JUMALAN VASARA
Bohunin pikku kaupungin majakka oli rakennettu niin korkealle kukkulalle, että itse kirkontornikin näytti sieltä vain matalalta katonhuipulta. Aivan kirkon vieressä oli paja, josta tavallisesti punaiset tulet tuikkivat ja jossa oli aina kasoittain vasaroita, moukareja ja rautaromua. Pajaa vastapäätä toisella puolella kivikatujen kulmassa sijaitsi "Sininen villisika", kaupungin ainoa ravintola. Juuri tässä katujen risteyksessä kaksi veljeä tapasi toisensa varhain aamulla ja puhutteli toisiaan. Toinen aloitti, toinen lopetti päiväänsä. Kunnianarvoisa pastori Wilfred Bohun oli hyvin hurskas mies ja matkalla kirkkoon hartautta harjoittamaan. Eversti Norman Bohun, hänen vanhempi veljensä, ei ollut hurskas vaan istui seurustelupuvussa penkillä Sinisen villisian edustalla nautiskellen filosofisen tyhjäntoimittajan vapaudella viimeistä tiistain tai ensimäistä keskiviikon lasiaan. Eversti ei ollut pikkumainen eikä turhan tarkka.
Bohunit olivat noita harvoja aristokraatteja, jotka tosiaan polveutuivat keskiajalta ja joiden esi-isien keihäänliput tosiaan olivat liehuneet Palestiinan edustalla. Mutta on hyvin suuri erehdys luulla, että tällaisissa suvuissa vanhat ritaritavat ovat kunniassa. Vain köyhät noudattavat nykyjään perintätapoja. Ylimykset seuraavat muotia. Kuningatar Annan aikana Bohunit olivat olleet yöllisiä rauhanhäiritsijöitä ja kuningatar Viktorian aikana muotileijonia. Mutta useiden tosivanhojen sukujen tavoin oli heidänkin sukunsa kahden viimeisen vuosisadan kuluessa rappeutunut, jopa niin pitkälle, että kuiskailtiin jo mielenhäiriöstä. Eihän everstin hurjissa huvitteluissa ollut enää rajaa, ja hänen päätöksestään, ettei hän koskaan ennen aamunkoittoa menisi kotia, uhosi unettomuuden inhoittava idiotismi. Hän oli kookas ja kohtalaisen hyvännäköinen, hiukan vanha kylläkin, mutta hänen hiuksensa olivat vielä hämmästyttävän keltaiset. Tuuhean, vaalean tukkansa vuoksi olisi häntä voinut pitää vaaleaverisenä, mutta siniset silmät olivat niin syvällä kasvoissa, että ne näyttivät mustilta. Hänellä oli hyvin pitkät keltaiset viikset ja niiden molemmin puolin poimu tai uurre, joka ulottui sieraimista leukaan, niin että ivan irvistys näytti piirtyneen pysyvästi hänen kasvoihinsa. Seurapuvun verhona oli ihmeteltävän vaalea vaatekappale, joka näytti pikemmin yönutulta kuin päällystakilta, ja päässä oli niskaan työnnetty räikeän vihreä, leveäreunainen hattu — ilmeisesti jokin itämaalainen hökötys, jonka hän oli sattunut jostakin löytämään. Hän oli ylpeä tästä puvustaan, jonka osat olivat niin erilaiset, ylpeä siitä, että hänen tosiaan oli onnistunut saada siitä yhtenäinen kokonaisuus.
Hänen veljellään, papilla, oli samanlainen keltainen tukka ja sama ylpeä ryhti, mutta hänen yllään oli leukaan asti napitettu musta takki, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hienostuneet ja hieman hermostuneet. Hän näytti omistautuneen yksinomaan uskonnolleen; mutta oli niitä, jotka väittivät — m.m. seppä, joka oli presbyteriläinen — että hänen rakkautensa kohdistui enemmän goottilaiseen arkkitehtuuriin kuin Jumalaan ja että hänen tapansa varhain ja myöhään oleskella kirkossa ei ollut muuta kuin puhtaampi muoto sitä suoraan sanoen epätervettä kauneudenjanoa, joka esiintyi hänen veljessään niin vahvana vetona naisiin ja viiniin. Väite oli kumminkin perustelematon, sitävastoin kun miehen hurskaat tavat olivat kiistämätön tosiasia. Väite johtui yksinkertaisesti siitä, että väärinkäsitettiin hänen yksinäisyyden rakkauttansa ja hiljaisia rukouksiansa; koko juttu perustui siihen, että hänet usein tavattiin polvillaan — ei alttarilla, vaan odottamattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi kryptoissa, lehterillä, vieläpä kellotornissakin. Juuri nyt hän aikoi mennä kirkkoon pajan pihan kautta, mutta pysähtyi ja rypisti otsaansa nähdessään, että hänen veljensä syväkuoppaiset silmät tuijottivat samalle taholle. Hän ei tuhlannut ajatustakaan otaksumaan, että hänen veljensä olisi alkanut tuntea mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Ja kun kysymyksessä ei ollut kirkko, jäi siis paja ainoaksi katsottavaksi, ja vaikka seppä oli puritaani eikä kuulunut Wilfred Bohunin seurakuntaan, oli tämä kuitenkin kuullut moniaita skandaalijuttuja hänen kauniista, verrattain vähän tunnetusta vaimostaan. Hän silmäili epäluuloisesti vajaa, ja eversti nousi nauraen penkiltä puhellakseen hänen kanssaan.
"Hyvää huomenta, Wilfred", sanoi hän. "Hyvänä maa-aatelismiehenä pidän minä alati silmällä väkeäni. Aion käydä tervehtimässä seppää."
Wilfred katsoi maahan ja sanoi: "Seppä ei ole kotona. Hän on mennyt
Greenfordiin."
"Tiedän sen", vastasi toinen naurahtaen. "Juuri siksi aionkin käydä hänen kotonaan."
"Norman", sanoi pappi katsellen tiellä olevaa kiveä, "etkö sinä koskaan pelkää salamaa?"
"Mitä tarkoitat?" kysyi eversti. "Alatko nyt tonkia meteorologiaa?"
