VARKAITTEN PARATIISI
Suuri runoilija Muscari, huomattavin nuoremmista toskaanalaisista runoilijoista, kulki joutuisasti meriravintolaansa, joka kohosi korkeana Välimeren rannalla aurinkoteltan peittämänä ja pienten sitruuna- ja oranssipuiden ympäröimänä. Valkopukuiset tarjoilijat olivat jo kattaneet valkeille pöydille aikaisen ja hienon aamiaisen, ja tämä näytti yhä nostavan tyytyväisyyden tunnelmaa, joka jo muutenkin kosketteli korkeimpia huippujaan. Muscarilla oli kotkannenä niinkuin Dantella, hänen hiuksensa ja huivinsa olivat mustat ja lepattivat tuulessa; hän kantoi mustaa viittaa ja olisi hyvin voinut pitää mustaa naamiotakin, niin paljon oli hänessä sellaista, mikä muistutti venetsialaisen melodraaman henkilöä. Hän käyttäytyi aivan kuin hänellä, trubaduurillaan, olisi vakinainen yhteiskunnallinen toimi, niinkuin esim. piispalla. Hän meni niin kauaksi kuin hänen vuosisatansa salli kirjallisen maailman mennä, Don Juanin tapaan miekkoineen ja kitaroineen.
Sillä hän ei koskaan matkustanut ilman miekkaa, jolla hän oli otellut monessa loistavassa kaksintaistelussa, tai ilman kitaraa, jolla hän nykyään oli pitänyt monet serenaadit miss Ethel Harrogatelle, erään yorkshireläisen pankkiirin hyvin sovinnaiselle tyttärelle, joka matkusteli vapaa-aikana isänsä kanssa. Mutta hän ei suinkaan ollut petturi, eikä lapsi, vaan kuumaverinen, järkevä, latinalaisen rodun jäsen, jolla oli kaikesta omat mielipiteensä. Hänen runoutensa oli yhtä avomielistä kuin jonkun muun proosa. Hän halusi mainetta, viiniä tai naisten kauneutta auringon polttavalla suoruudella, joka oli käsittämätöntä Pohjolan pilvisten ihanteiden ja pilvisten sopivaisuuskäsitteiden kannalta; hämäristä sukupolvista oli hänen tunnevoimassaan jotain, mikä pani ajattelemaan vaaraa tai rikosta. Hän oli, niinkuin tuli ja vesi, liian alkuvoimainen, että häneen olisi voinut luottaa.
Pankkiiri ja hänen kaunis englantilainen tyttärensä asuivat Muscarin ravintolaan kuuluvassa hotellissa; senpä takia se olikin hänen mieliravintolansa. Huoneeseen katsahdettuaan havaitsi hän kuitenkin heti, ettei englantilainen seurue vielä ollut tullut alas. Ravintola oli loistava, mutta melkein tyhjä. Kaksi pappia jutteli erään pöydän ääressä nurkassa, mutta Muscari — innokas katoolilainen — ei välittänyt heistä sen enempää kuin varisparista. Mutta vielä kaukaisemmalta istuimelta, jonka pari kultakukkaista kääpiöpuuta oransseineen puoleksi peitti, nousi ja astui runoilijaa kohden henkilö, jonka puku muodosti äärimmäisen vastakohdan hänen omalleen.
Olento oli vaatetettu ruudukkaiseen villapukuun, hänellä oli musta kaulaliina, teräväksi taitettu kaulus ja silmiinpistävät, keltaiset kengät. Seuraten uskollisesti Arry at Margate'n tapoja hän pyrki olemaan samalla kertaa hämmästyttävän ja jokapäiväisen näköinen. Mutta kun tuo etukaupunkilaiskeikari lähestyi, hämmästyi Muscari huomatessaan, ettei hänen päänsä soveltunut lainkaan muuhun ruumiiseen. Se oli italialainen pää, tummahko ja hyvin eloisa, pistäen jyrkästi esiin pystystä kauluksesta kuin pahvirasiasta, mustan, hullunkurisen kravatin sisästä. Hän tunsi tosiaan tuon pään. Hän tunsi sen, sen keikkuessa kaikkien noiden englantilaisten juhlatamineiden huippuna, vanhan, vaikka unhottuneen Ezza-nimisen ystävänsä pääksi. Tämä oli nuoruudessaan ollut koulun ihmelapsi ja hänelle ennustettiin Euroopan mainetta, kun hän oli täyttänyt viisitoista vuotta, mutta kun hän tuli maailmaan, epäonnistui hän, ensin julkisesti näytelmäkirjailijana ja kansanjohtajana ja sitten yksityisesti vuosia sitten näyttelijänä, kauppamatkustajana, asioitsijana ja sanomalehtimiehenä. Muscari oli tavannut hänet viimeksi ramppivalojen takaa; hän oli kai liiaksi mukautunut tämän ammatin kiihoituskeinoihin, ja luultiin, että joku siveellinen vaurio oli niellyt hänet kitaansa.
»Ezza», huudahti runoilija puristellen ja pudistellen hänen kättään mieluisen hämmästyksen vallassa. »Olenpa nähnyt sinut monessa puvussa näyttelijäin lämpiössä, mutta en koskaan luullut saavani nähdä sinua englantilaiseksi puettuna.»
»Tämä», vastasi Ezza hartaasti, »ei ole englantilaisen, vaan tulevan ajan italialaisen puku.»
»Siinä tapauksessa», sanoi Muscari, »pidän minä enemmän entisistä italialaisista.»
»Se on sinun vanha erehdyksesi, Muscari», sanoi villapukuinen mies, pudistaen päätään. »Ja Italian erehdys. Kuudennellatoista vuosisadalla me toskaanalaiset olimme ensimmäiset: meillä oli uusin teräs, uusin veistotaito, uusin kemia. Miksei meillä nyt olisi uusimpia makasiineja, uusimpia moottoreita, uusinta raha-asioitten hoitoa — ja uusimpia vaatteita.»
»Sen vuoksi, etteivät ne ole omistamisen arvoisia», vastasi Muscari. »Sinä et voi tehdä italialaisia todella edistysmielisiksi; he ovat siksi liian älykkäitä. Miehet, jotka helposti huomaavat lyhimmän tien parhaaseen ansioon, eivät koskaan tahdo astua äskenraivatuita teitä.»
»Hyvä, mutta minusta on Marconi, eikä D'Annunzio, nyky-Italian loistavin tähti», sanoi toinen. »Sentähden minusta on tullut futuristi ja opas.»
»Opas», huudahti Muscari nauraen. »Onko se viimeinen numero sinun ammattiluettelossasi? Ja ketä sinä opastat?»
»Erästä Harrogate-nimistä miestä ja hänen perhettään, luullakseni.»
