RUHTINAS SARADINEN SYNNIT
Otettuaan itselleen kuukauden loman konttoristaan Westminsterissä Flambeau vietti sen pääasiallisesti pienessä purjeveneessä — niin pienessä, että se suuren osan aikaa sai käydä soutuveneestä. Hän oleskeli enimmäkseen itäisen kreivikunnan pienillä vesillä, niin kapeilla, että vene näytti taikaveneeltä, joka purjehti maalla niittyjen ja peltomaiden läpi. Aluksessa oli juuri parahiksi tilaa kahdelle hengelle ja kaikkein välttämättömimmille tarve-esineille. Flambeau oli varustanut veneensä niillä esineillä, jotka hänen mielestään olivat välttämättömiä. Ne supistuivat nähtävästi neljään: lohisäilykepurkkeja siltä varalta, että häntä haluttaisi syödä, pullo konjakkia, nähtävästi satunnaisen pahoinvoinnin varalta, ladattuja revolvereja, jos häntä huvittaisi tapella, ja pappi — otaksuttavasti kuolemantapauksen varalle. Näine kevyine matkatavaroineen hän rämpi eteenpäin Norfolkin pikku jokia pitkin lopullisena päämääränä "the Broads", mutta nauttien matkan varrella veteen asti ulottuvista puutarhoista ja niityistä, kauniista herraskartanoista ja kylistä. Tuon tuostakin hän pysähtyi kalastamaan poukamissa ja lammikoissa pysytellen koko ajan rannoilla. [The Norfolk Broads on rannikkoa lähinnä sijaitseva kreivikunnan osa, jossa tasangolla risteilee virtoja ja luonnollisia kanavia ja joka siten muistuttaa suuresti Hollantia.]
Flambeaun retkeilyllä ei ollut mitään tarkoitusta, mutta kuten tosi filosofilla oli hänellä kuitenkin eräs syy. Hänellä oli jonkinlainen puolitarkoitus, johon hän suhtautui niin vakavasti, että sen onnistuminen muodosti hänen vapaudenaikansa kruunun, ja niin kevyesti, ettei sen epäonnistuminen merkinnyt mitään. Monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut varkaiden kuningas ja Pariisin kuuluisin mies, hän oli saanut mitä kummallisimpia kirjeitä, joissa hänelle oli ilmaistu hyväksymistä ja moitetta vieläpä jonkun kerran rakkauttakin. Varsinkin eräs lähetys oli jäänyt hänen mieleensä. Se sisälsi käyntikortin kirjekuoressa, johon oli pantu englantilainen postimerkki. Kortin takasivulle oli vihreällä musteella kirjoitettu ranskaksi: "Jos joskus vetäydytte pois nykyisestä elämästänne ja tulette kunnialliseksi ihmiseksi, niin tulkaa tervehtimään minua. Tahdon tavata teidät, sillä olen tavannut aikamme kaikki muut suuruudet. Tuo temppu, jolla saitte toisen etsivän vangitsemaan toisen, oli Ranskan historian loistavimpia." Kortin etusivulle oli painettu seuraavat sanat: Ruhtinas Saradine, Reed House, Reed Island, Norfolk.
Siihen aikaan hän ei ollut sen enempää välittänyt tuosta ruhtinaasta. Hän oli vain saanut selville, että tämä oli ollut loistava ja huomattava henkilö Etelä-Italiassa. Väitettiin hänen nuoruudessaan paenneen erään naimisissa olevan korkeasukuisen naisen kanssa. Tapaus ei sinänsä herättänyt erikoista huomiota ylhäisöpiireissä, mutta se oli painunut mieleen erään toisen, sen yhteydessä olevan murhenäytelmän, nimittäin loukatun aviomiehen otaksutun itsemurhan perusteella. Tämän kerrottiin heittäytyneen alas eräältä kallionkielekkeeltä Sisiliassa. Ruhtinas asui sitten jonkun aikaa Wienissä, mutta viimeiset vuodet hän oli viettänyt alituisilla matkoilla. Kun nyt Flambeau ruhtinaan tavoin oli luopunut eurooppalaisesta kuuluisuudestaan ja asettunut Englantiin, pälkähti hänen päähänsä tehdä odottamaton vierailu tuon ylhäisen pakolaisen luo Norfolkiin. Tämän olinpaikka oli vain hieman vaikeasti löydettävissä, sillä ruhtinas asui pienessä, syrjäisessä seudussa. Sattuman kautta hän löysi sen pikemmin kuin luulikaan.
Eräänä iltana he olivat kiinnittäneet veneensä erään korkeata ruohoa ja lyhyttä katkottua puuta kasvavan penkereen vierustalle. Kauan ja kiivaasti soudettuaan he asettuivat aikaiseen levolle, ja siitä taas seurasi, että he heräsivät, ennenkuin oli valjennut, oikeammin sanottuna, ennen päivän koittoa, sillä suuri sitroonanvärinen kuu oli juuri laskenut korkean ruohopenkereen taakse, ja taivas oli sinipunerva väriltään, yöllinen mutta kirkas. Molemmat miehet muistelivat yhtaikaa lapsuuttaan — tuota lumoavaa, sadunomaista ikäkautta, jolloin korkeat kasvit puiden tavoin ympäröivät heitä. Suuri laskeva kuu taustanaan tuhatkaunot ja voikukat näyttivät todella jättiläissuurilta. Vesi oli niin alhaalla, että kaikki pensaat ja kukat kohosivat heidän yläpuolelleen.
"Emmekö ole todella kuin keijujen valtakunnassa", sanoi Flambeau.
Isä Brown, joka istui tikkusuorana veneessä, teki ristinmerkin. Liike oli niin äkkinäinen, että hänen ystävänsä kysyi häneltä lempeästi ja ihmeissään, mikä häntä vaivasi.