"Sitä vain", sanoi Wilfred nostamatta silmiään, "että eikö koskaan johdu mieleesi, että Jumala voisi iskeä sinut maahan keskellä katua?"
"Suo anteeksi", sanoi eversti, "huomaan että olet alkanut ajatella jonninjoutavia tarinoita ja taikuuksia."
"Ja sinä herjauksia, sen hyvin tiedän", huomautti pappi, jonka ainoaan arkaan kohtaan oli koskettu. "Mutta ellet pelkää Jumalaa, pitäisi sinun kuitenkin pelätä erästä ihmistä."
Vanhempi veli kohotti kulmakarvojaan ja toisti kohteliaasti: "Pelätä erästä ihmistä?"
"Seppä Barnes on paikkakunnan suurin ja vahvin mies", vastasi pappi ankarasti. "Tiedän, ettet ole pelkuri etkä varsin voimatonkaan, mutta helposti hän sentään viskaa sinut yli aidan."
Tämä sattui, sillä se oli totta, ja everstin nenän ja suun välinen poimu tummeni ja syveni. Hetkisen seisoi hän nyreissään, mutta pian oli hän saanut takaisin iloisen mielensä ja tavallisen karskiutensa. Hän nauroi, jolloin kaksi koiramaista etuhammasta tuli näkyviin keltaisten viiksien alta. "Siinä tapauksessa, hyvä Wilfred", sanoi hän huolettomasti "oli viisaasti viimeiseltä Bohunilta lähteä liikkeelle puolittain panssaroituna."
Ja hän otti päästään tuon merkillisen pyöreän hatun, joka oli verhottu viheriällä, mutta vihreän kankaan alla oli teräskuori. Wilfred tunsi sen heti. Se oli japanilainen tai kiinalainen kypäri, jonka eversti oli siepannut päähänsä vanhassa perhehallissa olevasta ase- ja esinekokoelmasta.
"Se osui ensimäisenä käteeni", selitti hän ylimielisesti. "Minä otan aina lähimmän hatun ja — lähimmän naisen."
"Seppä on Greenfordissa", sanoi Wilfred tyynesti.
"Ei tiedetä, milloin hän palaa."
Ja sitten hän kääntyi ja meni kirkkoon painunein päin, ristien itseään ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua jostakin saastaisesta. Hän halusi mielellään unohtaa moisen raakuuden korkean goottilaisen pilarikäytävän viileässä hämärässä, mutta tänä aamuna oli kirjoitettu kohtalon kirjaan, että pienet, odottamattomat tapahtumat joka paikassa häiritsisivät hänen hiljaisia hartaudenharjoituksiaan. Kun hän tuli sisälle tähän aikaan melkein aina autioon kirkkoon, nousi eräs olento nopeasti polvistuneesta asennostaan ja astui esiin kirkon ovesta tulvivaan valoon. Nähtyään hänet pappi pysähtyi yllätettynä. Sillä varhainen kirkonkävijä ei ollut kukaan muu kuin kylän houkkio, sepän veljenpoika, joka ei halunnut eikä voinutkaan välittää kirkosta, eikä mistään muustakaan. Häntä sanottiin aina "hulluksi Joeksi", eikä hänellä muuta nimeä näyttänyt olevankaan. Hän oli tummahko, roteva, kömpelö nuorukainen, kasvot kalpeat ja raskaat, tukka tumma, suorrukkeinen ja suu aina auki. Kun hän meni papin ohi, ei hänen lammasmaisista kasvoistaan saattanut nähdä, mitä hän oli tehnyt tai ajatellut. Koskaan ennen ei hänen oltu nähty rukoilevan.
Mitä hän nyt oli rukouksillaan pyytänyt. Se mahtoi olla jotakin tavatonta.
Wilfred Bohun seisoi liikkumatta paikoillaan niin kauan, kunnes hän näki idiootin menevän ulos auringonpaisteeseen, ja elostelevan veljensä tervehtivän tätä setämäisen leikillisesti. Viimeksi hän näki everstin heittelevän kuparirahoja Joen ammottavaan suuhun, ja näytti tosiaan siltä kuin olisi hän halunnut suorastaan pahoinpidellä nuorukaista.
Tämä ruma, auringon räikeästi valaisema kuva maailman typeryydestä ja julmuudesta oli askeetin viimeinen vaikutelma, ennenkuin hän polvistui rukoilemaan puhdasta mieltä ja uusia ajatuksia. Hän meni erääseen lehterin penkkiin ja joutui siten erään maalatun ikkunan juurelle, josta hän paljon piti ja joka aina vaikutti häneen rauhoittavasti: sininen ikkuna liljan kukkia kädessään pitävine enkeleineen. Täällä häipyi hänen mielestään tuo väritönkasvoinen hupsu kalamaisine suineen. Täällä ei hän muistellut ilkeää veljeään, joka kierteli tuolla ulkona kuin kiljuva jalopeura kamalassa nälässään. Hänet vaivuttivat yhä täydellisemmin valtaansa nuo kylmät ja kuuleat värit — hopeanhohtavat kukat ja safiirinsininen taivas.
Täältä löysi hänet puoli tuntia myöhemmin Gibbs, kylän suutari, joka kaikessa kiireessä oli lähetetty hakemaan häntä. Pappi nousi heti, sillä hän tiesi, ettei mikään pikku asia ollut saanut Gibbsiä tulemaan moiseen paikkaan. Suutari oli, täällä niinkuin useissa muissakin kylissä, jumalankieltäjä, ja hänen näkemisensä kirkossa oli miltei vieläkin kummallisempaa kuin hullun Joen. Tämä aamu oli täynnä teologisia arvoituksia.
"Mitä nyt?" kysyi Wilfred Bohun hiukan jäykästi mutta hapuillen vapisevin käsin hattuaan.
Jumalankieltäjä vastasi äänellä, joka siltä taholta oli harvinaisen kunnioittava vieläpä osanottavainenkin.