»Tässäkö hotellissa asuvaa pankkiiria?» kysyi runoilija jokseenkin innokkaasti.
»Juuri häntä», vastasi opas.
»Maksaako hän hyvin?» kysyi trubaduuri viattomasti.
»Kyllähän se kannattaa», sanoi Ezza hyvin arvoituksellisesti hymyillen. »Mutta minä olenkin sangen merkillinen opas.» Sitten sanoi hän äkkiä, aivankuin vaihtaakseen puheenaihetta: »Hänellä on tytär — ja poika.»
»Tytär on jumalallinen», vakuutti Muscari. »Isä ja poika ovat luullakseni inhimillisiä. Mutta, jos heille myönnetään nuo harmittomat ominaisuudet, niin eikö pankkiiri vaikuta sinuun kuin loistava todistus minun väitteeni oikeudenmukaisuudesta? Harrogatella on miljoonia arkkunsa pohjalla, minulla —reikä taskussa. Mutta sinä et saata sanoa — et voikaan sanoa, että hän on älykkäämpi kuin minä, rohkeampi kuin minä, tai tarmokkaampi kuin minä, Hän ei ole älykkäämpi, hänellä on silmät kuin siniset napit, hän ei ole tarmokas, hän siirtyy tuolilta tuolille kuin halvaantunut. Hän on omantunnontarkka, hyväntahtoinen, vanha pässinpää; mutta hän saa rahaa, siksi että hän kokoaa rahoja, niinkuin poika keräilee postimerkkejä. Sinä olet liian vilkasluontoinen toimialaasi, Ezza. Sinä et tule edistymään. Jos kerran on kyllin älykäs hankkimaan paljon rahaa, täytyy myöskin olla kyllin tyhmä sitä kaivatakseen.»
»Minä olen kyllin tyhmä siihen», sanoi Ezza raskaasti. »Mutta pyytäisin sinua jättämään toiseen kertaan arvostelusi pankkiirista, sillä tuossa hän tulee.»
Mr Harrogate, tuo suuri rahamies, astui todellakin huoneeseen, mutta kukaan ei katsellut häntä. Hän oli lihava, vanhahko mies, tuimine, sinisine silmineen ja surkastuneine, harmahtavine viiksineen, mutta jykevän ryhtinsä vuoksi olisi hän voinut olla vaikka eversti. Hänellä oli kädessään useita avaamattomia kirjeitä. Hänen poikansa Frank oli todella miellyttävä nuorukainen, kiharatukkainen, päivänpaahtama ja reipas; mutta kukaan ei katsellut häntäkään. Kaikkien silmät, kuten tavallisesti, olivat kääntyneet ainakin hetkeksi Ethel Harrogateen, jonka kullankeltainen, kreikkalainen pää ja kasvojen rusottava hipiä näyttivät safiirimeren taustaa vastaan välkkyviltä kuin jumalattaren kasvot. Runoilija Muscari veti syvään henkeään aivan kuin olisi juonut jotain, ja niin hän todella olikin tehnyt. Hän oli juonut klassillista kauneutta, isiensä tavoin. Ezza katseli tyttöä yhtä tarkkaan tuijottaen, vaikka paljon enemmän hämillään.
Miss Harrogate oli erikoisen säteilevä ja halukas puhelemaan tässä tilaisuudessa ja hänen perheensä noudatti tavallista kontinentaalista tapaa sallien ulkomaalaisen Muscarin, vieläpä oppaankin, Ezzan, jakaa heidän ateriansa ja keskustelunsa. Ethel Harrogaten olennossa vietti totunnainen tapa voittojaan. Hän oli ylpeä isänsä rikkaudesta, mieltynyt hienonmaailman huvituksiin, hellä tytär ja oikullinen sydänten hallitsijatar, mutta kuitenkin kultaisen hyväluontoinen, ja tästä johtui, että hänen hyvin ylpeä mielivaltansa ja maailmannaisen arvokkuutensa oli tuoretta ja viehättävää.
He olivat pyörryttävän kiihkon vallassa jonkin mahdollisen vaaran vuoksi vuoristopolulla, jonne he aikoivat tehdä matkan samalla viikolla. Vaara ei uhannut rotkojen, tai lumivyöryjen muodossa, vaan paljon romanttisemmalta taholta. Ethelille oli varmasti vakuutettu, että rosvoja, noita nykyaikaisten tarinoiden oikeita maantieritareita, yhä oleskeli harjanteella pitäen hallussaan Apenniinien yli johtavaa vuorensolaa.
»Tiedetäänhän», huusi hän koulutytön vallattomalla tavalla, »ettei tätä maata hallitse Italian kuningas, vaan varkaitten kuningas. Kuka on tuo varkaitten kuningas?»
»Hän on suuri mies», vastasi Muscari, »arvoltaan täysin yhdenveroinen kuin teidän oma Robin Hoodinne, Signorina. Montanosta, varkaitten kuninkaasta, alkoi kuulua tarinoita vuoristossa noin kymmenen vuotta sitten, jolloin sanottiin, että rosvot olisivat kuolleet sukupuuttoon. Mutta hänen villi mahtinsa levisi hiljaisen vallankumouksen vauhdilla. Hänen ylpeitä julistuksiaan löytyi joka kylästä nähtäviksi naulattuina; hänen etuvartijoitaan, pyssy kädessä, joka rotkosta vuoristossa. Kuusi kertaa koetti Italian hallitus karkoittaa hänet, ja joutui tappiolle kuudessa säännöllisessä taistelussa, niin kuin Napoleonin aikana.»
»Tuollaista asiantilaa», huomautti pankkiiri arvokkaasti, »ei koskaan suvaittaisi Englannissa; ehkäpä meidän sen takia kaikesta päättäen olisi viisaampaa valita toinen tie. Mutta opas pitää sitä ehdottoman varmana.»
»Se on ehdottoman varma», sanoi opas ylenkatseellisesti. »Minä olen kulkenut sen tien parikymmentä tuntia sitten. Siellä on ehkä ollut meidän isoäitimme aikana joku vankilanasukas, jota sanottiin kuninkaaksi, mutta hän kuuluu ainakin historiaan, jollei tarumaailmaan. Rosvoaminen on täysin hävitetty.»
»Sitä ei voi koskaan täydellisesti hävittää», vastasi Muscari, »koska aseellinen kapina on etelämaalaisten luonnonmukainen mielenilmaus. Meidän talonpoikamme ovat kuin vuoret, rikkaita viehätyksestä ja versovasta ilosta, mutta sen alla piilee tulta. Siinä kohden ilmenee inhimillinen epätoivo erilailla; kun köyhä Pohjolassa rupeaa juomaan, tarttuu meidän oma köyhälistömme miekkaan.»