"Ne, jotka kirjoittivat keskiaikaisia ballaadeja, tunsivat paremmin keijukaiset kuin me", vastasi pappi. "Keijujen valtakunnassa ei tapahdu yksinomaan kauniita asioita."
"Pyh, lorua!" sanoi Flambeau. "Näin kauniissa kuutamossa ei voi tapahtua muuta kuin kaunista. Tahtoisin nyt lähteä eteenpäin ja nähdä, mitä todella tapahtuu. Ennätämme sekä kuolla että päästä hautaan, ennenkuin saamme taas tällaisen kuutamon ja tällaisen tunnelman."
"Kuten haluatte", sanoi isä Brown. "En ole koskaan sanonut, että aina olisi mieletöntä mennä keijukaisten valtakuntaan. Olen vain sanonut, että se on aina vaarallista."
He soutivat vaikenevaa virtaa ylöspäin; taivaan syvä sini ja kuun kalpea hohde heikkenivät yhä enemmän ja vaihtuivat harmaaksi värittömyydeksi, joka käy päivänkoiton väriloiston edellä. Kun ensimäiset vienot puna- ja kultajuovat virisivät taivaanrannalle, katkaisivat joen rannalla heidän edessään sijaitsevan kaupungin tai kylän mustat ääriviivat ne. Päivä oli jo koittanut ja valaissut kaikki selvästi heidän liukuessaan pienen kaupungin ulkonevien kattojen ja siltojen siimekseen. Talot mataline, loivasti viettävine kattoineen olivat kuin harmaan- ja punaisenkirjava karjalauma, joka on tullut joen rannalle juomaan. Avartuva ja vaikeneva aamurusko oli jo muuttunut täydeksi päiväksi, ennenkuin he näkivät ketään elävää olentoa hiljaisen kaupungin laitureilla ja rantakaduilla. Nyt he nimittäin näkivät erään hyvin huolettoman ja hyvinvoivan näköisen miehen paitahihasillaan, miehen, jonka kasvot olivat pyöreät kuin äsken laskenut kuu ja alaosaltaan punaisen partakiehkuran peitossa. Hän seisoi pylvääseen nojaten heikosti virtaavan veden partaalla. Selittämätön mielijohde sai Flambeaun ojentautumaan täyteen pituuteensa keinuvassa veneessä ja huutamaan miehelle kysymyksen, tunsiko tämä Reed Islandia [Ruokosaari] ja Reed Housea [Ruokotalo]. Miehen hymy kävi hieman leveämmäksi, ja hän tyytyi vastauksen asemesta osoittamaan ylöspäin virran lähintä polveketta. Flambeau ryhtyi soutamaan sanomatta sen enempää.
Vene sivuutti monta mutkaa ja liukui monen kaislaisen ja tyynen suvannon yli, mutta ennenkuin etsiminen oli ennättänyt käydä yksitoikkoiseksi, olivat he kääntyneet hyvin jyrkästä mutkasta ja tulleet eräänlaiselle lammikolle tai pikku järvelle, jonka näkeminen vaistomaisesti sai heidät pysähdyttämään veneen. Tämän laajahkon veden keskellä oli kaikkialta kaislikon ympäröimänä matala, pitkä saari, jossa oli pitkä, matala bambusta tai jostain muusta troopillisesta ruo'osta rakennettu talo, bungalow. Seiniä muodostavat bamburuo'ot olivat vaaleankeltaiset, luisut kattoruovot olivat tummanpunaiset tai ruskeat, mutta muutoin tuo pitkä talo oli hyvin yksitoikkoisen ja mitättömän näköinen. Aikainen aamutuuli suhisi kaisloissa saaren ympärillä ja soi ihmeellisessä ruokotalossa kuin suunnattoman suuri paimenpilli.
"Tässä se vihdoinkin on", puhkesi Flambeau puhumaan. "Tämä jos mikä lienee Reed Island, ja tuo talo tuolla lienee kaiketi Reed House. Luulenpa, että se paksu parrakas mies oli noitaukko."
"Mahdollisesti", sanoi isä Brown puolueettomasti, "mutta siinä tapauksessa huonoa lajia".
Heidän puhuessaan maltiton Flambeau oli soutanut venheen maihin kahisevan kaislikon läpi, ja nyt he seisoivat tuolla matalalla ihmeellisellä saarella tuon kummallisen hiljaisen talon vieressä.
Talo sijaitsi selkäpuoli joelle ja ainoalle maallenousupaikalle päin. Pääsisäänkäytävä oli toisella pitkällä sivustalla, josta oli näköala alavaan saaripuutarhaan. Vieraat lähestyivät tätä puutarhaa talon kolmea sivustaa kiertävää pientä käytävää pitkin, ja saapuivat aivan lähelle taloa. Kolmesta eri ikkunasta he näkivät erääseen pitkään valoisaan huoneeseen. Paneli oli vaaleata puuta, seinillä oli joukko suuria peilejä ja pöydälle oli katettu hieno aamiainen. Sisäänkäytävän kahden puolen oli asetettu kaksi turkoosinsinistä kukkaruukkua. Oven avasi synkkäpiirteinen hovimestari, pitkä, laiha, harmaa ja välinpitämätön — joka mutisi jotain, ettei ruhtinas Saradine juuri nyt ollut kotona, mutta että häntä odotettiin joka hetki. Talo oli valmiina ottamaan vastaan häntä ja hänen vieraitaan. Käyntikortti, jolle vihreällä musteella oli kirjoitettu kutsu, herätti tuon ahdistetun palvelijasielun pergamenttikasvoille elon kipinän, ja epäröivän kohteliaasti hän ehdotti, että vieraat jäisivät. "Hänen ylhäisyytensä voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä", sanoi hän, "ja hän pahastuisi suuresti, ellei hän tapaisi vierasta, jota hän on pyytänyt tulemaan. Meidän on määrä aina pitää varalla pieni kylmä aamiainen häntä itseään ja hänen ystäviään varten, ja olen varma, että hän haluaa sitä tarjottavan nyt, jos suvaitsette."
