APOLLON SILMÄ
Kumman savuinen vivahdus ilmassa, vivahdus, joka voi olla sekä samea että kirkas ja joka on vain Themsille ominainen, muuttui yhä enemmän harmaasta kimaltelevaksi auringon kiivetessä taivaan laelle ja heloittaessa Westminsterin yllä. Kaksi miestä kulki parast'aikaa Westminstersillan yli. Toinen oli hyvin pitkä, toinen hyvin lyhyt. Heitä olisi voinut verrata parlamentin kookkaaseen kellotorniin ja Westminster-Abbeyn kyykkyselkäisiin hartioihin, sillä tuolla pienellä oli papinpuku. Pitkän julkinen nimi oli M. Hercules Flambeau, yksityinen etsivä. Hän oli matkalla uuteen toimistoonsa, joka sijaitsi uudessa kerroksittain rakennetussa talossa vastapäätä kirkon sisäänkäytävää. Pienen nimi oli Rev. J. Brown, Camberwellista sijaitsevan St. Francis Xavierin kirkon pappi. Hän palasi nyt Camberwellista erään kuolevan luota tutustuakseen ystävänsä uuteen huoneistoon.
Rakennus oli amerikkalainen pilvenpiirtäjä ja amerikkalainen se oli myös puhelimiensa ja hissiensä monimutkaiseen rakenteeseen nähden. Mutta se oli juuri valmistunut eikä vielä täysin asuttu. Taloon oli muuttanut vain kolme vuokralaista. Flambeaun yläpuolella oleva konttorihuoneisto oli asuttu, samoin aivan hänen alapuolellaan oleva. Mutta kaksi ylintä kerrosta samoin kuin kolme alinta olivat tyhjät. Ensi silmäyksellä huomattiin uudessa asuntotornissa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Flambeaun yläpuolella sijaitsevan konttorihuoneiston ulkopuolelle oli asetettu loistava esine. Sitä esti hieman näkymästä muutama jälelle jäänyt rakennustelineen osa. Se oli suunnattoman suuri kullattu ihmissilmän jäljennös, jota kultaiset säteet ympäröivät, ja se otti yhtä paljon tilaa kuin pari kolme konttorin ikkunaa.
"Mikä kumma tuo on?" kysyi isä Brown ja jäi seisomaan.
"Sen pitäisi edustaa uutta uskontoa", vastasi Flambeau nauraen, "erästä uutta uskontoa, joka julistaa syntien anteeksiantamusta sillä perusteella, ettei ole olemassa mitään syntejä. Luullakseni Christian Science'n tavoin. On tosiasia, että eräs mies, joka nimittää itseään Raioniksi — en tiedä, mikä hänen oikea nimensä on, sen vain tiedän, ettei tämä nimi ole oikea — on vuokrannut yläpuolellani olevan huoneiston. Kaksi konekirjoittajatarta asuu alapuolellani olevassa kerroksessa ja tuo entusiastinen vanha humbuugimestari yläpuolellani. Hän nimittää itseään Apollon uudeksi papiksi ja palvelee aurinkoa."
"Katsos vain", sanoi isä Brown, "aurinkohan oli julmin kaikista jumalista. Mutta mitä tuo suunnattoman suuri silmä merkitsee?"
"Jos olen ymmärtänyt asian oikein", sanoi Flambeau, "niin suosivat he sitä mielipidettä, että ihminen kestää mitä tahansa, jos hänen mielensä on tasapainossa. Molempien suuret vertauskuvat ovat aurinko ja avoin silmä, sillä he väittävät, että jos ihminen olisi täysin terve, hän voisi katsoa aurinkoon."
"Jos hän olisi täysin terve", sanoi isä Brown, "ei hän välittäisi tuijottaa siihen."
"Enempää en osaa kertoa uudesta uskonnosta", jatkoi Flambeau huolettomasti. "Tietysti se väittää voivansa parantaa kaikki ruumiilliset sairaudet."
"Voiko se ehkä parantaa vaikeimman kaikista henkisistä taudeista?" kysyi isä Brown vakavana.
"Mikä se sitten on?" kysyi Flambeau.
"Itsensä täysin terveenä pitäminen", sanoi hänen ystävänsä.
Flambeaun mielestä hänen alapuolellaan oleva pieni vaatimaton konttori oli mielenkiintoisempi kuin hänen yläpuolellaan oleva säteilevä temppeli. Hän oli etelämaalainen, jolla oli vähän filosoofisia taipumuksia eikä hän voinut kuvitella olevansa muuta kuin joko katolilainen tai ateisti, ja uudet uskonnot haihattelevine oppeineen eivät olleet hänelle mieleen. Mutta ihmisolennot sensijaan olivat hänelle mieluisia, varsinkin jos ne olivat kauniita. Sitäpaitsi nuo alemmassa huoneistossa asuvat naiset olivat tavallaan todellisia originaaleja. Konttorin omistajina oli kaksi sisarusta, molemmat solakoita ja tummahkoja, toinen pitkä ja aika silmäänpistävä ulkomuodoltaan. Hänellä oli tumma terävähkö ilmeikäs profiili, ja hän oli niitä naisia, joista aina jää mieleen profiilikuva ja jotka johtavat mieleen rautaisen terän. Hän tuntui raivaavan itselleen tien elämässä. Hänen silmänsä olivat tavattoman loistavat, mutta loiste oli teräksinen, ei timanttimainen, ja suora solakka vartalo oli hieman liian jäykkä ollakseen oikein miellyttävä. Hänen nuorempi sisarensa oli hänen pienoiskuvansa, vain harmaampi, kalpeampi ja mitättömämpi. Molemmat pukeutuivat täysin liikemäisesti mustaan pienine miesmäisine valkeine kauluksineen ja kalvosimineen. Tuhansittain tällaisia erikoisia naistyyppejä tapaa lontoolaisissa konttoreissa, mutta näissä kysymyksessä olevissa oli mielenkiintoista heidän todellinen asemansa eikä näennäinen.