»Runoilijalla on erikoisoikeutensa», vastasi Ezza ivallisesti naurahtaen. »Jos Signor Muscari olisi englantilainen, etsisi hän rosvoja Wandsworthistakin. Uskokaa minua, Italiassa ei tarvitse pelätä vangiksi joutumista sen enempää kuin päänahkan menettämistä Bostonissa.»
»Siis te ehdotatte että lähdettäisiin?» sanoi herra Harrogate otsaansa rypistäen.
»Se kuulostaa jokseenkin pelottavalta», sanoi tyttö kääntäen valoisat silmänsä Muscariin. »Luuletteko todellakin, että solatie on vaarallinen?»
Muscari työnsi mustan tukkansa taaksepäin. »Minä tiedän, että se on vaarallinen», sanoi hän. »Minä kuljen huomenna sitä tietä.»
Nuori Harrogate oli jäänyt hetkeksi jälkeen tyhjentämään lasin valkoista viiniä ja sytyttämään paperossinsa, kun kaunotar lähti pois pankkiirin, oppaan ja runoilijan seurassa jaellen hopeisen satiirinsa nuolia. Samalla hetkellä nousivat nuo kaksi pappia ylös kulmastaan, ja pitempi, valkeatukkainen italialainen, sanoi hyvästi. Lyhyempi pappi kääntyi ja meni pankkiirin pojan luo. Viimemainittu hämmästyi huomatessaan, että vaikka mies olikin katolilainen pappi, oli hän sentään englantilainen. Hän muisteli hämärästi tavanneensa papin erään katolisen tuttavansa antamilla päivällisillä. Mutta mies alkoi puhua, ennen kuin hän oli ennättänyt koota ajatuksensa.
»Herra Frank Harrogate, luullakseni», sanoi hän. »Minut on kyllä esitelty teille, vaikk'en aiokaan käyttää sitä väärin. Se kamala asia, mikä minulla on ilmoitettavana, sopii paljon paremmin vieraan suuhun. Herra Harrogate, minä sanon yhden sanan ja lähden: pitäkää huolta sisarestanne hänen suuressa surussaan.»
Frankinkin suorassa, veljellisessä välinpitämättömyydessä tuntui hänen sisarensa säteilevä ilo ja vallaton nauru vielä loistavan ja soivan; hän saattoi kuulla hänen naurunsa hotellin pihalta ja hän tuijotti synkkään neuvonantajaan aivan ällistyneenä.
»Tarkoitatteko rosvoja?» kysyi hän, ja lisäsi sitten ajatellen omaa hämärää pelkoaan, »tai ajatteletteko ehkä Muscaria?»
»Kukaan ei milloinkaan ajattele oikeata surua», sanoi omituinen pappi.
»Pitää ainoastaan olla hyvä ja ystävällinen, silloin kun se tulee.»
Ja hän lähti kiireesti huoneesta, jättäen nuorukaisen paikoilleen melkeinpä avoimin suin tuijottamaan.
Pari kolme päivä sen jälkeen ryömivät tosiaan horjuvat ja rämisevät vaunut, joissa seurue istui, vaarallista vuorenrinnettä ja vuorenhuippuja kohti. Ezzan lohduttavien turvallisuus-vakuutusten vuoksi, huolimatta Muscarin tulisista vastaväitteistä, pysyi rahamiehen perhe vakaana alkuperäisessä aikomuksessaan, ja Muscari asetti vuoriretkensä heidän matkansa yhteyteen. Hämmästyttävämpi oli ravintolan pikku papin ilmestyminen rantakaupungin lähtöasemalle; hän selitti monta kertaa, että toimitukset pakottivat hänet pyrkimään sisämaan vuoristojen yli. Mutta nuori Harrogate ei voinut olla yhdistämättä hänen läsnäoloansa eilisiin varotuksiin ja pelotuksiin.
Rattaina oli jonkinlaiset mukavat pikku vaunut, sotka oppaan nykyaikaisuutta tavoitteleva nero oli keksinyt, ja hän itse liehui ylimpänä matkueen keskuudessa tietävän toimehikkaana ja sukkelana kuin tuuli. Teoria varkaitten puolelta uhkaavasta vaarasta oli tarkoitettu ajatuksista ja puheista, mutta kuitenkin siinä määrin muodollisesti suvaittuna, että oli ryhdytty muutamiin yksinkertaisiin suojelustoimenpiteihin. Oppaalla ja nuorella pankkiirilla oli ladattu revolveri ja Muscari piti mustan viittansa alla — tyytyväisenä pikku poika — suurta veistä.
Ezza oli asettanut ruumiillisen olemuksensa suurella kiireellä rakastettavan englannittaren viereen; hänen toisella puolellaan istui pappi, jonka nimi oli Brown ja joka onneksi oli hyvin hiljainen henkilö; opas, sekä isä ja poika istuivat takapenkillä. Muscarin henki oli tulisimmillaan vakavassa uskossaan vaaran läheisyyteen, ja hänen keskustelunsa Ethelin kanssa oli sellaista, että tyttö mahdollisesti saattoi pitää häntä hulluna. Mutta hänen hullussa ja loistavassa puhetavassaan, keskellä teräviä, puutarhamaisten metsien peittämiä kukkuloita, oli jotain, mikä nosti neidon mieltä runoilijan ajatusten seurassa purppuraisiin, mielettömiin taivaihin hurjasti pyörivine aurinkoineen. Valkea tie kiipesi ylöspäin kuin valkoinen kissa, se jännittäytyi varjoisten rotkojen yli kuin vahva köysi, joka on singottu kauas pengerten ympäri kuin pyyntönuora.
Ja tulivatpa he kuinka korkealle tahansa, kukoisti erämaa yhä kuin ruusu. Kentät välkkyivät auringossa ja tuulessa tikkojen, papukaijojen ja kolibrien väreissä, satojen puhjenneiden kukkien värivivahduksissa. Siellä ei ollut ihanampia niittyjä ja metsämaita kuin Englannissa, eikä komeampia huippuja ja rotkoja kuin Snowdonin tai Glencoen vuoristot, mutta Ethel Harrogate ei ollut koskaan ennen nähnyt eteläisiä puistoja asetettuina pirstoutuneiden pohjoisten vuorten huippujen laelle, Glencoen vuoriston karuja rinteitä peitettyinä Kentin tasangon hedelmillä. Täällä ei ollut jälkeäkään siitä kylmyydestä ja autiudesta, mikä vain Britanniassa liittyy vuoriston villeihin maisemiin. Se muistutti pikemmin mosaiikkipalatsia, joka oli halkeillut maanjäristyksessä, tai saksalaista tulpaanitarhaa, joka oli räjäytetty tähtiä kohti dynamiitilla.