Flambeau, joka vainusi pientä seikkailua, nyökkäsi ystävällisen hyväksyvästi ja seurasi vanhaa miestä, joka hyvin juhlallisesti vei hänet pitkään valoisaan paneloituun huoneeseen. Siellä ei oikeastaan ollut mitään erikoisen huomattavaa, paitsi tuo hieman omituinen vaihtelu, jonka aiheuttivat leveät matalat ikkunat ja joukko matalia leveitä peilejä, heijastaen huoneeseen omituista aavemaista valoa. Nurkassa oli muutamia tavallisia tauluja — muun muassa suuri harmaa hyvin nuoren virkapuvussa olevan miehen valokuva ja kahden pitkätukkaisen pojan punaliidulla tehty luonnos. Flambeaun kysymykseen, oliko nuori upseeri itse ruhtinas, hovimestari vastasi lyhyesti kieltävästi — hän oli ruhtinaan nuorempi veli, kapteeni Stephen Saradine, sanoi hän. Senjälkeen hovimestari kävi hyvin vaiteliaaksi ja näytti kokonaan kadottaneen halun keskustella enemmän.
Kun aamiainen oli lopetettu erinomaisella kahvilla ja likööreillä, vieraat tutustuivat puutarhaan, kirjastoon ja taloudenhoitajattareen, joka oli tummahko kaunis nainen majesteetillisine ryhteineen ja madonnamaisine olemuksineen. Hän ja hovimestari tuntuivat olevan ainoat, jotka olivat jäljellä ruhtinaan ulkomaalaisesta palveluskunnasta. Talon kaikki muut palvelijat olivat uusia, taloudenhoitajatar oli valinnut heidät Norfolkista. Taloudenhoitajatar oli nimeltään rouva Anthony, mutta hän murti hieman italiankielen tapaan, ja Flambeau oli varma siitä, että Anthony oli norfolkilainen muunnos latinalaisesta nimestä. Myöskin hovimestari, herra Paul, oli ulkomuodoltaan hieman ulkomaalainen, mutta puheiltaan ja tavoiltaan englantilainen, kuten kansainvälisen aateliston hienoimpien miespuolisten palvelijoiden on laita.
Vaikka paikka oli viehättävä ja omituinen, huokui siitä eräänlainen synkkyys. Tunnit kuluivat kuin päivät. Pitkät lukuisin ikkunoin varustetut huoneet olivat tulvillaan päivänvaloa, mutta tämä päivänvalo oli kuin kuollutta. Ja kaikkien muiden tilapäisten äänien, kuten puheen, kilisevän lasin tai palvelijoiden askelten yli kuului talon kaikilta puolilta joen surumielinen kohina.
"Olemme poikenneet väärälle suunnalle ja tulleet väärään paikkaan", sanoi isä Brown katsahtaen ikkunasta harmaan vihreään kaislikkoon ja hopeanhohtoiselle joelle. "Mutta mitä se tekee? Joskus on hyvä olla oikeana henkilönä väärällä paikalla."
Isä Brown oli yleensä vaitelias mutta kuitenkin erittäin puoleensavetävä pieni pappi, ja näiden harvojen vaikkakin loppumattoman pitkien tuntien kuluessa hän tunkeutui syvemmälle Reed Housen salaisuuksiin kuin hänen salapoliisiystävänsä. Hänellä oli tuo herttaisen vaikenemisen lahja, joka on omiansa herättämään kertomishalua, ja oikeastaan mitään sanomatta hän sai uusilta tuttaviltaan tietää enemmän kuin he muuten olisivat kertoneet. Hovimestari oli luonteeltaan aika umpimielinen. Hän osoittautui kuitenkin olevansa jörö, melkein eläimellisen uskollinen herraansa kohtaan, jota hänen sanojensa mukaan oli kohdeltu hyvin pahoin. Eniten häntä vastaan tuntui rikkoneen hänen ystävänsä veli, jonka pelkkä nimi venytti tuon vanhan miehen painuneet posket ja sai hänet nyrpistämään koukkunenäänsä. Kapteeni Stephen oli selvästi oikea konna, joka oli kiristänyt veljeltänsä suuria rahasummia ja pahoittanut hänet pakenemaan suuren maailman elämästä tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan soppeen tälle pienelle saarelle. Enempää Paul ei halunnut sanoa, ja Paul oli ilmeisesti puolueellinen.
Italialainen taloudenhoitajatar oli hieman puheliaampi, Brownin mielestä senvuoksi, että hän oli tyytymättömämpi. Hänen äänensä oli jotensakin terävä hänen puhuessaan isännästään, vaikka hän tuntuikin tuntevan eräänlaista kunnioitusta häntä kohtaan. Flambeau ja hänen ystävänsä seisoivat peilihuoneessa ja katselivat molempien veljesten punaliitukuvia, kun taloudenhoitajatar tuli nopeasti sisälle jollekin asialle. Tällä loistavalla lasihuoneella oli se omituisuus, että neljä tai viisi peiliä heti heijasti sisääntulijan kuvan, ja ympäri kääntymättä isä Brown keskeytti lauseensa, joka oli jokin kriitillinen perhettä koskeva huomautus. Mutta Flambeau, joka nenineen päivineen oli taulussa kiinni, sanoi lujalla äänellä: "Nämä ovat luullakseni Saradinen veljekset. Molemmat näyttävät jotensakin viattomilta. Olisi vaikea sanoa kumpi on hyvä ja kumpi kelvoton." Kun hän samassa huomasi huoneeseen tulleen naisen, hän käänsi keskustelun toisaanne ja meni sitten muutaman minuutin kuluttua puutarhaan. Mutta isä Brown jatkoi kiintein ilmein kuvien tarkastelua, ja rouva Anthony tarkasteli yhtä huomaavaisena isä Brownia.