Sillä Pauline Stacey, vanhin sisaruksista, oli vaakunakilven ja puolen kreivikunnan sekä suuren omaisuuden perijä. Hänet oli kasvatettu puutarhojen ympäröimässä linnassa, ennenkuin jääkylmä itsenäisyys — ominainen nykyajan naisille — ajoi hänet ankarampaan ja hänen mielipiteensä mukaan korkeampaan olemassaolon muotoon. Rahojensa käytön hän yhä edelleen määräsi; päinvastaisessa tapauksessa hän olisi osoittanut romanttisia eli askeettisen haltioitumisen piirteitä, ja se olisi ollut aivan vierasta hänen vallanhimoiselle hyötypolitiikalleen. Hän kuuluu sanoneen pitävänsä omaisuutensa käyttääkseen sen käytännöllisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Osan siitä hän oli sijoittanut omaan liikkeeseensä, joka oli mallikelpoisen stenograafisen yrityksen keskus, ja osa omaisuudesta käytettiin tämäntapaisen toiminnan edistämiseksi naisten keskuudessa. Kukaan ei oikein saanut selvää, missä määrin Joan, hänen nuorempi sisarensa ja liikekumppaninsa, kannatti tätä hänen arkipäiväistä ihannettaan. Mutta hän totteli johtajatartaan koiran uskollisuudella, millä tosin oli traagillinen momenttinsa, mutta joka kuitenkin oli viehättävämpää kuin vanhemman itsetietoinen toimitarmo. Pauline Staceylla ei ollut laisinkaan traagillisia taipumuksia, hän kielsi päinvastoin sen olemassaolon.
Hänen reipas päättäväisyytensä ja kylmä kärsimättömyytensä oli suuresti huvittanut Flambeauta heidän ensi kerran tavatessaan. Hän oli seisonut hissin ulkopuolella alhaalla porraskäytävässä ja odottanut hissipoikaa, joka tavallisesti vei asiakkaat eri kerroksiin. Mutta tämä nuori tyttö terävine haukankatseineen oli avoimesti kieltäytynyt alistumasta sellaiseen viivytykseen. Hän selitti jyrkästi, että hän kyllä osasi hoitaa hissin eikä ollut riippuvainen hissipojista — eikä sitäpaitsi mistään miehistäkään. Vaikkei hän asunutkaan korkeammalla kuin kolmannessa kerroksessa, ennätti hän noiden muutamien sekuntien aikana hississä syytää Flambeaulle useita periaatteistaan. Kaikki tarkoitti sitä, että hän oli uudenaikainen työtä tekevä nainen ja harrasti uudenaikaisia koneita, jotka helpottivat työntekoa. Hänen suuret mustat silmänsä säkenöivät kiukkua niitä kohtaan, jotka halveksivat mekaniikkaa ja huokaavat menneitten romanttisten aikojen kaipuussa. Jokaisen, sanoi hän, täytyy osata hoitaa koneita, aivan kuin hän esimerkiksi hissiä. Hän tuntui melkein loukkaantuvan siitä, että Flambeau avasi hänelle hissin oven — ja tämä herrasmies meni hymyillen huoneisiinsa sekavin tuntein ajatellen toisen masentamatonta itseluottamusta.
Hänellä oli reipas käytännöllinen mielenlaatu. Ohuiden hienojen käsien liikkeet olivat jyrkät, miltei suvaitsemattomat. Kerran Flambeau tuli konttoriin eräässä konekirjoitusta koskevassa asiassa ja huomasi hänen heittäneen sisarensa lasisilmät lattialle ja polkevan niitä. Hän syyti parastaikaa juttua "lapsellisista lääketieteellisistä päähänpistoista" ja sairaalloisesta myötenantamisen heikkoudesta, mitä nuo vanhat silmälasit edellyttivät. Hän pyysi sisartaan vast’edes olemaan kuljettamatta konttoriin tuollaista rojua. Ehkä hänen sisarensa halusi kulkea puujaloilla ja käyttää irtotukkaa tai emaljista silmää. Hänen puhuessaan hänen omat silmänsä leimusivat vihasta.
Flambeau, jota hämmästytti tämä fanaattinen kiivaus, ei voinut pidättyä kysymästä Pauline neidiltä ranskalaiseen loogilliseen tapaan, miksi silmälasit olivat sairaalloisempi heikkouden merkki kuin hissi ja miksi tiede ei saisi auttaa meitä yhdessä voimainponnistuksessa niin hyvin kuin toisessakin.
"Lienee siinä sentään ero", sanoi Pauline Stacey hyvin ylimielisesti. "Patterit ja moottorit ja kaikki nämä esineet ovat todisteita miehen voimasta, niin, herra Flambeau, ja myöskin naisen. Meidänkin on puolestamme avustettava näitä suuria koneita, jotka nielevät etäisyydet ja uhmaavat aikaa. Se on suurta, se on ihanaa — se on todellista tiedettä. Mutta nuo ala-arvoiset laastarit ja kainalosauvat, joita lääkärit myövät, —- ne ovat vain heikkouden sinettejä. Lääkärit asettavat meille käsivarsia ja jalkoja ikäänkuin olisimme syntyneet rampoina tai sairaina orjina. Mutta minä olen vapaasyntyinen olento, herra Flambeau. Ihmiset kuvittelevat vain tarvitsevansa jotakin tuollaista, koska heidät on kasvatettu pelkoon voiman ja rohkeuden asemesta, aivan kuten yksinkertaiset hoitajattaret kieltävät lapsia katsomasta aurinkoon. Seurauksena on, etteivät he voi tehdä sitä aristelematta. Mutta miksi tähtien joukossa olisi tähti, jota en voisi katsella? Aurinko ei ole hallitsijattareni. Aion avata silmäni ja katsoa sitä milloin ikinä haluan."