»Tämä muistuttaa Kew-Gardenia Beachy Headissä», sanoi Ethel.
»Se on meidän luonteemme salaisuus», vastasi runoilija, »tulivuoren salaisuus. Siinä on myös vallankumouksen salaisuus, että sama seikka saattaa yht'aikaa olla väkivaltainen ja hedelmällinen.»
»Te olette jokseenkin väkivaltainen, te itsekin», ja hän hymyili hänelle.
»Ja kuitenkin jokseenkin hedelmätön», myönsi hän. »Jos minä kuolen tänä yönä, kuolen minä naimatonna ja mielettömänä.» »Eihän ole minun vikani, että te tulitte mukaan», sanoi tyttö kiusallisen vaitiolon jälkeen.
»Eihän se koskaan ole teidän vikanne», vastasi Muscari. »Eihän Troijan häviökään ollut teidän vikanne.»
Puhellessaan tulivat he tien yli ulottuvien kallionlohkareiden alle, jotka levisivät kuin siivet hyvin vaarallisen mutkan yläpuolella. Ahtaassa rotkossa vallitsevan synkän varjon säikäyttäminä kavahtelivat hevoset epäilyttävästi. Ajaja hyppäsi maahan tarttuakseen niiden suupieliin, mutta ne tulivat hillittömiksi. Toinen hevosista hypähti pystyyn täyteen korkeuteensa — hevosen jättiläismäiseen, pelottavaan korkeuteen, kun se nousee takajaloilleen. Siinä oli parahiksi tasapainon järkkymiseen; ajopelit kallistuivat kuin laiva ja kaatua rysähtivät pensaikkoon kalliolle. Muscari kietoi käsivartensa Ethelin ympärille, joka takertui häneen äänekkäästi kirkaisten. Sellaisten hetkien vuoksi hän eli.
Samalla kertaa kun vuoriston jylhät seinämät pyörivät runoilijan pään ympäri kuin loistavan tuulimyllyn siivet, sattui tapaus, joka oli pintapuolisesti katsoen vielä hämmästyttävämpi. Vanhahko ja unelias pankkiiri nousi pystyyn kärryissä ja hyppäsi rotkoon, ennenkuin kaatuneet rattaat ehtivät työntää hänet sinne. Ensikatsaukselta näytti se yhtä hurjalta kuin itsemurha, mutta seuraavalla hetkellä oli se yhtä järkevä kuin varma rahojen sijoitus. Yorkshireläisellä oli nähtävästi enemmän päättäväisyyttä ja teräväjärkisyyttä kuin Muscari olisi hänelle myöntänyt. Sillä hän päätyi maatilkulle, joka aivan hyvin saattoi olla erikoisesti verhottu turpeilla ja apilailla ottamaan häntä vastaan. Ja sattui niin, että muullekin seurueelle kävi yhtä onnellisesti, vaikkei tapa heidän ulos singotessaan ollutkaan yhtä arvokas. Aivan tuon äkillisen tienkäänteen alla oli ruohokas ja kukkainen kuoppa, kuin uponnut niitty, jonkinlainen vihreään verhottu tasku kukkuloiden pitkässä, vihreässä alushameessa. Tähän olivat he kaikki pudonneet melkein vahinkoa kärsimättä, paitsi että heidän pikkutavaransa ja taskujen sisällys oli lennellyt huiskin haiskin ruohokkoon heidän ympärillään. Kaatuneet vaunut makasivat paikoillaan ylhäällä takertuneina sakeaan pensaikkoon ja hevoset kuopivat vaivaloisesti rinteellä. Ensimäinen, joka nousi istumaan, oli pieni pappi; hän raapi päätään hullunkurisen kummastelevan näköisenä ja Frank Harrogate kuuli hänen sanovan itsekseen: »Minkä ihmeen takia me putosimme juuri tähän?»
Hän katseli ympärilleen nurmikolla ja löysi oman ylen kömpelötekoisen sateenvarjonsa. Sen vieressä oli laajalierinen Muscarin päästä pudonnut sombrero syrjempänä suljettu kauppakirje, jonka hän, silmättyään osoitetta, palautti vanhemmalle Harrogatelle. Hänen toisella puolellaan peitti ruoho osaksi miss Ethelin päivänvarjon ja juuri sen vieressä oli pieni omituinen, tuskin kahden tuuman pituinen pullo, Pappi otti sen ylös; nopeasti ja vaatimattomasti avasi ja haisteli hän sitä ja hänen surumieliset kasvonsa muuttuivat valkeiksi kuin liitu.
»Herra meitä suojelkoon», mutisi hän. »Se ei voi olla tytön. Onko hän murheessaan tullut jo niin pitkälle?»
Hän pisti sen oman päällysnuttunsa taskuun.
»Luulenpa menetteleväni oikein», sanoi hän, »kunnes saan tietää hiukan enemmän.»
Hän katseli huolissaan tyttöä, jonka Muscari juuri oli saanut nostetuksi kukkien keskeltä sanoen:
»Te olette pudonnut taivaaseen; se on ennusmerkki. Kuolevaiset kiipeävät ylös, tai putoavat alas; mutta vain jumalat ja jumalattaret voivat pudota ylöspäin.» Ja todella hän nousi värimerestä niin kauniina ja säteilevänä, että pappi tunsi epäilystensä haihtuvan ja häviävän. »Kaikesta päättäen», ajatteli hän, »ei tämä myrkky ehkä olekaan hänen; ehkä se on vain Muscarin melodramaattisia temppuja.»
Muscari nosti neidon kevyesti jaloilleen, teki hassun teatterikumarruksen hänen edessään ja sitten, vetäen esiin veitsensä, leikkeli innokkaasti hevosten sekautuneita valjaita, niin että ne kompuroivat jaloilleen ja jäivät vavisten seisomaan ruohokkoon. Kun hän oli toimittanut kaiken tämän, sattui hyvin huomattava tapaus. Rauhallisen näköinen mies, hyvin huonosti puettu ja päivän ruskeaksi polttama, tuli pensaikosta ja tarttui hevosten suitsiin. Hänellä oli omituisen muotoinen, hyvin leveä ja käyrä veitsi vyöhön kiinnitettynä; muuten ei hänessä ollut mitään huomattavaa paitsi hänen äkillinen ja meluton ilmestymisensä. Runoilija kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta hän ei vastannut.