Hänellä oli suuret surulliset ruskeat silmät ja hänen oliivinväriset kasvonsa hehkuivat kummallista tuskaisaa ihmettelyä, ikäänkuin hän olisi ollut epävarma vieraan olemuksesta — ja tarkoituksesta. Lieneekö pienen papin puku ja uskonto hänessä herättänyt etelämaalaisia muistoja ripistä tai luuliko hän tämän tietävän enemmän kuin tiesi, hän sanoi joka tapauksessa matalalla äänellä, ikäänkuin olisi puhunut uskotulle: "Ystävänne on tavallaan aivan oikeassa. Hän sanoo olevan vaikeata ratkaista, kumpi on hyvä, kumpi kelvoton veli. Kyllä tosiaan olisikin hyvin vaikeata osoittaa näistä tuo hyvä."
"En ymmärrä teitä", sanoi isä Brown ja aikoi mennä tiehensä.
Nainen meni häntä askeleen lähemmäksi synkin ilmein ja kumarassa asennossa, sarvensa laskeneen sonnin tavoin.
"Ei kumpainenkaan ole hyvä", sähisi hän. "Kapteeni teki kyllä pahasti ottaessaan kaikki rahat, mutta minun mielestäni ruhtinas ei osoittanut suurtakaan hyvyyttä luopuessaan niistä. Kapteeni ei ole ainoa, josta voidaan sanoa jotakin pahaa."
Papille valkeni jotain hänen seisoessaan kasvot pois käännettyinä, ja hänen huulensa muodostivat vaieten sanan "kiristystä". Mutta samassa nainen käänsi äkkiä kalvenneet kasvonsa ja oli vähällä kaatua. Ovi oli avautunut äänettömästi, ja kalpea Paul seisoi haamun tavoin oviaukossa. Seinäpeilien vuoksi näytti siltä kuin huoneeseen olisi astunut samalla kertaa viisi Paulia viidestä eri ovesta.
"Hänen korkeutensa on juuri saapunut", sanoi hän.
Samalla hetkellä kulki eräs mieshenkilö ensimäisen ikkunan ohitse ja varjosti aurinkoisen ruudun, ikäänkuin olisi katkaissut voimakkaan ramppi valon. Heti senjälkeen hän kulki toisen ikkunan ohitse, ja nuo monet peilit esittivät peräkkäin puitteissaan saman kotkanprofiilin ja saman reippaan käynnin. Mies oli suora ja joustava, mutta hänen hiuksensa olivat valkeat ja hänen ihonsa kummallinen, norsunluunvärinen. Hänellä oli tuo lyhyt kaareva nenä, joka tavallisesti liittyy pitkiin laihoihin poskiin ja leukaan, mutta nämä jälkimmäiset olivat osittain viiksien ja piikkiparran peittämät. Viikset olivat paljon tummemmat kuin piikkiparta ja tekivät teatraalisen vaikutuksen. Hänen pukunsa sopeutui kasvojen mukaan, sillä hänellä oli korkea valkea hattu ja kämmekkä napinlävessä, keltaiset liivit ja pari keltaisia hansikkaita, joita hän kävellessään heilutteli toisessa kädessään. Kun hän tuli ovelle, kuultiin jäykän Paulin avaavan sen ja äsken tulleen sanovan iloisesti: "Tässä saatte minut taas". Jäykkä Paul kumarsi ja vastasi tuskin kuuluvasti, kuten tapansa oli. Muutaman hetken aikana huoneessa ohjat eivät kuulleet keskustelua. Mutta sitten hovimestari sanoi: "Kaikki on käytettävissänne", ja yhä hansikkaitaan heiluttaen ruhtinas Saradine tuli huoneeseen ja tervehti iloisesti vieraitaan. Taasen nämä näkivät hämmentävän kuvan — viisi ruhtinasta tuli sisään viidestä ovesta.
Ruhtinas heitti hatun ja keltaiset hansikkaat pöydälle ja ojensi vieraille sydämellisesti kätensä.
"On ihastuttavaa nähdä teidät täällä, herra Flambeau", sanoi hän. "Tunnen teidät erittäin hyvin maineeltanne, ellette pidä sopimattomana, että sanon sen."
"Kaukana siitä", vastasi Flambeau ja nauroi. "Harvat tulevat kuuluisiksi pelkillä hyveillään."
Ruhtinas loi häneen salamoivan katseen ikäänkuin tutkiakseen, sisälsikö lause jonkin henkilökohtaisen viittauksen. Mutta sitten hänkin purskahti nauruun, pyysi toisia istuutumaan ja istuutui itsekin.
"Tämähän on pieni miellyttävä paikka", sanoi hän aivan vapaasti. "Ikävä vain, ettei täällä ole mitään tekemistä."
Pappi, joka totisena kuin pieni lapsi istui ja tuijotti häneen, joutui hämärän muiston valtaan, muiston, jota hän ei osannut selittää. Hän katsoi harmaata huolellisesti käherrettyä tukkaa, keltaisenvalkeita kasvoja ja hentoa, hieman turhamaista vartaloa. Ruhtinaassa ei kai ollut mitään luonnotonta, ehkä jotain liioiteltua, mikä johti mieleen näyttämöllä liikkuvan ihmisen. Tuo selittämätön piili jossakin muussa, itse kasvojen rakenteessa. Brown kuvitteli yhä nähneensä hänet ennen. Mies oli kuin valepukuinen vanha ystävä. Mutta sitten hän muisti äkkiä peilit ja luuli tuon mielikuvan johtuvan noista monistetuista kuvista.