"Teidän silmänne", sanoi Flambeau pariisilaisesti kumartaen, "häikäisevät auringon". Häntä huvitti lausua kohteliaisuuksia tälle omituiselle jäykälle kaunottarelle, osittain siksi, että se saattoi tämän hieman pois tasapainosta. Mutta mentyään sitten asuntoonsa veti hän syvään henkeään, vihelsi ja ajatteli: "Vai niin, hän on joutunut tuon ylhäällä asuvan kultasilmäisen poppaukon käsiin". Sillä niin vähän kuin hän tiesikin Kalonin uudesta uskonnosta, oli hän kuitenkin kuullut puhuttavan hänen opistaan, että piti katsottaman aurinkoa.
Hän huomasi pian, että henkinen yhteys hänen ylä- ja alapuolellaan olevien kerrosten välillä oli aika läheinen ja nopeasti kasvamassa. Tuo Kaloniksi itseään nimittävä mies oli komea ilmestys, ruumiillisessa suhteessa arvokas esiintymään Apollon pappina. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin Flambeau ja tätä paljon kauniimpi. Hänellä oli kullankeltanen parta, tummansiniset silmät ja salonkisankarin tukka. Ruumiinrakenteeltaan hän oli Nietzschen vaalea eläin, mutta koko tätä eläimellistä kauneutta kohotti, kirkasti ja teki lempeämmäksi todellinen intelligenssi ja sielullinen lahjakkuus. Jos hän muistutti jotain suurta saksilaista kuningasta, niin muistutti hän sellaista, joka samalla oli pyhimys. Niin oli huolimatta ympäristön arkisesta leimasta ja siitä seikasta, että hänen konttorinsa oli Victoria Streetin varrella olevan talon keskikerroksessa ja siitä, että kirjanpitäjä, arkinen nuorukainen valkeine kovine kauluksineen ja kalvosimineen, istui ulommaisessa huoneessa käytävän ja hänen oman huoneensa välissä, huolimatta siitä, että hänen nimensä oli messinkikilvellä ja hänen oppinsa kultainen vertauskuva ripustettu kadulle päin valo-opillisten koneiden tekijän kyltin tavoin. Kaikki tämä arkipäiväinen ei voinut ryöstää tältä niin sanotulta Kalonilta tuota pakottavan vaikutuksen voimaa, joka virtasi hänen sielustaan ja ruumiistaan. Seisoessaan tämän huijarin edessä tunsi todella olevansa suuren miehen läheisyydessä. Vieläpä väljässä palttinapuvussa, jota hän käytti arkisin konttorissaan, hän oli ihastuttava ja vaikuttava mies, ja kun hän valkeihin vaippoihinsa pukeutuneena valkea diadeemi päässä tervehti aurinkoa, näytti hän todella niin komealta, että nauru katuyleisön huulilla usein yht'äkkiä vaikeni. Tuo uusi auringonpalvoja meni nimittäin kolme kertaa päivässä pienelle parvekkeelleen koko Westminsterin nähden sanelemaan auringonjumalalle laaditun rukouksen. Se tapahtui päivän koittaessa, auringon laskiessa ja päivällä kellon lyödessä kahtatoista. Ja kahdentoista lyönti ei vielä ollut lakannut kaikumasta parlamenttitalosta ja pitäjän kirkosta, kun isä Brown, Flambeaun ystävä, kohotti silmänsä ensi kerran katsellakseen Apollon valkeata pappia.
Flambeau oli saanut kyllikseen näistä päivittäisistä Phoebuksen kunnioittamistilaisuuksista ja meni korkean rakennuksen porraskäytävään katsomatta edes seurasiko hänen ystävänsä mukana. Mutta vaikuttiko isä Browniin ammatillinen mielenkiinto rituaalia kohtaan vai voimakas henkilökohtainen mielenkiinto narrimaista kohtaan, joka tapauksessa hän pysähtyi ja katsoi auringonpalvojan parvekkeelle, aivankuin olisi pysähtynyt katsomaan jotakin Kasperteaatterin Punch'ia tai Judya. Kalon, profeetta, oli tullut parvekkeelle hopeanhohtoisille vaatteineen ja kohotti kätensä sekä kumman läpitunkevan äänensä lausuen rukouksen auringolle, mikä kuului yli koko vilkasliikenteisen kadun. Hän oli jo ennättänyt suorittaa rituaalin ensimäisen osan ja hänen silmänsä tähystelivät tuota loistavaa taivaankappaletta. On epävarmaa, näkikö hän ketään tai mitään tämän maan päällä, mutta aivan varmaa on, ettei hän nähnyt vähäpätöistä pyöreäkasvoista pappia, joka seisoi kansan seassa ja katseli häntä silmät sirrillään. Näiden kahden niin erilaisen miehen silmäänpistävin eroavaisuus oli ehkä se, ettei isä Brown koskaan voinut katsoa mitään silmiään räpäyttämättä, kun Apollon pappi sensijaan keskellä päivää voi katsoa paistavaa aurinkoa silmäluomiaan räpäyttämättä.
"Oi, aurinko", puhkesi profeetta puhumaan, "oi tähti, liian suuri toisten tähtien joukkoon! Oi, lähde, joka lähetät valovirtasi salaisen avaruuden piiriin. Kaiken valkean ja tahrattoman, valkean liekin, valkeiden kukkien ja valkeiden vuorenhuippujen valkea isä. Isä, joka olet viattomimpia ja rauhallisimpia lapsiasi viattomampi. Sinä kaiken puhtauden alkulähde, jonka rauhassa —"
Kuului räminää ja romahdus, minkä keskeytti kimeä yhtämittainen ulvonta. Viisi henkilöä ryntäsi ovesta sisälle taloon kolmen rynnätessä sieltä ulos ja hetken aikaan ei kukaan voinut kuulla mitä sanottiin. Tunne jostain kauheasta tapahtumasta tuntui täyttävän puoli katua pahoin aavistuksin — sitäkin enemmän kun kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kaksi henkilöä jäi liikkumattomaksi romahduksen jälkeen: kaunis Apollon pappi ylhäällä parvekkeella ja ruma kristitty pappi alhaalla.