"Anteeksi, sir", sanoi hän käheästi kuiskaten, "mutta mielestämme oli parasta heti ilmoittaa teille. On tapahtunut jotakin hirveätä. Pelkään että veljenne —"
Wilfred puristeli luisevia käsiään. "Mitä hurjuuksia hän taas on tehnyt?" huudahti hän vastoin tahtoaan kiihtyen.
"Hm", sanoi suutari ja yskähteli. "Ei hän liene mitään tehnyt ja pelkään, ettei hän mitään tule tekemäänkään. Hänen laitansa on huonosti. Teidän on tosiaan parasta tulla sinne, sir."
Pastori seurasi suutaria ulos pieniä kiertoportaita myöten, jotka johtivat hieman katua korkeammalla olevalle pengermälle. Bohun käsitti yhden ainoan silmäyksen luotuaan murhenäytelmän — se oli tuolla alhaalla hänen edessään kuin kartta. Pajan pihalla seisoi viisi tai kuusi miestä, useimmat mustiin puettuja ja yksi poliisitarkastajan univormussa. Heidän joukossaan oli tohtori, presbyteriläinen pappi ja toinen roomalaiskatolinen pappi, jonka seurakuntaan sepän vaimo kuului. Pappi puhutteli parhaillaan häntä hyvin hätäisesti ja hillityllä äänellä kauniin keltatukkaisen naisen istuessa nyyhkyttäen penkillä. Näiden molempien ryhmien välissä, suurten moukari- ja vasarakasojen vieressä, makasi eräs seurapukuinen mies ojennetuin käsin, kasvot maata vasten. Korkealta paikaltaan Wilfred näki tarkkaan miehen puvun ja ulkoasun sormissa kiiltäviä bohunilaisia sormuksia myöten, mutta pääkallo oli pelkkää hirveätä sotkua — kasa luunsiruja ja verta.
Wilfred Bohun loi yhden ainoan silmäyksen tähän kaikkeen ja läksi sitten juoksemaan portaita alas pihalle. Tohtori, joka oli perheen lääkäri, tervehti häntä, mutta hän tuskin huomasi sitä. Hän huusi vain: "Veljeni on kuollut! Mitä se merkitsee? Mikä hirveä salaisuus tässä piilee?" Seurasi synkkä hiljaisuus, mutta vihdoin puuttui suutari, seurakunnan vapaapuheisin mies, puheeseen ja sanoi: "Onhan tämä kauheata, mutta mitään salaisuutta ei tässä ole."
"Mitä tarkoitatte"? kysyi Wilfred kasvoiltaan kalman kalpeana.
"Kaikki on aivan selvää", vastasi Gibbs. "Neljän peninkulman alalla on vain yksi mies, joka pystyy moisen iskun antamaan, ja hänellä juuri oli enimmän aihetta iskun antamiseen."
"Älkäämme julistako mitään ennakkotuomioita", huomautti tohtori, pitkä mustapartainen, hiukan hermostunut mies. "Mutta luulen voivani yhtyä siihen, mitä mr Gibbs sanoo iskun laadusta. Se edellyttää uskomatonta voimaa. Mr Gibbs väittää, että vain yksi mies koko tällä paikkakunnalla pystyy moiseen. Minä puolestani väittäisin, ettei kukaan pysty tuollaista iskua antamaan."
Taikauskon manaama väristys vapisutti pastorin laihaa ruumista. "En oikein ymmärrä teitä", sanoi hän.
"Mr Bohun", sanoi tohtori hiljaa, "en tiedä miten lausuisin sen. Jos sanon että pääkallo on murskattu kuin munankuori, ei se vastaa täysin totuutta. Luusirut upposivat ruumiiseen ja maahan kuin kuulat hiekkavalliin. Jättiläisen käsi on sen tehnyt."
Hän vaikeni hetkisen ja tuijotti eteensä silmälasiensa läpi. "Eräs etu on siitä", lisäsi hän, "se nimittäin vapauttaa täydellisesti useimmat epäluuloista. Jos teitä tai minua tai ketä hyvänsä ruumiinvoimiltaan tavallista miestä syytettäisiin tästä rikoksesta, vapauttaisi oikeus hänet yhtä varmasti kuin lapsen, jota syytettäisiin Nelsonin patsaan varastamisesta."
"Sitähän minä juuri väitän", toisti suutari itsepäisesti, "että on vain yksi, joka on voinut tehdä sen ja jolla on ollut syytä tehdä se. Missä on Simeon Barnes, seppä?"
"Hän on Greenfordissa", sopersi pastori.
"Pikemminkin hän on Ranskassa", mutisi suutari.
"Ei, hän ei ole Greenfordissa eikä Ranskassa", lausui pieni väritön ääni. Puhuja oli katolinen pappi, joka äsken oli liittynyt ryhmään. "Totuus on se, että hän juuri nyt tulee tuolla kaukana tiellä."
Tämä pieni katolinen pappi ei näyttänyt erikoisen huomiotaherättävältä. Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu, ja pyöreät kasvot eivät olleet erikoisen ilmeikkäät. Mutta vaikka hän olisi ollut oikea Apollo, ei kukaan tällä hetkellä olisi luonut häneen silmäystäkään. Kaikki kääntyivät ja tähyilivät tielle, joka alhaalla mutkitteli tasangon halki. Siellä tuli tosiaan Simeon-seppä harppaillen pitkin askelin ja mahtava moukari olalla. Hän oli roteva jättiläiskokoinen mies, silmät syvät, tummat ja synkät ja leukaparta musta. Hän asteli ja jutteli rauhallisesti parin hänen takanaan tulevan miehen kanssa, ja vaikkei hän koskaan ollut erikoisen iloinen, näytti hän kuitenkin täysin huolettomalta.
"Hyvä Jumala!" huudahti jumalankieltäjä-seppä. "Ja tuolla moukarilla hän teki sen."
"Ei", sanoi poliisitarkastaja, näköjään ymmärtäväinen mies harmaanruskeine viiksineen, joka nyt ensi kertaa puuttui keskusteluun. "Vasara, jolla hän teki sen, on tuolla kirkkomuurin vieressä. Olemme antaneet sen samoin kuin kuolleen ruumiinkin olla koskemattomina paikoillaan."
Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, ja pieni pappi meni aivan vasaran viereen ja katseli sitä vaieten. Se oli pieni, kevyt vasara, eikä olisi millään tavalla pistänyt silmään toisten joukosta, mutta nyt oli sen rautaisessa päässä verta ja vaaleita hiuksia.
Hetken vaiti oltuaan alkoi pikku pappi puhua nostamatta katsettaan, ja hänen matalassa äänessään oli uusi sävy. "Mr Gibbs oli oikeassa sanoessaan, ettei tässä ole mitään salaisuutta", sanoi hän. "On vain kummallista, miksi niin suuri mies valitsi moisen iskun antamiseen noin pienen vasaran."
"Se ei liikuta meitä", huusi Gibbs innokkaasti. "Mitä teemme Simeon
Barnesille?"
"Antakaa hänen olla rauhassa", sanoi pappi tyynesti. "Hän tulee tänne omasta tahdostaan. Tunnen molemmat nuo miehet, jotka ovat hänen seurassaan. He ovat kunniallisia miehiä Greenfordista ja ovat tulleet tänne presbyteriläisen kappelin rakennustöihin."
Hän ei ollut vielä puhunut loppuun, kun pitkä seppä tuli esiin kirkon kulmasta ja marssi omalle pihalleen. Täällä hän pysähtyi ja vasara putosi hänen kädestään. Poliisitarkastaja, joka koko ajan oli käyttäytynyt mitä kohteliaimmin, meni heti hänen luokseen.
"En kysy teiltä, mr Barnes", sanoi hän, "tiedättekö mitään siitä, mitä täällä on tapahtunut. Teidän ei ole pakko sanoa sitä. Toivon, ettette tiedä mitään, ja että voitte todistaa sen. Mutta muodollisista syistä minun täytyy kuninkaan nimessä vangita teidät eversti Norman Bohunin murhan johdosta."
"Teidän ei tarvitse tunnustaa mitään", sanoi suutari toimekkaan tärkeänä. "Niiden täytyy todistaa kaikki. Ei ole vielä edes todistettu, että mies, joka tuolla makaa pää murskattuna, on eversti Bohun."
"Mikä joutava väite", sanoi tohtori papille. "Sen on hän saanut salapoliisijutuista. Minähän olin everstin lääkäri ja tunnen hänen ruumiinsa paremmin kuin hän itse. Hänellä oli hyvin kauniit mutta omituisesti muodostuneet kädet. Keskisormi ja nimetön olivat yhtä pitkät. Niin, kyllä vainen se on eversti."
Kun hän samassa silmäili ruumista, joka makasi maassa, kääntyivät liikkumattoman sepän teräsharmaat silmät samalle suunnalle ja kohdistuivat samaan esineeseen.
"Onko eversti Bohun kuollut?" sanoi seppä tyynesti.
"Silloin hän on kadotuksen oma."
"Älkää puhuko mitään! Älkää missään nimessä!" huusi jumalankieltäjä-suutari ja hyppeli, ihastuksissaan Englannin oikeuslaitoksen mainiosta järjestelmästä. Ei ole nimittäin ketään, joka niin itsepintaisesti pitää kiinni laista kuin kunnon maallikko.
Seppä käänsi päänsä ja hänen kasvoistaan huokui fanaatikon ankaruus.
"Teidän, epäuskon lasten, sopii luikerrella sinne tänne kuin viekkaat ketut, koska tämän maailman laki suosii teitä", sanoi hän, "mutta Herra pitää omistansa huolen, sen saatte tänäpäivänä nähdä."
Ja sitten hän osoitti everstiä ja sanoi: "Milloin tuo koira kuoli synneissään?"
"Lieventäkää sanojanne", sanoi tohtori.
"Lieventäkää raamatun sanoja, niin minä lievennän omiani", vastasi seppä. "Milloin hän kuoli?"
"Näin hänet hengissä kello kuusi tänä aamuna", sopersi Wilfred Bohun.
"Jumala on hyvä", sanoi seppä. "Herra poliisitarkastaja, minulla ei ole mitään vangitsemista vastaan. Teidän pitäisi kuitenkin varoa vangitsemasta minua. Poistun mielelläni oikeussalista tahrattomin mainein. Eiköhän teidän omasta puolestanne olisi ikävää poistua sieltä vähentynein ylennyksen toivein."
Varmakäytöksinen poliisitarkastaja katseli ensi kerran seppää eloisin silmin, ja niin tekivät kaikki muutkin paitsi vieras pappi. Tämä tarkasteli yhä tuota pikku vasaraa.
"Tuolla ulkona on kaksi miestä", jatkoi seppä seivästi ja painokkaasti, "kunniallisia Greenfordin käsityöläisiä, jotka te kaikki hyvin tunnette. He ottavat valalleen, että he keskiyöstä aamunkoittoon ja vielä kauan sen jälkeenkin näkivät minut lähetystalon salissa, missä hartauskokousta vietettiin koko yö, sillä me pelastimme monta sielua. Greenfordissa on vähintään 20 henkeä, jotka voivat todistaa samaa. Jos olisin pakana, herra tarkastaja, antaisin teidän rientää lankeemustanne kohden. Mutta koska olen kristitty, katson täytyväni antaa teille tilaisuuden pelastua, ja kysyn teiltä sentähden, haluatteko vakuuttautua minun poissaolostani nyt heti vai oikeussalissa?"
Poliisitarkastaja raapi korvallistaan ja sanoi: "Tietysti minä olisin iloinen, jos selvitys voisi tapahtua nyt heti."
Seppä poistui pihasta samanlaisin pitkin, huolettomin askelin, kuin hän oli sinne tullutkin, ja palasi molempine ystävineen, jotka puolestaan olivat hyviä tuttuja melkein kaikille läsnäolijoille. Molemmat sanoivat muutamia sanoja, joita ei käynyt epäileminen. Kun he olivat puhuneet, oli Simeonin syyttömyys yhtä horjuttamaton kuin suuri kirkko heidän yläpuolellaan.