Ruhtinas Saradine jakoi huolettomasti ja tahdikkaasti huomaavaisuutensa molemmille vierailleen. Kun hän huomasi salapoliisin olevan huvitetun urheilusta ja kernaasti käyttävän hyväkseen lomaansa, vei hän Flambeaun veneineen parhaaseen onkipaikkaan virralla ja tuli kahdenkymmenen minuutin kuluttua takaisin omalla kanootillaan mennäkseen isä Brownin luo kirjastoon ja yhtä kohteliaasti antautuakseen papin filosoofisiin huvituksiin. Hän näytti tuntevan hyvin sekä kalat että kirjat, vaikkakaan ei kaikkein rakentavimpia viimemainituista. Hän puhui viittä tai kuutta kieltä. Hän oli nähtävästi oleskellut eri kaupungeissa ja seurustellut hyvin kirjavissa seurapiireissä, sillä muutamat hänen hauskimmat juttunsa koskivat pelihelvettiä ja opiumiluolia, austraalialaisia "bushrangers'eja" ja italialaisia maantierosvoja. Isä Brown tiesi että tuo ennen niin juhlittu Saradine oli viettänyt viimeiset vuotensa melkein alituisilla matkoilla, mutta hän ei pitänyt näitä matkoja suositeltavina eikä hauskoina.
Maailmanmiehen käytöksestään huolimatta ruhtinas Saradinessa ilmeni, ainakin niin herkälle huomioidentekijälle kuin isä Brown, eräänlainen rauhaton, miltei epäluotettava piirre. Hänen kasvonsa olivat hienostuneet, mutta silmät hurjat. Hän nytkähteli hermostuneesti, ikäänkuin juopottelu tai morfiini olisi murtanut hänen terveytensä, ja hän ei kajonnut eikä näyttänyt kajoavan talon ekonomiseen hallintaan. Se oli kokonaan jätetty molemmille vanhoille palvelijoille, etupäässä hovimestarille, joka ilmeisesti oli talon tukipylväs. Paul herra ei itse asiassa ollut hovimestari, vaan jonkinlainen talouspäällikkö, ellemme sanoisi kamariherra. Hän söi päivällistä itsekseen, mutta melkein yhtä komeasti kuin herransakin, koko palveluskunta pelkäsi häntä, ja hän neuvotteli ruhtinaan kanssa tosin kohteliaasti mutta jotensakin tiukasti, ikäänkuin olisi ollut ruhtinaan lainopillinen apulainen. Synkkä taloudenhoitajatar oli häneen verrattuna kuin varjo; hän koetti tehdä itsensä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista ja oli hovimestarin käskettävissä. Brown ei enää ollut alttiina hänen kuiskailevalle luottamukselleen ja vihjailuilleen, että nuorempi veli kiristi vanhempaa. Hänhän ei tiennyt varmasti, missä määrin poissa oleva kapteeni todella ryösti ruhtinasta, mutta Saradinessa oli jotakin epävarmaa ja salaperäistä, joka teki asian hyvinkin uskottavaksi.
Kun he taas tulivat peilisaliin, alkoi veden ja piilipuiden reunustamien rantojen yli laskeutua illan hämy. Isä Brownin valtasi taas kummallinen tunne kuin olisi hän jossain synkässä ja surullisessa satumaassa. "Voi jospa Flambeau olisi taas täällä!" ajatteli hän.
"Uskotteko tuomioon?" kysyi levoton ruhtinas Saradine äkkiä.
"En", vastasi hänen vieraansa, "uskon tuomiopäivään."
Ruhtinas kääntyi ikkunasta ja tuijotti niin kummallisesti häneen. Ruhtinas seisoi itse selkä laskevaan aurinkoon päin, niin että hänen kasvonsa olivat varjossa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Tarkoitan, että me täällä olemme esiripun väärällä puolella", vastasi isä Brown. "Asioilla, jotka täällä tapahtuvat, ei tunnu olevan mitään merkitystä, mutta ne merkitsevät paljon eräässä toisessa paikassa. Toisessa paikassa todellista rikoksellista kohtaa rangaistus. Täällä näyttää usein siltä kuin rangaistus kohtaisi väärää henkilöä."
Ruhtinas päästi selittämättömän, melkein eläimellisen äänen. Hänen silmänsä loistivat kummallisesti. Isä Brownissa heräsi uusi epäilys. Olikohan olemassa toinen selitys tuohon Saradinen loistavien päähänpistojen ja jyrkkien muutosten vaihteluun. Olikohan ruhtinas — tokko hän oli oikein viisas? Saradine toisti sanoja "väärää henkilöä — väärää henkilöä" useammin kuin oli luonnollista tavallisessa keskustelussa.
Mutta sitten isä Brownille valkeni vielä eräs totuus.
Hän näki peileistä, että äänetön ovi avautui ja huoneeseen astui vaitelias Paul herra kalpeana ja tunteettomana kuten tavallisesti.
"Pidin parhaana", sanoi hän vanhan perhepalvelijan jäykällä kunnioituksella, "pidin parhaana heti ilmoittaa, että kuuden miehen soutama vene on laskenut siltaan ja että perässä istuu herrasmies."
"Vene!" toisti ruhtinas. "Herrasmieskö?" ja hän nousi.
