seisoi hiukan aikaa siinä pureskellen mustia viiksiään raivokkaan uteliaisuuden vallassa. Sitten hän ojensi pitkät kätensä ja kiepautti itsensä ylös kuin apina, seisoen muurin harjalla, ja suuri vartalo kuvastuen mustana ruskottavia pilviä vasten, kuin mustat puun latvat.
Herttua katseli pappia. »Duboscin pako on huolellisemmin valmistettu kuin me luulimmekaan», sanoi hän. »Minä arvelen, että hän aikoo jättää Ranskan.»
»Hän aikoo jättää kaiken», vastasi isä Brown.
Valognes'in silmät säihkyivät, mutta hänen äänensä hiljentyi.
»Tarkoitatteko itsemurhaa?» kysyi hän.
»Te ette tule löytämään hänen ruumistaan», vastasi toinen.
Määrittelemätön huudahdus kajahti Flambeaun suusta ylhäältä muurilta.
»Jumalani», huusi hän ranskaksi. »Nyt minä tiedän, mikä paikka tämä on!
Niin se on takaosa sitä katua, missä ukko Hirsch asuu Minä luulisin
tuntevani talon takapuolen yhtä hyvin kuin miehen selän.»
»Ja Dubosc on mennyt sinne sisään!» huusi herttua lyöden kädellään lanteeseensa. »Kas, he tahtovat taistella kaikesta huolimatta.»
Ja äkillisellä, gallialaisella vilkkaudella hyppäsi hän muurille Flambeaun viereen ja istui siellä järkähtämättömänä, heilutellen kiivaasti sääriään. Ainoastaan pappi jäi alas muuriin nojaten. Selkä tapausten näyttämöä kohti käännettynä katseli hän innokkaasti puiston ristikkoaitauksen ja heiluvien, hämärien puiden välitse.
Mutta herttualla, niin kiihkoissaan kuin hän olikin, oli kuitenkin ylimyksen vaistot ja hän tahtoi mieluummin mennä taloon kuin vakoilla sitä; mutta Flambeau, jolla oli murtovarkaan — tai salapoliisin — vaistot, oli jo kiepahtanut muurilta yksinäisen puun haarukkaan, josta hän saattoi kyyristyä katsomaan, aivan salassa, korkean mustan talon takaosassa loistavaa, valaistua ikkunaa kohti.
Punainen ikkunaluukku oli työnnetty valon eteen, mutta vaillinaisesti, niin että se oli raollaan toiselta puolen, ja uskaltautuen oksalle, joka näytti ohuelta kuin vitsa, saattoi Flambeau parahiksi nähdä eversti Duboscin käyskentelevän edestakaisin loistavasti valaistussa, ylellisesti kalustetussa makuuhuoneessa. Mutta vaikka Flambeau olikin korkealla piilossa, kuuli hän toverinsa sanat muurin luota ja vastasi hiljaisella äänellä:
»Niin, he tahtovat kuitenkin taistella.»
»He eivät tahdo koskaan taistella», sanoi isä Brown. »Hirsch oli oikeassa sanoessaan, että päämiesten ei tällaisessa asiassa pitäisi taistella. Oletteko lukeneet erään Henry James'in omituisen psykoloogisen kertomuksen, jossa kaksi henkilöä niin johdonmukaisesti alati estyi kohtaamasta toisiaan, että he alkoivat tosiaan pelätä toisiaan ja ajatella, että se oli sallittua? Tämä tapaus on jokseenkin samanlainen, vaikka vielä merkillisempi.»
»Pariisissa on miehiä, jotka parantavat heidät tuollaisista mielettömistä kuvitteluista», sanoi Valognes pontevasti. »Heidän täytyy kiltisti ruveta taistelemaan, tai me otamme heidät kiinni ja pakotamme heidät siihen.»
»He eivät tule kohtaamaan toisiaan viimeisellä tuomiollakaan», sanoi pappi. »Vaikka kaikkivaltias Jumala pitäisi komentosauvaa taistelupaikalla, vaikka Pyhä Mikael puhaltaisi torvellaan taistelukäskyn — sittenkin, vaikka toinen heistä seisoisi valmiina, ei toinen tulisi.»