Ja sitten seurasi sellainen äänettömyys, joka on painostavampi ja sietämättömämpi kuin mikään puhuminen. Lopettaakseen sen sanoi pastori vihdoin katoliselle papille:
"Tuo vasara näyttää suuresti kiinnittävän mieltänne, isä Brown."
"Niinpä niin", vastasi isä Brown. "Miksi käytettiin noin pientä vasaraa?"
Tohtori kääntyi pikaisesti.
"Siinä olette tosiaan oikeassa", huomautti hän. "Kenen mieleen juolahtaisikaan käyttää pientä vasaraa, kun tarjolla on vähintään kymmenen isompaa?"
Ja hän alensi ääntään ja sanoi puoleksi kuiskaten pastorille: "Ei kenenkään muun kuin sen, joka ei jaksa käsitellä suurta vasaraa. Tässä ei ole kysymyksessä toisen tai toisen sukupuolen rohkeus tai päättäväisyys. Rohkea nainen voisi tehdä vaikka kymmenen murhaa pienellä vasaralla. Mutta hän ei voisi tappaa matoakaan raskaalla moukarilla."
Wilfred Bohun tuijotti häneen hypnoottisen kauhun vallassa, isä Brownin kuunnellessa pää hiukan kallellaan, todella uteliaana ja hyvin tarkkaavaisena. Tohtori jatkoi yhä innokkaammin:
"Miksi kaikki nämä tyhmeliinit otaksuvat, että aviomies on ainoa, joka vihaa vaimon rakastajaa? Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on vaimo se, joka vihaa rakastajaansa. Kuka tietää mitä halveksuntaa tai petollisuutta tämä on voinut osoittaa hänelle? Katsokaahan tuonne!"
Hän osoitti pienellä liikkeellä penkillä istuvaa punatukkaista naista. Tämä oli vihdoinkin kohottanut kauniit kasvonsa, joita kyyneleet yhä uudelleen kostuttivat. Mutta hänen silmänsä tuijottivat kuollutta sähköisellä loisteella, jossa oli jotakin miltei mielipuolista.
Kunnianarvoisa Wilfred Bohun teki liikkeen, aivankuin olisi hän hylännyt kaiken toivon saada selvyyttä asiaan. Mutta isä Brown pudisti pois tuhkan, jota liedestä oli varissut hänen hihalleen, ja sanoi puolueettomalla tavallaan:
"Teidän laitanne on kuten niin monien muiden lääkärien. Psykologinen tietonne antaa paljon ajattelemisen aihetta — vain fyysillinen puoli on tässä täysin mahdoton. Myönnän että naisella tosiaan voi olla suurempi halu rakastajan murhaamiseen kuin aviomiehellä, ja myönnän senkin, että nainen käyttäisi pientä vasaraa ison asemesta. Mutta vaikeus piilee fyysillisessä mahdottomuudessa. Ei mikään nainen maailmassa voisi tuolla tavalla musertaa miehen pääkalloa." Ja sitten hän lisäsi miettiväisesti hetken vaiettuaan: "Asiaa ei ole vielä tarkastettu koko sen laajuudessa. Miehellähän oli rautakypäri, ja isku murskasi sen kuin olisi se ollut haurasta lasia. Katsokaa tuota naista. Katsokaa hänen käsivarsiaan."
Vallitsi jälleen hiljaisuus, mutta sitten tohtori sanoi hiukan tyytymättömästi: "Ehkäpä olen väärässä. Kaikkea vastaanhan voidaan väittää. Mutta se on vakaumukseni, ettei kukaan muu kuin mielipuoli valitsisi tuota pikku vasaraa, kun suuri vasara oli yhtä lähellä saatavissa."
Samassa tarttui Wilfred Bohun vapisevilla käsillään päähänsä. Mutta kädet vaipuivat pian alas ja hän puhkesi puhumaan: "Se oli oikea sana! Mainitsitte juuri oikean sanan."
Sitten hän hillitsi liikutuksensa ja jatkoi: "Sanoitte äsken, ettei kukaan muu kuin mielipuoli valitsisi tuota pikku vasaraa."
"Niin sanoin", myönsi tohtori. "Jatkakaa!"
"Kukaan muu kuin mielipuoli ei sitä tehnytkään", sanoi pastori. Toiset tuijottivat häneen suurin silmin, ja hän jatkoi kuumeisen, melkein naisellisen liikutuksen vallassa:
"Minä olen pappi", huusi hän vapisevalla äänellä, "ja pappi ei saa vuodattaa verta, — minä — tarkoitan, ettei pappi saa toimittaa ketään hirsipuuhun. Ja minä kiitän Jumalaa, että rikoksellinen on nyt tiedossani ja että hän on sellainen henkilö, jota ei voida tuomita kuolemaan."
"Ettekö aio ilmaista häntä?" kysyi tohtori.
"Vaikkapa ilmaisisinkin, ei häntä kuitenkaan hirtettäisi," vastasi Wilfred sekavasti mutta sanomattoman onnellisesti hymyillen. "Tullessani tänä aamuna kirkkoon, tapasin siellä mielipuolen polvillaan rukoilemassa — tuon Joe-paran, joka koko elämän ikänsä on ollut hassahtava. Jumala yksin tietää, mitä hän rukoili, mutta tuollaisista omituisista ihmisistä voisi melkein uskoa, että heidän rukouksensakin ovat mielettömiä. Ei ole mahdotonta ajatella, että hullu rukoilee ennen murhatekoon ryhtymistään. Kun viimeksi näin Joen, oli hän veljeni seurassa. Veljeni teki hänestä pilaa."
"No hittoa", huudahti tohtori, "olipa hyvä, että puhuitte tästä! Mutta kuinka voitte selittää —"
Pastori melkein vapisi mielihyvästä saatuaan näin totuudesta vihiä. "Ettekö näe", huusi hän innokkaasti, "että tämä teoria on ainoa, joka sopii noihin molempiin kummallisiin seikkoihin, ratkaisee molemmat arvoitukset. Seppä olisi voinut antaa tuon voimakkaan iskun, mutta hän ei olisi valinnut pientä vasaraa. Hänen vaimonsa olisi valinnut pikku vasaran, mutta ei olisi kyennyt antamaan voimakasta iskua. Hullu saattoi tehdä kummankin. Mitä pikku vasaraan tulee — niin, mieshän oli hullu ja tempasi aseekseen lähimmän käden ulottuvilla olevan esineen. Ja iskun voima taasen — ettekö ole koskaan kuullut, tohtori, että ärsytetyllä hullulla voi olla kymmenen miehen voima?"