Lopuksi ilmestyi Flambeaun pitkä vartalo ovelle ja hänen titaanimainen voimansa sai järjestystä sekamelskaan. Kohottaen äänensä kaikuvaksi kuin sumutorvi hän pyysi, että joku, kuka hyvänsä, menisi lääkäriä hakemaan, ja kun hän kääntyi mennäkseen takaisin hämärään käytävään, missä tungeskeli ihmisiä, pujahti isä Brown huomaamatta hänen jäljessään. Raivatessaan itselleen tietä eteenpäin hän kuuli auringonpapin ihanan äänen sointuvasti mutta yksitoikkoisesti ylistävän onnellista jumalaa, joka on lähteiden ja kukkien ystävä.
Isä Brown tapasi Flambeaun ja kuusi muuta miestä seisomassa kehyksen ympäröimän aukon ympärillä, missä hissi tavallisesti kulki ylös ja alas. Mutta hissi ei ollut tullut alas. Alas oli tullut jotain muuta, minkä olisi pitänyt tulla hissiin.
Neljän minuutin ajan Flambeau oli seissyt ja katsellut sitä. Hän oli nähnyt tuon raadellun, vertavuotavan kauniin naisen ruumiin, naisen, joka oli kieltänyt traagillisen olemassaolon. Hän oli varma, että se oli Pauline Stacey, ja vaikka hän oli lähettänyt lääkäriä hakemaan, oli hän varma siitä, että tyttö oli kuollut.
Hän ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän pitänyt tytöstä vai ei. Hänessä oli niin paljon miellyttävää, mutta myöskin paljon paheksuttavaa. Mutta tytöllä oli häneen nähden ollut eräänlainen merkitys, ja tottumuksesta johtunut mielenkiinto sai aikaan sen, että tämä onnettomuus koski häneen syvästi. Hän muisti tytön kauniit kasvot ja ärsyttävät pistosanat vielä elävästi. Oliko se itsemurha? Kuinka niin huimapäinen optimisti olisi voinut tehdä itsensä vikapääksi sellaiseen? Oliko se murha? Mutta kuka oli tässä vielä suureksi osaksi asumattomassa talossa voinut tehdä murhan? Kähein sanoin, jotka oli aiottu voimakkaiksi, mutta jäivätkin jotensakin heikoiksi, hän kysyi, missä tuo Kalon oli. Tavallinen selkeä, rauhallinen ja täysikaikuinen ääni ilmoitti hänelle, että Kalon viimeisten viidentoista minuutin aikana oli ollut parvekkeellaan palvelemassa jumalaansa. Kun Flambeau kuuli isä Brownin äänen ja tunsi hänen kätensä olkapäällään, käänsi hän synkät kasvonsa häneen ja sanoi jyrkästi:
"Jos hän on koko ajan ollut siellä, kuka sitten on voinut tehdä tämän?"
"Ehkä", sanoi toinen, "ehkä on parasta, että menemme tuonne ylös katsomaan. Meillä on puolisen tuntia aikaa ennen poliisin tuloa."
Jätettyään kuolleen lääkärin huostaan Flambeau juoksi portaita ylös konekirjoitustoimistoon. Siellä ei ollut ketään. Hän kiiruhti edelleen omaan konttoriinsa, mutta sinne tultuaan hän kääntyi aivan kalpeana kasvoiltaan ystäväänsä päin.
"Hänen sisarensa", hän sanoi merkitsevästi, "näyttää menneen ulos."
Isä Brown nyökkäsi. "Tai hän on mennyt tuon auringonkumartajan huoneistoon", sanoi hän. "Jos olisin teidän sijassanne, niin ottaisin selvää siitä. Juttelemme sitten lähemmin asiasta teidän konttorissanne. Ei", lisäsi hän äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt uuden ajatuksen, "enkö koskaan pääse tyhmyydestäni? Juttelemme tästä tietysti heidän konttorissaan."
Flambeau näytti hyvin kummastuneelta, mutta saattoi kuitenkin pikku papin alakertaan Stacey-sisarusten tyhjään asuntoon. Täällä tuo käsittämätön isä Brown istuutui punaisella nahkalla päällystettyyn tuohin käytävän keskelle ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa varsin kauan. Noin neljän minuutin kuluttua tuli kolme henkilöä käyden portaita alas. He olivat toistensa kaltaisia ainoastaan juhlallisessa vakavuudessaan. Ensimäisenä tuli Joan Stacey, kuolleen sisar — hänen huomattiin siis todella olleen Apollon tilapäisessä temppelissä; toinen oli itse Apollon pappi, joka päättyneen hartauden jälkeen vaelsi portaita kaikessa loistossaan. Hänen valkeissa pukimissaan, parrassaan ja jakaukselle kammatussa tukassaan oli jotakin Dore'n Kristuksesta muistuttavaa. Kolmas oli Flambeau rypistetyin otsin ja hieman hämmentynein ilmein.
Neiti Joan Stacey, jonka kasvot olivat tummat ja synkät ja jonka hiuksissa oli liian aikainen harmahtava vivahdus, meni suoraan pulpettinsa ääreen ja ryhtyi reippaasti järjestämään papereitaan. Tämä sai heidät kaikki rauhallisiksi ja harkitseviksi. Jos neiti Joan Stacey oli rikoksellinen, niin hän osoitti harvinaista kylmäverisyyttä. Isä Brown katsoi häneen kummallisesti hymyillen ja kääntämättä katsettaan hänestä puhutteli toista henkilöä.
"Profeetta", sanoi hän tarkoittaen luultavasti Kalonia, "haluan, että kertoisitte minulle seikkaperäisesti uskonnostanne."
"Olen ylpeä pyynnöstänne", sanoi Kalon ja taivutti diadeemin koristamaa päätänsä, "mutta en oikein ymmärrä tarkoitustanne." Hän istuutui.