Hämmästystä ilmaisevan äänettömyyden katkaisi ainoastaan kaulushaikaran kummallinen uikutus kaislikossa. Ennenkuin kukaan ennätti toipua ja sanoa mitään, nähtiin uusien kasvojen sivuuttavan nuo kolme aurinkoista ikkunaa, joiden ohi ruhtinas pari tumia sitten oli kulkenut. Mutta kaarevaa nenää lukuunottamatta näissä kasvoissa ei ollut paljoa ruhtinaan kasvoista muistettavaa. Saradinen uuden valkean hatun asemesta nähtiin tässä musta vanhanaikainen ja ulkolaiskuosinen; hatun alta näkyivät nuoret hyvin vakavat, sileäksiajetut, lujan leuan vaiheilta sinertävät ja hieman Napoleonia muistuttavat kasvot. Mielikuvaa tuki koko puvun vanhuus ja omituisuus, mikä osoitti, että hän oli mies, joka ei välittänyt muuttaa isiensä aikana vallinnutta muotia. Hänen yllään oli kulunut pitkä takki, punaiset sotilasmaiset liivit ja valkeat karkeat housut, jollaisia yleisesti käytettiin kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, mutta jotka meidän päivinämme tekevät vanhentuneen vaikutuksen. Kaikkein näiden vaatekappalten keskellä hänen kasvonsa näyttivät kummallisen nuorilta ja tavattoman teeskentelemättömiltä.
"Voi p-ru!" sanoi ruhtinas Saradine asettaessaan valkean hatun päähänsä ja mennessään eteisen ovelle, jonka hän itse aukaisi laskevan auringon valaisemaan puutarhaan päin.
Vastatullut ja hänen seuralaisensa olivat juuri ennättäneet asettua ruohokentälle ikäänkuin pieni näyttelijäjoukkue. Nuo kuusi soutajaa olivat vetäneet veneen rannalle ja vartioivat sitä melkein uhkaavan näköisinä, sillä he pitivät aironsa ojossa kuten keihäät. He olivat tummaihoisia miehiä ja muutamilla heistä oli renkaat korvissa. Eräs soutajista astui kuitenkin esille tuon nuoren miehen rinnalle, jolla oli oliivin väriset kasvot ja punaiset liivit. Tällä miehellä oli suuri kummallisenmuotoinen kotelo kainalossa.
"Onko nimenne", sanoi nuori mies, "Saradine?"
Saradine nyökäytti huolettomasti myöntäen.
Tulokkaalla oli silmälasit, joiden takaa katsoivat ruskeat silmät, aivan toisenlaiset kuin ruhtinaan säihkyvät harmaat. Vielä kerran isä Brownia vaivasi tunne, että hän oli jossain nähnyt juuri nämä kasvot, ja hän muisti taasen tuon monistavan peilihuoneen ja luuli vaikutelman johtuvan siitä. "En voi tottua tähän kristallipalatsiin", mutisi hän. "Näkee kaiken liian monta kertaa. Aivan kuin unessa."
"Jos olette ruhtinas Saradine", sanoi nuori mies, "sanon teille, että nimeni on Antonelli."
"Antonelli", toisti ruhtinas pitkään venyttäen. "Luulen kuulleeni nimen ennen."
"Sallikaa minun esittäytyä", sanoi nuori italialainen.
Vasemmalla kädellään hän otti kohteliaasti päästään vanhanaikaisen silinterihattunsa ja oikealla antoi ruhtinaalle niin navakan lyönnin kasvoihin, että korkea valkea hattu kieri portaita alas ja toinen sininen kukkaruukku horjui jalustallaan.
Mutta olipa ruhtinas mitä muuta tahansa, pelkuri hän ei ollut. Hän syöksyi viholliseensa käsiksi ja suorastaan kantoi hänet takaperin nurmikolle. Mutta hänen vihollisensa vapautti itsensä omituisen kiirehtivän kohteliaasti.
"Kaikki on järjestyksessä," sanoi hän läähättäen jotensakin huonolla englanninkielellä. "Minä olen loukannut. Olen myöskin antava teille hyvityksen. Marco, avaa kotelo."
Korvarenkailla koristettu mies, joka seisoi hänen vieressään, avasi kotelon. Hän otti esille kaksi pitkää italialaista miekkaa siroine kädensijoineen ja terineen. Hän pystytti ne terästään ruohokenttään. Nuori ulkomaalainen, joka seisoi siinä ja käänsi kostonhimoiset kasvonsa ovea kohden, molemmat miekat, jotka ruohokentällä näyttivät kirkkomaan risteiltä, ja taustalla airoja pitävien soutajien hahmot — tämä kaikki muistutti barbaarista tuomioistuinta. Mutta kaikki muu oli muuttumattomana, keskeytys oli tullut niin yllättävänä. Laskevan auringon kulta hehkui vielä ruohokentällä, ja kaulushaikaran ääni tuntui ennustavan jotakin kaameata.
"Ruhtinas Saradine", sanoi mies, joka nimitti itseään Antonelliksi, "kun vielä olin hento kehtolapsi, surmasitte te isäni ja varastitte äitini. Isäni kohtalo oli onnellisempi kuin äidin. Ette surmannut häntä rehellisesti kuten minä nyt aion surmata teidät. Te ja jumalaton äitini ajoitte hänen kanssaan erääseen autioon solaan Sisiliassa, syöksitte hänet alas eräältä kalliolta ja jatkoitte matkaanne. Voisin matkia teitä jos tahtoisin, mutta teidän jäljittelemisenne olisi alhaista. Olen seurannut teidän kintereillänne koko maailman halki, ja te olette aina päässyt minulta pakoon. Mutta tässä loppuu maailma ja teidän elämänne. Nyt olen saanut teidät kiinni mutta annan teille pelastumisen mahdollisuuden, jota te ette antanut isälleni. Valitkaa toinen näistä miekoista."