Tohtori veti, syvään henkeään ja sanoi: "Luulenpa tosiaan osuneenne oikeaan."
Isä Brown oli niin kauan ja niin kiinteästi katsellut puhujaa, että hänelle oli selvinnyt, etteivät tämän suuret, harmaat silmät olleet aivan niin merkityksettömät kuin hänen kasvonsa yleensä. Kun oli tullut hiljaista, sanoi hän korostetun kohteliaasti: "Mr Bohun, teidän teorianne on tähänastisista ainoa, joka johonkin kelpaa ja jota suurin piirtein voidaan pitää eittämättömänä. Mielestäni ansaitsette sentähden, että sanon teille varmasti tietäväni, ettei se ole oikea." Ja tämän sanottuaan pikku mies siirtyi jälleen syrjään tarkastamaan vasaraa.
"Tuo mies näyttää tietävän, mitä muut eivät tiedä", kuiskasi tohtori harmistuneesti Wilfredille. "Nuo katoliset papit ovat niin pahuksen viekkaita."
"Ei, ei", sanoi Bohun, aivankuin väsyneenä tuhlaamaan sanaakaan enää siihen, mikä oli itsestään selvää. "Se oli hullu. Se oli hullu."
Molemmat papit ja tohtori olivat vetäytyneet syrjään siitä enemmän virallisesta joukosta, joka ympäröi poliisitarkastajaa ja vangittua. Kun nyt heidän pikku ryhmänsä hajaantui, kuulivat he toisen ryhmän ääniä. Katolinen pappi ensin nosti ja sitten loi katseensa maahan, kun hän kuuli sepän sanovan kuuluvalla äänellä:
"Toivon antaneeni teille täyden selvityksen, herra tarkastaja. Tietenkin olen, kuten sanotte, hyvin voimakas, mutta enhän ole voinut singota vasaraani tänne Greenfordista saakka. Eikä vasarallani ole siipiäkään, joilla se voisi lentää puoli peninkulmaa peltojen ja pensaiden yli."
Tarkastaja nauroi suopeasti ja sanoi: "Ei, luullakseni teidän voidaan katsoa olevan tämän jutun ulkopuolella, vaikka se onkin mutkikkaimpia, mitä olen tavannut. Pyydän teitä vain antamaan kaikkea mahdollista apuanne sen miehen kiinnisaamiseksi, joka on yhtä vahva ja iso kuin te. Teistä voi olla hyötyä jo pelkästään hänen kiinnipitelemisessään. Otaksun, ettette aavista, kuka se mies on?"
"Luulenpa kyllä aavistavan!", vastasi kalpea seppä, "mutta mikään mies se ei ole." Kun hän huomasi, että kaikki kääntyivät katsomaan hänen vaimoaan, joka istui penkillä, pani hän suuren kätensä hänen olkapäälleen ja lisäsi: "Eikä myöskään nainen".
"Mitä tarkoitatte?" kysyi poliisitarkastaja leikillisesti. "Ette kai usko, että on lehmiä, jotka osaavat käyttää vasaraa?"
"En usko, että mikään ihminen ohjasi sitä vasaraa", sanoi seppä käheästi. "Tämän maailman kannalta katsoen sanoisin, että mies oli yksin, kun hän kuoli."
Wilfred syöksähti pari askelta eteenpäin ja silmäili seppää palavin katsein.
"Haluatteko ehkä väittää, Barnes", kuului suutarin terävä ääni, "että vasara itsestään nousi maasta ja löi kuoliaaksi miehen?"
"Niin, tuijottakaa te vain ja virnistelkää mielenne mukaan", huusi Simeon. "Te papit kerrotte meille kuitenkin sunnuntaisin kirkossa, miten Herra kukisti Sanheribin. Minä uskon, että joku näkymätön taloissa kävijä puolusti minun taloni kunniaa ja langetti rienaajan kuolleena sen oven eteen. Minä uskon, että se voima, joka iskun aiheutti, oli sama, joka esiintyy maanjäristyksissä — ei enempää eikä vähempää."
Wilfred huomautti nyt hyvin omituisella äänellä: "Minä itsekin kehoitin
Normania varomaan salamaa."
"Se murhaaja on poissa minun käteni ulottuvilta", sanoi poliisitarkastaja hymyillen.
"Mutta te ette ole hänen", vastasi seppä. "Olkaa varuillanne", ja sitten hän käänsi toiselle leveän selkänsä ja meni sisälle taloon.
Järkkyneen Wilfredin talutti pois isä Brown, joka kohteli häntä ystävällisesti ja vapaasti. "Lähtekäämme tästä kamalasta paikasta, mr Bohun", sanoi hän. "Saanko mennä katsomaan kirkkoanne? Sehän kuuluu olevan Englannin vanhimpia. Katsokaas", lisäsi hän veitikkamaisesti, "mehän tunnemme suurta mielenkiintoa vanhoja englantilaisia kirkkoja kohtaan."
Wilfred Bohun ei hymyillyt, sillä huumori ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Mutta hän nyökkäsi innokkaasti, sillä hän oli perin halukas selittämään goottilaisen rakennustaiteen kauneuksia semmoiselle, joka paremmin ymmärsi niitä kuin presbyteriläinen pappi tai ateistinen suutari.
"Olette tervetullut", sanoi hän. "Mennään tältä puolelta sisään." Ja hän meni edellä suuresta sivuovesta portaita ylös. Isä Brown oli pannut jalkansa ensimmäiselle portaalle seuratakseen pappia, kun hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Hän kääntyi ja näki tohtorin tumman, solakan haahmon. Hänen kasvonsa olivat yhä vielä epäilyksien synkentämät.