"Kas niin, näin esimerkiksi", sanoi isä Brown teeskentelemättömän ihmettelevällä tavallaan. "Me olemme oppineet, että jos ihmisellä on huonot periaatteet, se on osaksi hänen oma syynsä. Siitä huolimatta teemme eroituksen sen välillä, joka rikkoo puhdasta ja selvää omaatuntoansa vastaan, ja sen, jonka omatunto on sofismin sokaisema. Pidättekö esimerkiksi murhaamista laisinkaan vääränä?"
"Onko tuo olevinaan syytös?" kysyi Kalon hyvin rauhallisesti.
"Ei", vastasi isä Brown, hänkin rauhallisesti, "se on puolustuspuhe."
Huoneessa vaiettiin kauan. Sitten Apollon profeetta nousi hyvin rauhallisesti, ja oli todellakin kuin aurinko olisi noussut. Hän täytti huoneen valollaan ja elämällään siinä määrin, että tuntui kuin hän yhtä hyvin olisi voinut valaista koko Salisburyn tasangon. Hänen viittaan verhottu vartalonsa tuntui pukevan koko huoneen klassillisilla verhoilla, hänen eepilliset liikkeensä tuntuivat avartavan sen niin, että avautui suurenmoisia näköaloja, ja toisen papin pieni musta olemus tuntui ikäänkuin virheelliseltä, joltakin, joka ei ollut paikallaan täällä; se oli pyöreä musta pilkku Hellaan loistossa.
"Niin tapaamme siis lopulta, Kaifas", sanoi profeetta. "Sinun kirkkosi ja minun ovat ainoat todelliset maan päällä. Minä kumarran aurinkoa ja sinä auringonpimennystä. Sinä olet kuolevan jumalan pappi, minä elävän. Se epäilyksen ja panettelun työ, jota nyt harjoitat, on takkisi ja oppisi arvoinen. Sinun kirkkosi ei ole mikään muu kuin musta poliisi. Te olette vain urkkijoita ja salapoliiseja, jotka koetatte pakottaa ihmisiä tunnustamaan rikoksia, milloin petoksella, milloin kiduttamalla. Teidän tehtävänne on todistaa ihmiset syyllisiksi rikoksiin, minun näyttää toteen heidän viattomuutensa. Te tahtoisitte tavata heidät synnistä, minä vakuutan heille viattomuutta.
"Sinä luet pahuuden kirjoista vielä sanan, ennenkuin minä ainiaaksi puhallan pois sinun perusteettomat painajaisunesi. Et vähääkään aavista, miten vähän minä välitän siitä, voitko tuomita minut vai et. Ne asiat, joita sinä nimität häpeäksi ja kunniattomaksi kuolemanrangaistukseksi, eivät peloita minua enempää kuin ihmissyöjä lasten kuvakirjassa peloittaa täysikasvuista miestä. Sanoit pitäneesi minulle puolustuspuheen. Välitän niin vähän tämän elämän sumumaasta, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että esiinnyt syyttäjänäni. Tässä asiassa on vain eräs seikka, joka voidaan asettaa minua vastaan, ja sen sanon sinulle itse. Nainen, joka nyt kuoli, oli minun rakastettuni ja morsiameni — ei sillä tavoin kuin mitä teidän pienet kappelinne laillisena pitävät, vaan paljon korkeamman ja ankaramman lain mukaan kuin te voitte käsittää. Hän ja minä poljimme toista maailmaa kuin te, me kuljimme kristallipalatseissa teidän rämpiessänne tunneleita ja tiilikäytäviä pitkin. Tiedän kyllä, että teoloogisilla niin hyvin kuin muillakin poliiseilla on se käsitys, että missä rakkaus kerran on vallinnut, siinä täytyy vihan seurata. Siinä siis ensimmäinen kohta, johon voit syytteesi tukea. Toinen kohta on voimakkaampi, mutta suon senkin sinulle. Ei ole ainoastaan totta, että Pauline rakasti minua. Tänä aamuna, juuri ennenkuin hän kuoli, hän kirjoitti tuon pöydän ääressä testamenttinsa, missä hän lahjoitti minulle ja minun uudelle kirkolleni puoli miljoonaa. No — missä on käsirautasi? Luuletko, että välitän siitä, mitä minulle teet? Pakkotyö on oleva minulle vain hänen tulonsa odottamista tien varrella olevalla asemalla. Hirsipuu on oleva minulle vain nopea pääsykeino hänen luoksensa."
Hän puhui hyvän puhujan mieleenkäyvällä vaikuttavuudella, ja Flambeau ja Joan Stacey tuijottivat häneen ihmeissään ja ihaillen. Isä Brownin kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin murhetta. Hän katsoi alas huolestunut ryppy otsallaan. Auringon profeetta nojautui huolettomasti uuninreunukseen ja jatkoi:
"Harvoin sanoin olen nyt esittänyt teille kaiken, mitä voidaan sanoa minua vastaan. Vielä harvemmin sanoin olen kumoava sen niin, ettei jää epäilyksen jälkeäkään. Kysymykseen, miten olen tehnyt tämän murhan, vastataan yhdellä ainoalla lauseella: minä en ole voinut tehdä tätä rikosta. Pauline Stacey syöksyi tästä kerroksesta alas, kun kello oli viisi minuuttia yli kahdentoista. Sata henkeä voi todistaa ja vannoa, että seisoin omien huoneitteni parvekkeella kahta kerrosta korkeammalla ensimäisestä kahdentoista lyönnistä viisitoista minuuttia yli kahdentoista — mikä on julkisen rukoukseni tavallinen aika. Kirjanpitäjäni — kunniallinen nuorukainen Claphamista, nuorukainen, joka ei laisinkaan ole sukua kanssani — voi vannoa, että hän koko aamupäivän istui ulommaisessa huoneessani ja ettei ketään kulkenut sen läpi. Hän voi vannoa, että minä itse tulin kotiin täsmälleen kymmenen minuuttia vailla kaksitoista, viisitoista minuuttia aikaisemmin, ennenkuin kuului mitään kuiskauksia onnettomuudesta, ja etten minä koko aikana ole poistunut konttorista tai parvekkeelta. Täydellisempää muuallaoloa ei kukaan ole esittänyt. Voisin asettaa puolet Westminsteriä todistajiksi. Sopii panna pois käsiraudat. Asia on ollut esillä ja on nyt lopussa.