Katsellessaan ympärilleen häiriytyneeseen ja ällistyneeseen seurueeseen päin, Muscari huomasi, että toinen ruskea-ihoinen ryysyinen mies, pyssyntapainen kainalossaan, katseli heitä kallionkielekkeeltä juuri alapuolella, nojaten kyynärpäätään turpeitten reunaan. Sitten katseli hän ylöspäin pitkin tietä, josta he olivat pudonneet ja näki heitä kohti suunnattuina neljä muuta pyssyn suuta ja neljät uudet ruskeat kasvot kiiluvine, vaikka aivan liikkumattomine silmineen.
»Rosvoja», huusi Muscari, eräänlaisen kamalan riemun vallassa. »Nyt olemme satimessa. Ezza, jos sinä tahdot tehdä minulle mieliksi ampumalla ensin ajajan, voimme vielä raivata tien ulos. Heitä on ainoastaan kuusi.»
»Ajaja», sanoi Ezza, joka oli seisoskellut juronnäköisenä kädet taskussa, »sattuu olemaan herra Harrogaten palvelija.»
»Sitä enemmän syytä on ampua», huusi runoilija kärsimättömästi. »Hänet on lahjottu kavaltamaan isäntänsä. Asettakaa sitten neiti keskelle ja me murramme piirityslinjan hyökkäyksellä.»
Ja kahlaten villissä ruohossa ja kukkasissa eteni hän pelottomasti neljää pyssyä kohti, mutta huomattuaan, että lukuunottamatta nuorta Harrogatea ei kukaan seurannut häntä, kääntyi hän veistään heilutellen tekemään merkkejä toisille. Hän huomasi oppaan seisovan ylenkatseellisen näköisenä, hajasäärin ruohoisen ympyrän keskellä, kädet taskuissa, ja hänen laihat italialaiset kasvonsa näyttivät pitenemistään pitenevän iltavalaistuksessa.
»Sinä ajattelit, Muscari, että minä edustin epäonnistumista meidän koulupoikien kesken», sanoi hän, »ja että sinä edustit menestystä. Mutta minä olen menestynyt paremmin kuin sinä ja täytän suuremman paikan historiassa. Minä luon toiminnallani eepoksia, kun sinä kirjoitat niitä.»
»Astu eteenpäin, sanon minä sinulle!» jyrisi Muscari ylhäältä. »Aiotko seisoa siinä puhumassa tyhmyyksiä itsestäsi, kun meillä on nuori nainen pelastettavana ja kolme vahvaa miestä apunamme! Minä sinä pidät itseäsi?»
»Nimeni on Montano», huusi omituinen opas yhtä selvällä ja täyteläisellä äänellä. »Minä olen Varkaitten Kuningas ja toivotan teidät kaikki tervetulleiksi kesäpalatsiini.»
Ja paraikaa kun hän puhui, astui pensaikosta esiin viisi hyvin vaiteliasta miestä ladatuin asein ja katseli häntä käskyä odottaen. Yksi heistä piti kädessään leveää paperipalaa.
»Tämä sievä pieni pesä, missä me kaikki huvittelemme», jatkoi rosvo-opas, hymyillen samaa huoletonta, vaikka uhkaavaa hymyä, »on, siihen alempana liittyvine luolineen, tuttu Varkaitten Paratiisin nimellä. Se on minun paras turvapaikkani näillä kukkuloilla, sillä — niinkuin te epäilemättä olette huomanneet — on kotkanpesä näkymätön sekä tieltä ylempänä, että laaksosta alhaalla. Se on parempi kuin valloittamaton, se ei vedä huomiota puoleensa. Täällä minä enimmäkseen elän ja täällä tulen minä kuolemaankin, jolleivät santarmit karkoita minua täältä sitä ennen. Minä en ole sellainen rosvo, joka 'säästää puolustuksen toistaiseksi', vaan sitä parempaa lajia, joka säästää viimeisen luotinsa.»
Kaikki tuijottivat häneen vaieten kuin ukkosen lyöminä, paitsi isä Brown, joka päästi syvän huokauksen kuin huojennuksesta ja sormeili pientä pulloa taskussaan. »Jumalan kiitos», mutisi häh. »Se on paljon luultavampaa. Myrkky kuuluukin luonnollisesti tuolle rosvopäällikölle. Hän säilyttää sitä, ettei hän koskaan joutuisi vangiksi, kuin Cato.»
Varkaitten kuningas oli sillävälin jatkanut puhettaan samallaisella, vaarallisella kohteliaisuudella. »Minulla ei ole enää muuta tehtävää», sanoi hän, »kuin selittää vierailleni ne yhteiskunnalliset seikat, joilla minulla on ilo huvittaa heitä. Minun ei tarvinne esittää vanhaa, sukkelaa, lunnaita koskevaa rituaalia, koska minun tehtäväni on pitää sitä voimassa; ja sekin sovitetaan vain muutamiin seurueessa. Arvoisan isä Brownin ja kuuluisan signor Muscarin päästän minä vapaiksi huomenna, aamuhämärissä ja saatan etuvartiostolleni. Runoilijoilla ja papeilla, jos suotte anteeksi puhetapani yksinkertaisuuden, ei ole koskaan rahaa. Ja lisäksi, koska heiltä on mahdotonta saada mitään — käyttäkäämme hyväksemme tilaisuutta osoittaa ihailuamme klassilliselle kirjallisuudelle ja kunnioitustamme Pyhälle Kirkolle.»
Hän keskeytti hymyillen epämiellyttävästi ja isä Brown katsahti häneen tuon tuostakin näyttäen äkkiä kuuntelevan suurella jännityksellä. Rosvopäällikkö otti odottavalta rosvolta leveän paperiliuskan ja jatkoi tarkastettuaan sen läpi:
»Minun muut tarkoitukseni ovat edelleen esitetyt tässä julkisessa asiapaperissa, jonka minä kohta annan kiertää, ja joka sitten naulataan puuhun joka kylään laaksossa ja joka tienristeykseen vuoristossa. Minä en tahdo väsyttää teitä lukemalla sen sanasta sanaan. Minun julistukseni pääsisällys on tämä: Ensin ilmoitan vanginneeni englantilaisen miljoonamiehen, rahamaailman jättiläisen, herra Samuel Harrogaten. Sitten ilmoitan, että olen tämän henkilön taskuista löytänyt arvopapereita ja seteleitä kahden tuhannen punnan arvosta, jotka hän on luovuttanut minulle. Nythän olisi aivan epämoraalista ilmoittaa tuollaisesta seikasta herkkäuskoiselle kansalle, jos sitä ei olisi tapahtunut. Minä ehdotan, että se tapahtuisi enemmittä viivytyksittä. Minä ehdotan, että herra Harrogate vanhempi antaisi nyt minulle nuo kaksituhatta puntaa taskustaan.»