"Sir", sanoi tohtori jäykästi, "te näytätte tuntevan erinäisiä tähän rumaan juttuun kuuluvia salaisuuksia. Saanko kysyä, aiotteko pitää ne omana tietonanne?"
"Herra tohtori", vastasi isä Brown ystävällisesti hymyillen, "on eräs syy, miksi minun ammattiani harjoittavan henkilön täytyy pitää omana tietonaan asioita, joista hän ei ole varma, nimittäin se, että hänen velvollisuutensa on alati vaieta asioista, silloin kun hän on varma niistä. Jos te nyt arvelette, että olen ollut melkein epäkohteliaan vaitelias teitä tai jotakuta toista kohtaan, olen suostuvainen ilmaisemaan niin paljon kuin oikeuteni suinkin sallivat. Annan teille kaksi hyvin selvää viittausta."
"Antakaahan kuulua, sir", sanoi tohtori jurosti.
"Ensinnäkin", sanoi isä Brown tyynesti, "kuuluu se täysin teidän alaanne. Kysymyksessä on oppi ruumiin ominaisuuksista. Seppä erehtyi — ehkei väittäessään, että isku oli Jumalan taholta lähtöisin, vaan varmasti siinä kun hän sanoi ihmeen aikaansaaneen sen. Ihme on se sikäli, että ihminen itse on ihme monimutkaisine, pahoine ja kuitenkin puolittain sankarillisine sydämineen. Sen voiman, joka musersi tuon pääkallon, tuntevat tiedemiehet sangen hyvin — se on enimmän kiisteltyjä luonnonlakeja."
Tohtori, joka hyvin tarkkaavaisesti ja otsa rypyssä oli kuunnellut hänen sanojaan, sanoi vain: "Entä tuo toinen viittaus?"
"Sen annan nyt", sanoi pappi. "Muistatteko, että seppä, vaikka hän uskoo ihmeisiin, puhui pilkallisesti moisesta lasten sadusta, että hänen vasaransa olisi muka saanut siivet ja lentänyt yli maiden ja mantereiden?"
"Kyllä muistan", sanoi tohtori.
"Näettekös", sanoi isä Brown, leveästi hymyillen, "se satu hipaisi totuutta likempää kuin kaikki muu, mitä tänä päivänä on sanottu." Ja sitten hän käänsi tohtorille selkänsä ja lähti kompuroimaan portaita ylös pastorin jälkeen.
Kunnon pastori, joka kalpeana ja kärsimättömänä oli seissyt ja odottanut ylhäällä, aivan kuin olisi tämä pieni pysähdys ollut hänen hermojensa äärimmäisen kestävyyden koetus, vei hänet heti mielipaikkaansa, siihen osaan lehteriä, joka oli lähinnä kattoa ja jota valaisi tuo kaunis enkeli-ikkuna. Roomalainen pikku pappi katseli ja ihaili kaikkea hyvin perusteellisesti ja puheli koko ajan iloisesti mutta hillityllä äänellä. Kun he tulivat sivu-uloskäytävälle ja noille kierreportaille, joita myöten Wilfred oli rientänyt ulos kuollutta veljeänsä katsomaan, ei isä Brown lähtenyt ulos ovesta, vaan kapusi vikkelästi kuin apina portaita ylös, ja pian senjälkeen kuului hänen kirkas ja selvä äänensä ylhäältä.
"Tulkaa tänne, mr Bohun", huusi hän. "Raikas ilma tekee teille hyvää."
Bohun noudatti kehoitusta ja nousi isä Brownin jäljessä eräänlaiselle kirkon seinästä ulkonevalle kiviparvekkeelle, josta avautui näköala yli avaran tasangon, jota purppuraisella taivaanrannalla metsä rajoitti ja joka oli siroitettu täyteen kyliä ja kartanoita. Selvänä ja kulmikkaana, mutta hyvin pienenä lepäsi aivan heidän allaan sepän paja. Poliisitarkastaja seisoi vielä pihalla ja teki muistiinpanoja. Ruumis makasi maassa kuin kuollut kärpänen.
"Tämähän on kuin pieni maailmankartta, vai mitä?" sanoi isä Brown.
"Niinpä kyllä", vastasi Bohun hyvin totisena nyökäten.
Aivan heidän yllään ja ympärillään ylenivät goottilaisen rakennuksen kaaret taivaille pyörryttävää vauhtia, joka pani ajattelemaan itsemurhaa. Keskiajan rakennustaiteesta uhoaa titaaninen voima, joka, katsottiinpa sitä miltä puolelta hyvänsä, aina näyttää rynkäisevän eteenpäin kuin pillastunut, väkevä orhi. Tämä kirkko oli rakennettu ikivanhasta kivestä, ja sammaleet, sienet ja linnut olivat sen seiniin pesiytyneet. Ja kuitenkin — jos sitä katseli alhaalta, kohosi se kuin vesisuihku tähtiä kohden, ja taas ylhäältä katsottuna, kuten nyt, näytti se laaksoon syöksyvältä vesiputoukselta. Sillä molemmat miehet tornissa olivat nyt gotiikan kamalimman kaaoksen keskellä: kaikkialla olivat suhteet ylösalaisin ja perspektiivi huimaava, suuret esineet näyttivät pieniltä ja pienet suurilta — kiviä sikin sokin ilmassa. Kivien yksityiskohdat näyttivät läheisyyden takia suunnattoman suurilta, ja ympäristö, pellot ja kartanot, kääpiömäisen pieniltä. Kiveen hakattu enkeli tai eläin näytti lentävältä lohikäärmeeltä, joka aikoi niellä kitaansa alla olevat niityt ja talot. Koko ilmapiiri oli harhaannuttava ja vaarallinen. Näytti kuin olisivat ihmiset liehuneet ilmassa suunnattomien henkien siipien välissä ja koko tuo vanha kirkko, korkea ja komea kuin katedraali, näytti pimittävän aurinkoisen maiseman kuin ukkospilvi.
"Luulen, että on varsin vaarallista oleskella näin korkeilla paikoilla, vaikkapa vain rukoillakseen", sanoi isä Brown. "Korkeudet luotiin sitä varten, että ihminen katsoisi sinne ylös eikä sieltä alas."