"Ja jotta lopuksi jokaisen idioottimaisen epäilyksen rahtukin häviäisi ilmasta, kerron teille kaikki, mitä haluatte tietää. Luulen tietäväni miten onnetonta ystävätärtäni kuolema kohtasi. Jos tahdotte, voittehan syyttää minua tahi ainakin minun oppiani ja minun filosofiaani, mutta ette voi panna minua senvuoksi vankeuteen. Kaikki korkeampien totuuksien tutkijat tietävät historialliseksi tosiasiaksi sen, että eräät salaisuuksien tietäjät ja illuminaatit ovat saaneet taidon leijailla ilmassa. Tämä taito muodostaa ainoastaan osan aineen voitosta, mikä on meidän salaisen oppimme päämäärä. Pauline raukka seurasi päähänpistoaan ja oli hyvin kunnianhimoinen. Luulen suoraan sanoen hänen omasta mielestään olleen syvemmin perehtyneen salaisuuksiin kuin hän itse asiassa oli, ja monasti, kun yhdessä kuljimme hissillä alas, hän sanoi minulle, että jos omaisi kylliksi vahvan tahdon, voisi itse heittäytyä alas vahingoittumattomana leijaillen kuin höyhen. Luulen todella, että hän on kokeillut ihmettä jonkinlaisessa jalossa ajatushurmiossa. Tahto tahi usko lienee pettänyt ratkaisevalla hetkellä ja aineen alempi laki kosti kauhealla tavalla. Kas siinä, hyvät herrat, koko surullinen tarina — teidän ajatustapanne mukaan hyvin uhkarohkea ja syntinen, mutta varmasti ei rikollinen eikä millään tavoin minun syyni. Poliisien pikakirjoituspöytäkirjoissa lienee parasta nimittää sitä itsemurhaksi. Minä olen aina nimittävä sitä sankarillisuudesta johtuneeksi epäonnistuneeksi tieteelliseksi kokeeksi, jonka tarkoituksena on ollut tulla taivasta lähemmäksi."
Flambeau näki ensi kerran isä Brownin voitettuna. Hän istui yhä huolestunein ilmein katsellen lattiaan ikäänkuin olisi hävennyt. Oli mahdotonta välttää sitä tunnetta, minkä profeetan nöyryyttävät sanat aiheuttivat, nimittäin että tässä nähtiin ärtyisä, kutsumuksensa perusteella epäluuloinen pappi, jonka oli voittanut ylpeämpi ja puhtaampi, vapaamielinen ja olemukseltaan terve henki. Lopuksi hän sanoi räpyttäen silmiään ikäänkuin niihin olisi koskenut: "Jos asianlaita on siten, herra, tarvitsee teidän vain ottaa tuo testamentti, josta kerroitte, ja mennä. Ihmettelen juuri, mihin tuo naisraukka on sen pannut."
"Se on hänen kirjoituspöydällään tuolla oven vieressä", sanoi Katon viattomalla varmuudella, joka tuntui kokonaan puhdistaneen hänet. "Hän sanoi minulle aivan varmaan kirjoittavansa sen tänä aamuna, ja näin hänen istuvan ja kirjoittavan, kun olin menossa huoneisiini hississä hänen konttorinsa ohitse."
"Oliko ovi siis auki?" kysyi pappi katse suunnattuna erääseen maton kulmaan.
"Oli", vastasi Katon rauhallisesti.
"Vai niin, se on siis ollut avoinna koko ajan siitä lähtien", sanoi toinen ja jatkoi maton tutkimustaan.
"Tässä on aivan oikein eräs paperi", sanoi synkkä Joan neiti ääni hieman kummallisena. Hän oli mennyt sisarensa oven vieressä sijaitsevan kirjoituspöydän luo ja piti nyt sinistä paperi-arkkia kädessään. Hänen kasvoillaan oli hapan hymy, joka sopi huonosti tilanteeseen, ja Flambeau katseli häntä synkin ilmein.
Kalon, profeetta, pysytteli kaukana paperista tuolla samalla kuninkaallisella kaiken pahan tiedottomuudella, millä hän tähän mennessä oli voittaen läpäissyt jutun. Mutta Flambeau otti paperin naisen kädestä ja luki sen mitä suurimmalla kummastuksella. Se alkoi tavallisen testamentin tavoin, mutta näiden sanojen jälkeen: "Annan ja testamenttaan minä kaiken sen, mitä kuollessani omistan", se päättyi äkkiä muutamin viivoin, eikä allekirjoituksesta ollut jälkeäkään. Flambeau antoi aivan ymmällä ollen tuon lopettamattoman testamentin ystävälleen isä Brownille, joka vilkaistuaan siihen ojensi sen hiljaa auringon papille.
Seuraavassa tuokiossa tämä pontifex komeissa verhoissaan oli parilla askeleella kulkenut huoneen läpi ja kumartui ulospullistunein silmin Joan Stacey'ta kohden.
"Minkä halpamaisen kepposen olette tässä tehnyt?" huusi hän. "Tässä ei ole kaikki, mitä Pauline on kirjoittanut."
Läsnäolevat ihmettelivät kuullessaan hänen puhuvan aivan toisella äänellä, minkä kimakkuus muistutti yankeeta. Koko hänen suuruutensa, koko hänen hyvä englanninkielen taitonsa oli pudonnut kuin mantteli.
"Mitään muuta paperia ei kirjoituspöydällä ole", sanoi Joan ja kohtasi varmana hänen katseensa, sama onnettomuutta ennustava hymy kasvoillaan.
Äkkiä mies puhkesi herjaamaan, ja häneltä pääsi oikea sadatussanojen tulva. Naamion putoamisessa oli jotakin kaameata — oli kuin hän olisi kadottanut oikeat kasvonsa.