Ruhtinas Saradine seisoi siinä rypistetyin otsin ja tuntui epäröivän hetkisen, mutta hänen korvansa suhisi vielä lyönnistä, ja niin hän juoksi paikalle ja tempasi käteensä toisen miekoista. Myöskin isä Brown oli juossut paikalle koettaakseen sovittaa riidan, mutta huomasi pian, että hänen läsnäolonsa vain pahensi asiaa. Saradine oli ranskalainen vapaamuurari ja täydellinen jumalankieltäjä, niin että papin näkeminen vain kiihdytti hänen vihaansa. Ja mitä toiseen tulee, ei hän kysynyt pappia eikä lääkäriä. Nuori mies Bonaparten kasvoineen ja ruskeine silmineen oli puritaaneja ankarampi — hän oli pakana. Hän oli suorastaan alkuaikojen murhamies — kivikauden mies, kivinen mies.
Oli vielä yksi toivo — talon väki voitiin kutsua koolle, ja isä Brown juoksi takaisin rakennukseen. Hän huomasi nyt, että itsevaltias Paul oli antanut palveluskunnalle luvan mennä mannermaalle huvittelemaan. Synkkä rouva Anthony oli ainoa, joka levottomana kulki huoneesta toiseen noissa pitkissä huoneissa. Mutta samalla hetkellä kun nainen käänsi häneen kalmankalpeat kasvonsa, ratkaisi isä Brown erään peilitalon arvoituksen. Antonellin raskaat ruskeat silmät olivat täysin rouva Anthonyn silmien näköiset. Puolet tarinasta oli nyt isä Brownille selvinnyt kuin salaman valossa.
"Poikanne on tuolla ulkona", sanoi hän aikaa hukkaamatta, "ja joko hän tai ruhtinas saa surmansa. Missä on hovimestari?"
"Hän on rannassa laiturilla", vastasi rouva kuiskaten.
"Hän on — hän antaa hätämerkkejä."
"Rouva Anthony", sanoi isä Brown vakavasti, "meillä ei ole aikaa tyhjään loruun. Ystäväni on ottanut veneensä ja lähtenyt joelle kalastamaan. Poikanne venettä vartioivat hänen miehensä. Rannassa on ainoastaan yksi kanootti. Mitä hovimestari sillä tekee?"
"Pyhä Maria! En tiedä", sopersi taloudenhoitajatar ja kaatui pyörtyneenä matonpeittämälle lattialle.
Isä Brown nosti hänet sohvalle, heitti sangollisen vettä hänen ylitseen, huusi apua ja juoksi sitten venelaiturille. Mutta kanootti oli jo keskellä virtaa ja Paul ponnisteli ja souti vuosiinsa nähden uskomattoman ripeästi.
"Pelastan isäntäni", huusi hän mieletön kiilto silmissään. "Pelastan hänet sittenkin!"
Isä Brown ei voinut tehdä muuta kuin katseellaan seurata venettä sen kiitäessä vasten virtaa ja rukoilla, että vanhus ajoissa saisi pikku kaupungin liikkeelle.
"Kaksintaistelut ovat aina hylättäviä", sanoi hän ja hieroi tomunväristä tukkaansa, "mutta tämän kaksintaistelun laita on erikoisen hullusti. Tunnen sen ytimissäni asti. Mutta mitäs tuo on?"
Hänen seistessään ja tuijottaessaan veteen, jonka aalloissa iltakimmeli kuvastui, hän kuuli puutarhan toisesta päästä epäselvää ääntä, josta hän ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se oli teräksen kylmää kilinää terästä vastaan. Hän käänsi päätään.
Pitkän saaren ulommaisella niemellä, missä oli pieni ruusupensaiden reunustama nurmikenttä, kaksintaistelijat olivat jo panneet miekkansa ristiin. Heidän yläpuolelleen ilta-aurinko oli jo holvannut kultaisen kuvun, ja vaikka he olivat kaukana, näkyi jokainen yksityiskohta selvästi. He olivat heittäneet takit pois, mutta Saradinen keltaiset liivit ja valkeat hiukset samoinkuin toisen punaiset liivit ja valkeat housut välkkyivät ilta-auringossa. Molemmat miekat säkenöivät kärjestä kahvaan kuin pari timanttineulaa. Oli kaameata, että molemmat hahmot näyttivät niin pieniltä ja koreilta. He näyttivät kahdelta perhoselta, jotka koettivat pistää toisiaan korkkiin.
Isä Brown alkoi juosta minkä jaksoi, ja pienet jalat suihkivat kuin pyörät. Mutta kun hän tuli taistelupaikalle, huomasi hän tulleensa sekä liian myöhään että liian aikaiseen — liian myöhään keskeyttääkseen taistelun, joka oli käynnissä synkkien airoihinsa nojaavien sisilialaisten vartioimana, ja liian aikaiseen taistelun ratkaisuun nähden. Molemmat miehet olivat ihmeesti tasaväkiset — ruhtinas käytti asettaan kyynillisen itseluottavaisesti, sisilialainen taas harkitusti kuin murhaaja. Ei monikaan taistelu kansantäyttämässä amfiteaatterissa ole voittanut tätä, joka taisteltiin kaislakasvuisen joen pienellä saarella. Tuima mittely näytti jatkuvan niin tasaväkisestä että toivo jälleen heräsi pienessä protesteeraavassa papissa. Hovimestari voi kohta tulla takaisin poliisi mukanaan. Olisi lohdullista, jos edes Flambeau palaisi kalaretkeltään, sillä ruumiillisilta voimiltaan Flambeau vastasi neljää muuta miestä. Mutta Flambeauta ei näkynyt — ja mikä ihmeellisempää — ei hovimestariakaan poliiseineen. Isä Brown ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa. Tällä unohdetulla saarella, tässä suuressa nimettömässä poukamassa he olivat yhtä erossa ihmisistä kuin Tyynen meren kalliolla.