"Tarkoitatteko, että täältä voisi pudota?" kysyi Wilfred.
"Tarkoitan että sielu voisi pudota, vaikkei ruumis putoaisi", vastasi toinen pappi.
"En oikein ymmärrä teitä", huomautti Bohun.
"Katsokaapa esimerkiksi tuota seppää tuolla", jatkoi isä Brown tyynesti. "Kunnon mies, mutta ei kristitty — kova, käskevä, leppymätön. Hänen skotlantilaisen uskontonsa perustivat miehet, jotka rukoilivat kummuilla ja korkeilla kallioilla ja oppivat enemmän katsomaan alas maailmaan kuin ylös taivaaseen. Nöyryys on jättiläisten äiti. Laaksosta näkee suuria esineitä — huipuilta vain pieniä."
"Mutta — eihän hän tehnyt sitä", sopersi Bohun.
"Ei", sanoi toinen omituisesti korostaen, "me tiedämme, ettei hän tehnyt sitä."
* * * * *
Hetkisen kuluttua hän jatkoi katsellen harmaine silmineen tyynesti tasankoa. "Tunsin miehen", sanoi hän, "joka aluksi harjoitti muiden tavoin hartauttansa alttarilla, mutta mieltyi sitten rukoilemaan korkeilla ja yksinäisillä paikoilla, kellotornin nurkissa ja ulokkeilla. Ja kerran, kun hän seisoi pyörryttävän korkealla paikalla, mistä koko maailma hänen allaan näytti pyörivän kuin hyrrä, alkoi hänen aivoissaankin pyöriä, ja hän kuvitteli olevansa Jumala. Seuraus siitä oli, että hän, vaikka hän oli hyvä mies, teki rikoksen."
Wilfred oli kääntänyt pois kasvonsa, mutta hänen laihat kätensä kävivät sinertäviksi, kun hän tarttui kiinni rintanojaan.
"Hän uskoi, että hänelle oli annettu valta tuomita maailmaa ja lyödä syntinen maahan. Hän ei olisi koskaan tullut moisia ajatelleeksi, jos hän olisi polvistunut lattialle muiden tavoin. Mutta hän näki kaikkien ihmisten hyörivän tuolla alhaalla kuin hyönteisten. Erikoisesti erotti hän yhden, aivan alapuolellaan, vihreän hatun vuoksi selvästi silmään pistävänä — myrkyllisen hyönteisen."
Varikset lentelivät vaakkuen tornin ympärillä, mutta muuten oli kaikki hiljaista, kunnes isä Brown jatkoi:
"Kiusausta lisäsi sekin, että hänellä oli käytettävänään eräs luonnon mahtavimpia voimia, tarkoitan painolakia, tuota hurjaa, valtavaa vetovoimaa, joka saa maailman kaikki olennot irti laskettuina syöksymään sydämeensä. Näette tuolla poliisitarkastajan, joka kävelee edestakaisin pajan pihalla. Jos minä nyt heittäisin pienen kiven tämän rintanojan yli, vaikuttaisi se häneen osuessaan kuin luoti. Jos pudottaisin vasaran — hyvin pienenkin vasaran —"
Wilfred Bohun nosti toisen jalkansa rintanojan yli, mutta isä Brown tarttui häntä heti kauluksesta.
"Ei siitä ovesta", sanoi hän lempeästi. "Se ovi vie helvettiin!"
Bohun horjui takaperin seinää vasten ja tuijotti häneen pelästynein silmin.
"Miten tiedätte kaiken tuon?" huusi hän. "Oletteko paholainen?"
"Olen ihminen", vastasi isä Brown totisesti, "ja sentähden tunnen kaikki kiusaukset. Kuulkaa nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän hetkisen vaiettuaan. "Tiedän mitä teitte — ainakin arvaan siitä enimmän osan. Kun jätitte veljenne, valtasi teidät sangen oikeutettu suuttumus, niin, se meni niin pitkälle, että te tempasitte käteenne vasaran aikoen lyödä sillä hänet kuoliaaksi. Te peräydyitte kuitenkin, pistitte vasaran takkinne alle ja riensitte kirkkoon. Te rukoilitte kiihkeästi monissa paikoin, enkeli-ikkunan ääressä, sen yläpuolella olevalla ulokkeella ja korkealla parvekkeella, josta te saatoitte nähdä everstin vihreän hatun, joka muistutti ryömivän sittiäisen selkää. Ja silloin puhkesi jotakin teidän sielussanne, ja te annoitte Jumalan tuomion langeta."
Wilfred vei heikon kätensä otsalleen ja sanoi matalalla äänellä: "Mistä tiesitte, että hänen hattunsa näytti vihreältä sittiäiseltä?"
"Oh, selvä järki sen minulle sanoi", vastasi toinen hieman hymyillen. "Mutta kuulkaa vielä! Sanon teille, että tiedän tämän kaiken, mutta ettei kukaan muu saa sitä tietää. Seuraava askel on teidän; minä en ryhdy mihinkään; suljen tämän ripin sinetillä. Jos kysytte miksi, niin on siihen monta syytä, mutta vain yksi teitä koskeva. Jätän asian teille, koska ette ole vielä pitkällä pahuudessa. Te ette koettanut saattaa seppää epäilyksen alaiseksi, vaikka se olisi ollut helppoa, ettekä hänen vaimoaankaan. Te koetitte saada hullun syylliseksi tekoon, koska tiesitte, että hän oli syyntakeeton. Tämä oli niitä valonpilkkeitä, joita minun on murhantekijöissä varteenotettava. Ja menkäämme nyt alas kylään. Sitten menette tiehenne vapaana kuin tuuli. En aio sanoa enää mitään."
Syvän hiljaisuuden vallitessa laskeutuivat he alas kierreportaita ja tulivat ulos auringonpaisteeseen pajan luo. Wilfred Bohun nosti varovaisesti veräjän salvan, meni poliisitarkastajan luo ja sanoi: "Ilmoittaudun vapaaehtoisesti. Minä olen tappanut veljeni."