"Tässä saatte kuulla totuuden", huusi hän leveällä Amerikan murteella tyhjennettyään ensin manausten ja kirousten tulvansa. "Voihan olla, että olen seikkailija, mutta minä otaksun, että te olette murhaaja. Kas niin, hyvät herrat, tässä on kuolemantapauksen selitys. Tyttö parka kirjoittaa parastaikaa testamenttia minun hyväkseni; hänen saatanallinen sisarensa tulee sisälle, tempaa kynän häneltä, vetää hänet hissiaukolle ja syöksee hänet alas, ennenkuin hän on ennättänyt lopettaa testamentin. — —! Tässä pitäisi käsirautojen olla paikallaan."
"Kuten itse sanoitte", vastasi Joan vaarallisen rauhallisesti, "on teidän kirjanpitäjänne hyvin kunnioitettava nuori mies, joka käsittää valan merkityksen, ja hän vannoo missä tuomioistuimessa tahansa, että minä olin ylhäällä teidän konttorissanne ja järjestin erästä konekirjoitustyötä viisi minuuttia ennen ja viisi minuuttia jälkeen sen hetken, jolloin sisareni suistui alas. Herra Flambeau voi sanoa tavanneensa minut siellä."
Huoneessa vaiettiin.
"Siinä tapauksessa", sanoi Flambeau lopuksi, "oli Pauline yksin pudotessaan ja teki siis itsemurhan."
"Hän oli yksin pudotessaan", sanoi isä Brown, "mutta hän ei tehnyt itsemurhaa."
"Millä tavalla hän sitten kuoli?" kysyi Flambeau kärsimättömästi.
"Hänet murhattiin."
"Mutta hänhän oli yksin", väitti etsivä.
"Hänet murhattiin hänen yksin ollessaan", vastasi pappi.
Kaikki muut katsoivat häneen ihmeissään, mutta hän jäi kumaraiseen asentoonsa otsa rypyssä ja piirteet surullisina. Hänen äänensä oli kaiuton ja masentunut.
"Haluaisin tietää", huusi Kalon sadatellen, "milloin poliisi vangitsee tämän ilkeän murhaaja-sisaren. Hän murhasi lähimmän sukulaisensa, hän varasti minulta puoli miljoonaa, joka oli yhtä varmasti minun kuin —"
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, profeetta", puuttui Flambeau hieman ivallisesti puheeseen, "muistakaa, että koko tämä maailma on sumumaa."
Auringonjumalan ylipappi koetti uudelleen päästä jalustalleen. "Ei ole kysymys ainoastaan rahoista", huusi hän, "vaikka ne tukisivatkin asiaamme kaikilla tahoilla. Ajattelen myöskin rakastettuni toivomuksia. Paulinelle kaikki tämä oli pyhää. Paulinen silmissä —"
Isä Brown nousi niin kiivaasti, että tuoli kaatui hänen takanaan. Hän oli kalmankalpea, mutta näytti kuitenkin olevan uuden toivon elähdyttämä. Hänen silmänsä loistivat.
"Juuri siinä se on!" huusi hän kovalla ja selvällä äänellä.
"Juuri se on oikea alkamistapa. Paulinen silmissä —"
Pitkä profeetta peräytyi hurjassa epäjärjestyksessä pienen papin tieltä. "Mitä tarkoitatte? Kuinka uskallatte?" huusi hän kerta kerran jälkeen.
"Paulinen silmissä", toisti pappi ja hänen silmänsä loistivat yhä enemmän. "Jatkakaa, Jumalan nimessä, jatkakaa — Paulinen silmissä —"
"Antakaa minun mennä, te p—le!" jylisi Kalon, taistellen kuin jättiläinen kahleissa. "Kuka te olette, kirottu urkkija, joka kehräätte verkkoanne ympärilleni ja tirkistelette ja kurkistatte kaikkialle? Antakaa minun mennä."
"Estänkö hänet?" kysyi Flambeau ja hypähti ovea kohden, jonka Kalon jo oli avannut.
"Ei, anna hänen mennä", sanoi isä Brown huokaisten niin syvään kuin huokaus olisi tullut syvimmästä maailmankaikkeuden sopesta. "Anna Kainin mennä, sillä Jumala tuomitsee hänet."
Pitkä hiljaisuus täytti huoneen hänen lähdettyään ja Flambeaun eloisaan mieleen se vaikutti kidutuksen tavoin. Neiti Joan Stacey järjesti hyvin kylmästi papereita pulpetillaan.
"Isä", sanoi Flambeau lopuksi, "en toimi ainoastaan uteliaisuudesta — velvollisuuteni on myöskin, jos voin, tutkia, kuka tämän rikoksen on tehnyt."
"Minkä rikoksen?" kysyi isä Brown.
"Tietenkin sen, jota tässä olemme pohtineet", vastasi hänen ystävänsä kärsimättömästi.
"Olemme tässä tekemisissä kahden rikoksen kanssa", sanoi Brown, "kahden rikoksen, jotka ovat hyvin erilaiset merkitykseltään ja jotka on tehnyt kaksi hyvin erilaista rikoksellista."
Neiti Joan Stacey, joka nyt oli kerännyt ja pannut pois paperinsa, oli juuri sulkemaisillaan laatikkonsa. Isä Brown jatkoi puhettaan huomaamatta häntä yhtä vähän kuin hänkään tätä.
"Molemmat rikokset", huomautti hän, "olivat tähdätyt saman henkilön samaa heikkoutta vastaan, henkilön, jonka rahoista riideltiin. Suuremman rikoksen alkuunpanijan kumosi kesken työtään pienempi rikokseen. Pienemmän rikoksen tekijä sai rahat."
"Älä nyt pidä mitään esitelmää", sanoi Flambeau valittaen. "Sano se muutamin harvoin sanoin."
"Voin sanoa sen yhdellä ainoalla sanalla", vastasi hänen ystävänsä.
Synkin kasvoin neiti Joan Stacey seisoi pienen peilin edessä ja pisti hattuneuloja pienen mustan hattunsa läpi. Keskustelun aikana hän otti käsilaukkunsa ja sateenvarjonsa vähääkään kiiruhtamatta ja lähti huoneesta.