»Mitä tarkoittaa kaikki tuo mystiikka?» huusi Valognes'in herttua kärsimättömästi. »Minkä ihmeen takia eivät he taistelisi niinkuin muutkin ihmiset?»
»He muodostavat toistensa vastakohdan», sanoi isä Brown omituisesti hymyillen. »He ovat ristiriidassa keskenään. He hävittävät toisensa, niin sanoakseni.»
Hän jatkoi tuijottamistaan vastapäisiä puita kohti, kun Valognes äkkiä käänsi päätään kuullessaan Flambeaun hillitysti huudahtavan. Valaistuun huoneeseen tähystelevä vakooja oli juuri nähnyt everstin hiukan aikaa asteltuaan rupeavan riisuutumaan. Flambeau ajatteli ensin, että hän tosiaan aikoi valmistautua taisteluun, mutta hän sai kohta luopua siitä ajatuksesta toisen takia. Duboscin rinnan ja olkapäitten leveyden ja vahvuuden muodosti melkoinen pumpulitäyte, joka lähti irti takin mukana. Paitahihasillaan, housut jalassa meni verrattain hintelä mies makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen sen sotaisemmitta aikeitta kuin peseytyminen. Hän kumartui vadin yli, hieroi vettä valuvia käsiään ja kasvojaan pyyhinliinalla ja kääntyi ympäri, niin että voimakas valo lankesi hänen kasvoilleen. Hänen ruskea ihonsa oli kadonnut, hänen paksut, mustat viiksensä olivat kadonneet; hän oli sileäksi ajeltu ja hyvin kalpea. Everstistä ei ollut jälellä muuta kuin hänen haukkamaiset, ruskeat silmänsä. Muurin edessä käyskenteli isä Brown syvissä ajatuksissa puhuen kuin itsekseen.
»Tuotahan minä juuri sanoin Flambeaulle. Nuo vastakohdat eivät sitä tee. Ne eivät toimi. Ne eivät taistele. Jos joku on valkea, eikä musta, kiinteä, eikä juokseva, ja niin edelleen kaiken matkaa — niin on siinä jotain kieroa, Monsieur, siinä on jotain kieroa. Toinen näistä miehistä on vaalea, toinen tumma, toinen jykevä ja toinen hintelä, toinen vahva ja toinen heikko. Toisella on viikset, mutt'ei partaa, niin ettei hänen suutaan näy; toisella on parta, mutt'ei viiksiä, niin että hänen leukansa on piilossa. Toisella on tukka kammattuna päätä myöten, mutta niska liinalla peitetty; toisella on matala paidankaulus, mutta pitkä tukka päälaen peittona. Tuo kaikki on liian sievää ja täsmällistä, siinä on jotain kieroa. Noin vastakkaiset henkilöt eivät voi joutua riitaan. Missä toinen esiintyy, siinä toinen piiloutuu. Niinkuin kasvot ja naamio, niinkuin lukko ja avain…»
Flambeau katseli taloon kasvot valkeina kuin lakana. Huoneessa olija seisoi selin häneen, mutta peiliä vastapäätä, ja oli jo kiinnittänyt kasvojensa ympärille kiehkuran punaista tukkaa, mikä riippui epäjärjestyksessä hänen päänsä päällä kiemuroiden poskien ja leukapielien ympäri, jättäen pilkallisen suun paljaaksi. Peilistä katsottuna näyttivät valkeat kasvot Judaksen kasvoilta, hirveän naurun vääntämiltä ja helvetin riehuvien liekkien ympäröimiltä. Flambeau näki punaisenruskeitten silmien räpyttelevän hermostuneesti, sitten peittyivät ne sinisten silmälasien alle. Solauttaen ylleen väljän, mustan takin hävisi olento talon etuosaa kohti. Viisi minuuttia myöhemmin ilmaisi ihmisjoukon hyvähuutojen kaiku vastapäiseltä kadulta, että tohtori Hirsch oli vielä kerran esiintynyt parvekkeella.