Pankkiiri katseli häntä kulmat tuimissa rypyissä, kasvot punaisina ja jörönnäköisenä, mutta nähtävästi peloissaan. Hyppäys kaatuvista vaunuista näytti kuluttaneen hänen miehekkyytensä viimeiset tähteet. Hän oli pelkurimaisesti estellyt, kun hänen poikansa ja Muscari olivat uskaliaasti yrittäneet murtaa rosvojen ansan, ja nyt hänen punainen, vapiseva kätensä ojentautui epäröiden povitaskua kohti ja siirsi rosvolle käärön papereita ja koteloita.
»Mainiota!» huusi henkipatto iloisesti, »tähän asti olemme kaikki ystäviä. Minä selitän lyhyesti julistukseni eri pykälät, sellaisina kuin ne kohta ilmoitetaan koko Italialle. Kolmas niistä koskee juuri lunnaita. Minä pyydän Harrogaten perheen ystäviltä kolmen tuhannen punnan suuruisia lunnaita, joka, siitä olen varma, on melkein loukkaava perheelle, kun otetaan huomioon summan vaatimaton suhde perheen mahtavuuteen. Kukapa ei haluaisi maksaa tuota summaa kolminkerroin jonkun päivän oleskelusta niin kuuluisan perheen keskuudessa? En tahdo salata teiltä, että tämä asiakirja päättyy muutamilla tavanmukaisilla lauseilla, jotka koskevat niitä ikäviä asioita, mitkä tulevat tapahtumaan, jos rahoja ei maksettaisi, mutta sillä aikaa, arvoisat naiset ja herrat, sallikaa minun vakuuttaa teille, että olen järjestävä olonne täällä mitä mukavimmaksi, viineineen ja sikarineen ja toivotan teidät nyt urheilijan tavoin tervetulluksi nauttimaan Varkaitten Paratiisin ylellisyydestä.»
Sillä aikaa kun hän oli puhunut, oli epäilyttävän näköisiä miehiä pyssyineen ja lokaisine lierihattuineen hiljaa kokoontunut niin ylivoimainen joukko, että Muscarinkin täytyi huomata pelastuksen saavuttaminen miekan avulla toivottomaksi. Hän katseli ympärilleen, mutta tyttö oli jo mennyt lohduttamaan ja rohkaisemaan isäänsä, sillä hänen luonnollinen mieltymyksensä isäänsä oli yhtä syvä, tai syvempikin kuin hänen hiukan keimaileva ylpeytensä uudesta valloituksesta. Muscari ihaili tuota lapsen alttiutta, mutta oli nyt, rakastavan epäjohdonmukaisuudella, harmissaan siitä. Hän pisti puukkonsa takaisin tuppeen ja kiipesi hiukan nyrpeissään istumaan vihreälle ruohopenkille. Pappi istui alempana parin jalan päässä ja Muscari käänsi kotkan silmänsä ja nenänsä häntä kohti äkillisen ärtymyksen vallassa.
»No», sanoi runoilija happamasti, »pidetäänköhän minua vielä uneksijana? Onkohan, kysyn minä, rosvoja vielä vuoristossa?»
»Saattaapa olla», sanoi isä Brown yksitoikkoisesti.
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen terävästi.
»Minä tarkoitan, että minä olen pettynyt», vastasi pappi. »Minä olen pettynyt Ezzaan, tai Montanoon nähden, tai mikä hänen nimensä lie. Hän näyttää minusta rosvona vieläkin arvoituksellisemmalta kuin oppaan virkaa hoitaessaan.»
»Mutta millä tavoin?» väitti hänen toverinsa. »Santa Maria! Minun mielestäni esiintyi rosvo täysin ilmeisesti.»
»Minusta siinä on kolme omituista vaikeutta», sanoi pappi rauhallisella äänellä. »Tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne niistä. Mutta ensin täytyy minun kertoa, että minä söin aamiaista tuossa ravintolassa rannikolla. Kun muutamat teistä lähtivät huoneesta, niin te ja neiti Harrogate kuljitte edellä jutellen ja nauraen. Pankkiiri ja opas tulivat jälessä puhuen vähän ja hyvin hiljaa. Mutta minä, en voinut mitään sille, että kuulin Ezzan sanovan nämä sanat: 'No, antakaa hänen huvitella hiukan; tiedättehän, että isku voi tavata hänet millä hetkellä hyvänsä.' — Herra Harrogate ei vastannut mitään, niin että sanoilla kai oli joku merkitys. Hetken vaikutuksen alaisena varoitin hänen veljeään, ilmoittaen, että sisar saattoi joutua vaaraan, en sanonut mihin, sillä en tiennyt sitä. Mutta jos sanat tarkoittivat tätä vangitsemista vuoristossa, ei niissä ollut mitään järkeä. Miksikä varoittaisi rosvo-opas isäntäänsä viittauksellakaan, kun hänen ainoana tarkoituksenaan oli houkutella hänet vuoristoon hiirenloukkuun? Sanat eivät voineet tarkoittaa sitä. Mutta jollei, mikä on sitten tuo toinen onnettomuus, jonka sekä pankkiiri että opas tuntevat ja joka riippuu uhaten neiti Harrogaten pään päällä?»
»Neiti Harrogateako uhkaisi onnettomuus?» huudahti runoilija kavahtaen pystyyn kiihkeän näköisenä. »Selittäkää tarkoituksenne; jatkakaa!»
»Kaikki arvoitukset kiertyvät kuitenkin rosvopäällikön ympärille», päätteli pappi miettiväisenä. »Ja tässä on toinen niistä. Mitenkä saattoi hän niin huomattavasti yhdistää lunnasvaatimukseensa sen tosiasian, että hän oli saanut uhriltaan kaksituhatta puntaa etukäteen? Siinä ei ollut mitään, mikä muistuttaisi lunnaiden ottoa, vaan jotain aivan toista, todellisuudessa. Harrogaten ystävät olisivat paljon taipuisammat pelkäämään hänen kohtaloaan, jos he tietäisivät varkaitten olevan köyhiä ja epätoivoisia. Nyt oli etukäteen tapahtunut ryöstö kovin silmiinpistävä vieläpä asetettu ensimäiseksi vaatimukseenkin. Miksikä tahtoisi Ezza Montano erikoisesti ilmoittaa koko Euroopalle, että hän oli tyhjentänyt taskut, ennenkuin hän kantoi lunnaat?»
»Minä en pääse perille», sanoi Muscari tällä kertaa pörröttäen mustan tukkansa vaistomaisella liikkeellä. »Te arvelette selvittävänne asian minulle, mutta te johdatte minua yhä syvemmälle pimeyteen. Mikähän mahtaa olla kolmas väite varkaitten kuningasta vastaan?»