"Totuus on yhdessä ainoassa lyhyessä sanassa", sanoi isä Brown.
"Pauline Stacey oli sokea".
"Sokea!" toisti Flambeau ja nousi hitaasti koko pituudessaan.
"Hänellä oli siihen synnynnäisiä taipumuksia", jatkoi Brown. "Hänen sisarensa koetti saada hänet käyttämään silmälaseja, mutta se ei onnistunut. Pauline suosi tuota omituista väitettä, että sellaisia tauteja ei pidä rohkaista väistymällä niitä. Hän ei tahtonut myöntää, että oli olemassa uhkaava pilvi tai hän koetti hajoittaa sen luottamalla omaan tahtoonsa. Silmät pahenivat yhä rasituksesta, mutta pahin rasitus oli vielä jäljellä. Sen aiheutti tuo rakastettava profeetta, eli miksikä hän itseään nimitti, joka opetti tyttöä katsomaan polttavaan aurinkoon. Sitä nimitettiin Apollon palvelemiseksi. Jos vain nämä uudet pakanat tahtoisivat olla vanhojen kaltaisia, kävisi se kai päinsä. Silloin he olisivat viisaampia. Vanhat pakanat tiesivät, että pelkällä luonnonpalvomisella täytyi olla vaarallinen puolensa. He tiesivät, että Apollon silmä saattoi kirveliä ja sokaista."
Syntyi äänettömyys, ja sitten pappi jatkoi hiljaa, melkein katkonaisella äänellä. "On epävarmaa missä määrin tuo hornanhenki tahallaan teki hänet sokeaksi, mutta täysin varmaa on, että hän tahallaan surmasi hänet sokeuden avulla. Rikoksen yksinkertaisuus on tympäisevä. Tiedättehän heidän molempien kulkeneen ylös ja alas hisseissä turvaamatta apuun. Tiedätte myös kuinka hiljaa hissit kulkevat. Kalon vei hissin Paulinen asunnolle ja näki avoimesta ovesta, kuinka sokea tyttö istui ja kirjoitti hänelle lupaamaansa testamenttia. Hän huusi iloisesti tytölle olevansa siellä ja odottavansa hissin kanssa sekä pyysi tyttöä tulemaan ulos testamentin loppuun päästyään. Sitten hän painoi erästä nappia ja ajoi äänettömästi omaan huoneistoonsa, meni konttorin läpi parvekkeelle ja toimitti aivan rauhallisesti rukouksensa kadun täyttämän kansan nähden tyttö raukan kiiruhtaessa iloisena työnsä päätyttyä sinne, missä luuli rakastetun odottavan hissin kera — —"
"Kauheata!" pääsi Flambeaulta.
"Tuota nappia painamalla hän olisi oikeastaan saanut puoli miljoonaa", jatkoi pieni pappi soinnuttomalla äänellä, mikä oli hänelle ominaista hänen puhuessaan kaameista asioista. "Mutta se meni tyhjiin. Se meni tyhjiin siksi, että sattui vielä olemaan eräs, joka tahtoi saada rahat ja joka myöskin tunsi Pauline raukan silmiä koskevan salaisuuden. Tuossa testamentissa oli omituisuus, johon ei varmaan kukaan kiinnittänyt huomiota. Vaikka se oli lopettamaton ja siitä puuttui allekirjoitus, olivat siihen jo merkinneet todistajina nimensä toinen neiti Stacey ja joku hänen palvelijattarensa. Joan oli ensin todistanut allekirjoituksen naisille tyypillistä laillisten muotojen halveksimista osoittaen ja sanonut, että Pauline voi lopettaa testamentin sitten. Joan oli siis tahtonut, että hänen sisarensa kirjoittaisi sen alle ilman todellisia todistajia. Miksi? Muistin sokeuden ja tunsin olevani varma siitä, että hän tahtoi Paulinen kirjoittavan sen alle yksinään siitä syystä, että hän tahtoi, ettei Pauline laisinkaan kirjoittaisi sen alle.
"Staceyn sisarusten kaltaiset ihmiset käyttävät aina säiliökyniä ja varsinkin Paulinen suhteen se oli aivan luonnollista. Uutteran harjoituksen, voimakkaan tahdon ja hyvän muistin avulla hän kirjoitti melkein yhtä hyvin kuin näkevä, mutta hän ei tiennyt milloin muste loppui. Hänen sisarensa täytti sentähden hyvin huolellisesti hänen täytekynänsä — tai oikeammin jätti sen täyttämättä. Siinä oleva muste riitti muutamiin riveihin, mutta sitten se loppui. Ja profeetta kadotti viisisataa tuhatta puntaa ja teki ilmaiseksi erään historian raaimmista ja loistavimmista murhista."
Flambeau meni avoimelle ovelle ja kuuli poliisin tulevan portaissa. Hän kääntyi ympäri ja sanoi: "Te lienette ajatellut terävästi, kun kymmenessä minuutissa saitte Kalonin osuuden selväksi."
Isä Brown kohautti hieman olkapäitään.
"Voi, se ei ollut mikään konsti", hän sanoi. "Mutta sain kyllä ajatella terävästi keksiäkseni Joan-neidin osuuden ja täytekynän. Ennenkuin tulin portista sisään, tiesin, että Kalon oli rikoksellinen."
"Laskette leikkiä", sanoi Flambeau.
"En, puhun tosissani", vastasi pappi. "Vakuutan että tiesin hänen tehneen sen, ennenkuin tiesin, mitä hän oli tehnyt."
"Mitenkä se on mahdollista?"
"Nuo pakanalliset stoalaiset", sanoi isä Brown miettiväisesti, "pettää aina heidän voimansa. Kuultiin jysähdys, ja huudahdus kajahti kadulle asti, mutta Apollon pappi ei hätkähtänyt eikä katsonut taakseen. Minä en tiennyt, mitä se oli. Mutta minä tiesin hänen sitä odottaneen."