»Kolmas vastaväite», sanoi isä Brown hiljaa miettien, »on tämä penkki, jolla istumme. Kuinka voi meidän rosvo-oppaamme sanoa tätä paikkaa päälinnoituksekseen ja Varkaitten Paratiisiksi? Se on kyllä pehmoinen paikka, jos siihen putoaa, ja miellyttävä paikka katseltavaksi. Mutta se ei ole linnoitus. Minä luulen, että se olisi huonoin linnoitus maailmassa. Sillä todenteolla sitä vallitsee ylhäältä päin yleinen maantie vuorien yli — sellainen paikka, jonka kautta poliisit varmimmin tulisivat kulkemaan. Katsokaas, viisi ruostunutta, lyhyttä pyssyä pitää meitä avuttomuuden tilassa enemmän kuin puolituntia. Neljänneskomppania minkälaisia sotilaita hyvänsä olisi jo heittänyt meidät jyrkänteen yli. Mikä tämän yksinäisen ruohoisen ja kukkaisen sopen tarkoitus liekin, niin ei se ainakaan ole linnoitettu asema. Se on jotain muuta, sillä on jokin muu omituinen merkitys, jonka arvoa minä en ymmärrä. Se muistuttaa enemmän satunnaista teatteria, tai luonnonrakentamaa lämpiötä, se on kuin jonkun romanttisen komedian näyttämö, se on kuin…»
Kun pienen papin sanat häipyivät ja hälvenivät unelmoivan vilpittöminä, kuuli Muscari, jonka luonnolliset vaistot olivat virkeät ja herkät, uutta melua vuoristossa. Hänestäkin oli sen kaiku hyvin heikko ja epäselvä, mutta hän olisi voinut vannoa, että iltatuuli toi mukanaan jotain, mikä muistutti hevosten kavioitten töminää ja kaukaista huutelua.
Samalla hetkellä ja kauan, ennenkuin äänen värähdykset olivat koskettaneet englantilaisen harjaantumattomampia korvia, juoksi Montano rosvo penkereelle heidän yläpuolellaan ja seisahtui murskautuneen pensaikon luo, nojaten puuhun ja silmäillen tietä alaspäin. Hän oli oudonnäköinen siinä seisoessaan, sillä hän oli pannut päähänsä kummallisen, roikkuvareunaisen hatun ja liehuvatupsuisen vyön veitsineen kuningasrosvon tunnusmerkiksi, mutta oppaan jokapäiväinen ruudukas puku pilkisteli esiin joka reiästä puvun alta.
Seuraavalla hetkellä käänsi hän oliivinruskeat, pilkalliset kasvonsa taapäin ja teki liikkeen kädellään. Rosvot hajosivat merkin nähdessään, ei kuitenkaan epäjärjestyksessä, vaan seuraten nähtävästi jotain sissimäistä komentoa. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet haltuunsa tien harjanteella, kätkeytyivät he puitten ja pensaikon taa vartioidakseen siellä piilossa viholliselta. Melu alhaalla kasvoi voimassa ja selveni; se alkoi tärisyttää vuoristotietä ja saattoi jo selvästi kuulla äänen jakelevan käskyjä. Rosvot juoksentelivat ja melusivat kiroten ja kuiskaillen ja ilta-ilma oli täynnä heikkoa metallin helinää, aivan kuin he olisivat virittäneet pistoolejaan, irroittaneet veitsiään tai laahanneet miekkojensa tuppia kivikossa. Sitten tuntuivat äänet molemmilta puolilta kohtaavan toisensa alempana tiellä, oksia taittui, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat.
»Apujoukko!» huusi Muscari hypähtäen jaloilleen hattuaan heilutellen. »Santarmit ovat heidän kimpussaan! Nyt taisteluun vapauden puolesta! Nyt kapinaan ryöstäjiä vastaan! Tulkaa, älkäämme jättäkö kaikkea poliisille, se on niin pelottavan nykyaikaista. Hyökätkää takaapäin roistojen kimppuun. Santarmit tulevat meidän avuksemme; tulkaa ystävät, auttakaamme me santarmeja!»
Ja paiskaten hattunsa ilmaan, veti hän vielä kerran miekkansa ja alkoi kiivetä rinnettä pitkin tielle Frank Harrogate hyppäsi ylös ja juoksi hänen jälkeensä auttamaan häntä revolveri kädessä, mutta hämmästyi kuullessaan isänsä käskevän äänen kutsuvan, häntä takaisin; ukko näytti olevan kovin kiihottunut.
»Minä en tahdo», sanoi pankkiiri tukahtuneella äänellä. »Minä käsken sinua olemaan asiaan puuttumatta.»
»Mutta, isä», sanoi Frank hyvin lämpimästi, »kelpo italialainen on näyttänyt tietä. Ettehän tahdo, että sanottaisiin englantilaisten käyneen jälessä.»
»Se on turhaa», sanoi vanhempi mies, vapisten ankarasti. »Se on turhaa.
Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi.»
Isä Brown katseli pankkiiria, sitten pani hän kätensä sydämelleen, tai oikeastaan pienen myrkkypullon päälle, ja suuri valo levisi hänen kasvoilleen, niin kuin se kirkkaus, mikä loistaa kuolleista nousseen kasvoilla.
Muscari oli kuitenkin, avustusta vartomatta, kiivennyt rinteen yli tielle ja iskenyt varkaitten kuningasta niin voimakkaasti olkapäähän, että mies hoiperteli ja pyörähti ympäri. Montanolla oli miekka vielä tupessa ja Muscari tähtäsi iskun muitta mutkitta hänen päähänsä, joten hän oli pakotettu asettumaan miekkailuasentoon. Mutta juuri kun molemmat lyhyet terät kalahtivat ristiin, laski varkaitten kuningas varovasti miekkansa kärjen maata kohti ja purskahti nauruun.
»Mitäs sinä nyt, hyvä veli?» sanoi hän vilkkaalla italialaisella murteella. »Tämä kirottu pila saisi jo loppua!»
»Mitä sinä tarkoitat, sinä vehkeilijä», läähätti tultasyöksyvä runoilija. »Onko sinun rohkeutesikin valhetta niinkuin sinun rehellisyytesikin?»
»Kaikki minussa on valhetta», vastasi entinen opas aivan hyvällä tuulella. »Minä olen näyttelijä; ja jos minä joskus olen ollut oma itseni, olen jo unohtanut sen. Minä en ole sen paremmin täys'verinen rosvo kuin täys'verinen opas. Minulla on aina joukko naamioita mukanani ja sinä et voi taistella naamiota vastaan.»
Ja hän nauroi iloisesti kuin poika ja heittäytyi entiseen, hajasääriseen asentoonsa kääntäen selkänsä taistelupaikalle tiellä.
Pimeys syveni vuoriston seinämien välissä, eikä ollut helppoa saada selkoa taistelun kulusta. Nähtiin pitkien miesten ajavan hevosineen vain sekavan rosvojoukon läpi, joka näytti halukkaammalta kiusaamaan ja tuuppimaan tunkeilijoita, kuin tappamaan heidät. Se muistutti enemmän väen tungosta kaupungissa estämässä poliisin kulkua kuin sitä, millaiseksi runoilija oli aikaisemmin kuvaillut tuomittujen ja rauhattomien, jalosukuisten miesten viimeistä vastarintaa. Juuri kun hän pyöritteli silmiään hämmästyksissään, tunsi hän kosketuksen kyynärpäässään ja huomasi omituisen pikku papin seisovan siinä kuin lyhyen Noakin leveä hattu päässä, pyytäen hyväntahtoisesti saada sanoa pari sanaa.
»Signor Muscari», virkkoi kirkon palvelija, »tämän kummallisen käännekohdan aikana unohdettakoon persoonallisuudet. Minä voin loukkaamatta teitä neuvoa, kuinka voitte tehdä enemmän hyvää kuin auttamalla santarmeja, joiden velvollisuutena on joka tapauksessa tunkeutua läpi. Minä rohkenen nenäkkäästi puuttua teidän yksityisasioihinne; mutta välitättekö te tytöstä? Välitättekö hänestä kylliksi naidaksenne hänet ja antaaksenne hänelle hyvän miehen? oli tarkoitukseni kysyä.»
»Kyllä», sanoi runoilija yksinkertaisesti. »Mahtaako hän välittää teistä?»
»Luullakseni?» kuului yhtä vakava vastaus.
»Siis menkää sinne ja tarjoutukaa», sanoi pappi, »tarjotkaa hänelle mitä vain voitte, tarjotkaa hänelle taivaat ja maat, jos te olette valloittanut ne. Aika lyhyt.»
»Miksi?» kysyi hämmästynyt kirjallisuuden harrastaja.
»Siksi», sanoi isä Brown, »että hänen kohtalonsa on tullut tietä ylös.»
»Tietä ylös ei ole tullut muuta», selitti Muscari, »kuin apujoukko.»
»Hyvä, menkää sinne», sanoi hänen neuvonantajansa, »ja pelastakaa hänet pelastajilta.»
Hänen puhuessaan taittuivat pensaat kaikkialla kukkulan ympärillä pakenevien rosvojen hyökkäyksen alla. He sukelsivat pensaikkoihin ja paksuun ruohoon kuin tappiolle joutuneet pakolaiset ja ratsastavien santarmien pystylieriset hatut tulivat näkyviin muserrettujen pensasaitojen takaa. Kuului uusi käsky; syntyi hälinä kun miehet nousivat ratsujen selästä ja pitkä upseeri korkealierisine hattuineen ja harmaine pujopartoineen, kädessään papereita, ilmestyi aukolle, joka oli Varkaitten Paratiisin porttina. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka pankkiiri omituisella tavalla katkaisi huutaen käheällä, tukahtuneella äänellä: »Ryöstetty! Minulta on ryöstetty!»
»Mitä, siitähän on kauan aikaa», huusi hänen poikansa hämmästyksissään, »kun teiltä ryöstettiin kaksituhatta puntaa».
»Ei kahta tuhatta puntaa», sanoi rahamies äkillisellä ja pelottavalla tyyneydellä, »vaan pieni pullo.»
Harmaapartainen poliisimies kulki vihreää onkaloa kohti. Tavatessaan varkaitten kuninkaan polullaan, löi hän häntä olalle leikillisesti tuupaten, niin että hän horjahti taaksepäin.
»Te joudutte vielä rettelöihin», sanoi hän, »jos te antaudutte tällaisiin kujeihin.»
Mutta Muscarinkaan taiteellisista silmistä näytti kohtaus tuskin suuren, hädässä olevan henkipaton vangitsemiselta. Jatkaen matkaansa seisahtui poliisi Harrogaten perheen eteen ja sanoi: »Samuel Harrogate, minä vangitsen teidät lain nimessä Hullin ja Huddersfieldin pankin varojen kavalluksesta.»
Suuri pankkiiri nyökytti päätään omituisen näköisenä kuin suostuen asiaan, näytti miettivän hetken, ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, hän kääntyi puoleksi ympäri, ja otti askeleen, joka vei hänet toisen vuoriseinämän reunalle. Sitten hyppäsi hän, nostaen kätensä ylös, niinkuin hän oli hypännyt vaunuistakin. Mutta tällä kertaa hän ei pudonnutkaan pienelle niitylle juuri alapuolelle, hän putosi tuhat jalkaa alemmaksi murskautuen luukasaksi laakson pohjalle.
Italialaisen poliisin kiukkuun, jota hän kielevästi purki isä Brownille, oli sekaantunut koko lailla ihailua. »Oli hänen kaltaistaan lopultakin livahtaa käsistämme», sanoi hän. »Hän oli suuri rosvo, jos suvaitsette. Tällä hänen viimeisellä tempullaan ei luullakseni ole edeltäjää. Hän pakeni Italiaan yhtiöitten rahat mukanaan ja antoi nyt omien palkkaamiensa rosvojen vangita itsensä. Niin on sekä rahojen katoaminen että hänen oma katoamisensa selitettävissä. Useat poliiseistakin ottivat lunnaitten vaatimisen vakavalta kannalta. Mutta jo vuosia sitten on hän tehnyt yhtä sukkelia tekoja kuin tämä, aivan yhtä sukkelia. Siitä koituu vakava tappio hänen perheelleen.»
Muscari talutti pois onnettoman tyttären, joka liittyi lujasti häneen, — koko elämänajakseen. Mutta tänä traagillisen haaksirikon hetkenäkään ei Muscari voinut pidättäytyä hymyilemästä Ezza Montanolle ja säilyttämästä puolileikillistä ystävyyttä tuota määrittelemätöntä miestä kohtaan.
»Minne sinä nyt aiot mennä?» kysyi hän hänen olkapäänsä yli.
»Birminghamiin», vastasi näyttelijä savuuttaen paperossia. »Kerroinko minä sinulle, että olen futuristi. Minä uskon todella tähän hommaan, jos minä uskon mihinkään. Muutoksia, hyörinää ja uusia asioita joka aamu. Minä menen Manchesteriin, Liverpooliin, Leedsiin, Hulliin, Huddersfieldiin, Glasgow'hon, Chicagoon, lyhyesti, valistuneen, tarmokkaan, sivistyneen yhteiskunnan keskuuteen!»
»Lyhyesti», sanoi Muscari, »oikeaan Varkaitten Paratiisiin.»