Hän oli tuskin ajatellut loppuun tämän ajatuksen, kun miekkojen kilisevä ääni muuttui rätiseväksi, ruhtinaan kädet kohosivat ylös ja miekan kärki pisti esiin hänen lapojensa välistä. Hän kierähti ympäri kuin hyrrä. Miekka kimmahti kuin tähdenlento hänen kädestään ja upposi veteen. Itse hän mätkähti maahan sellaisella voimalla, että katkaisi suuren ruusupensaan, ja veren punaama hiekka tupsahti ilmaan kuin pakanallinen uhrisavu. Sisilialainen oli uhrannut veriuhrin isänsä hengelle.
Tuossa tuokiossa pappi polvistui kuolleen yli vain varmistuakseen hänen kuolemastaan. Hän ei ollut vielä lopettanut toivotonta tutkimustaan, kun hän kuuli ääniä virralta ja näki poliisiveneen laskevan maihin poliiseineen ja muine tärkeine henkilöineen, niiden joukossa epätoivoinen hovimestari. Pieni pappi nousi irvistäen, mikä ilmaisi voimakasta epäluuloa.
"Miksi Herran nimessä hän ei voinut tulla ennemmin?" mutisi hän.
Noin seitsemää minuuttia myöhemmin vilisi saarella kaupunkilaisia ja poliiseja; viimeksimainitut olivat pidättäneet voittaneen kaksintaistelijan ja velvollisuutensa mukaan antaneet tämän tietää, että sanoipa hän mitä tahansa, sitä voitiin käyttää häntä vastaan.
"En tule sanomaan mitään", vastasi syytetty kummallinen ilme rauhallisissa kasvoissaan. "En koskaan enää sano mitään. Olen hyvin onnellinen ja haluan vain, että minut hirtetään."
Hän sulki suunsa ja hänet vietiin pois. Kummallista kyllä, on todettu, ettei hän koskaan avannut huuliaan tässä maailmassa, paitsi silloin, kun hän tuomioistuimen edessä lausui sanan "syyllinen".
Isä Brown oli seisonut ja tuijottanut kansan täyttämää puutarhaa, kaksintaistelijan vangitsemista ja ruumiin poisviemistä, sitten kun lääkäri oli tutkinut sen, melkein samalla tavoin kuin katsellaan kaamean unen loppua. Hän oli liikkumaton kuin painajaisen vaivaama mies. Todistajana hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa, mutta kieltäytyi lähtemästä hänelle tarjotulla veneellä ja jäi yksin puutarhaan katselemaan murtunutta ruusupuuta ja tuon selittämättömän murhenäytelmän vihreätä tapahtumapaikkaa. Valo sammui joelta, sumu nousi lammikkoa muistuttavilta rannoilta, ja muutamia myöhästyneitä lintuja liiteli sinne tänne pitkin rantoja.
Isä Brownin eloisassa alitajunnassa säilyi kuitenkin itsepäinen varmuus siitä, että jotakin selittämätöntä oli vielä jäljellä. Tuota tunnetta, jota hän koko päivän oli tuntenut, ei selittänyt täysin hänen kuvitelmansa "peilimaasta". Hän ei mielestään tuntenut vielä itse asiaa, vain jonkinlaisen naamionäytelmän. Mutta eivät ihmiset kai anna hirttää tai lävistää itseään leikillään.
Istuessaan ja mietiskellessään laiturin portailla hän huomasi äkkiä korkean, tumman, kapean purjeen, joka hiljaa liukuen tuli kimaltelevaa jokea pitkin. Hän hypähti pystyyn niin järkytetyin tuntein, että hän melkein puhkesi itkuun.
"Flambeau!" huusi hän ja puristi kerta toisensa jälkeen ystävänsä käsiä urheilijan suureksi ihmeeksi tämän noustessa maihin kimpsuineen kampsuineen. "Flambeau!" sanoi hän. "Teitä ei siis ole murhattu?"
"Murhattu!" toisti onkija hyvin ihmeissään. "Miksi minut olisi murhattu?"
"Siksi, että melkein kaikki toiset ovat", sanoi isä Brown hieman liioitellen. "Saradine on murhattu, ja Antonelli haluaa, että hänet hirtetään, ja hänen äitinsä pyörtyi; mitä minuun tulee, en tiedä, olenko tässä vai tulevassa maailmassa. Jumalan kiitos, että te olette samassa maailmassa kuin minä." Ja hän nojautui hämmästyneen Flambeaun käsivarteen.
Laiturilta lähdettyään he tulivat ruokotalon leveän katonreunan alle ja katsahtivat ikkunasta sisään niinkuin olivat tehneet saarelle tullessaan. He näkivät lampun valaiseman huoneen, mikä oli todella omiaan kiinnittämään heidän huomiotaan. Pöytä oli juuri ollut katettuna päivällistä varten, kun Saradinen murhaaja ukonnuolen tavoin oli ilmestynyt saarelle. Siellä oli nyt päivällinen käynnissä aivan rauhallisesti, sillä rouva Anthony istui synkin ilmein pöydän alapäässä herra Paulin, talon majordomuksen, syödessä ja juodessa hyvällä halulla. Hänen leimuavat sinertävät silmänsä olivat pullistuneet, painuneet piirteet olivat tosin tutkimattomat, mutta niistä voitiin kuitenkin lukea jonkinlainen tyydytyksen tunne.
Flambeau naputti kärsimättömänä voimakkaasti ikkunaan, onnistui avaamaan sen ja pisti päänsä lampunvalaisemaan huoneeseen.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän harmistuneena. "Ymmärrän kyllä, että tarvitsette hieman ruokaa, mutta että varastatte isäntänne päivällisen hänen itsensä maatessa kuolleena puutarhassa —"
"Olen varastanut paljon pitkän ja hauskan elämäni aikana", vastasi kummallinen vanha mies hyvin rauhallisesti, "mutta tämä päivällinen kuuluu niihin harvoihin, joita en ole varastanut. Päivällinen, talo ja puutarha sattuvat olemaan minun."
Flambeaun valtasi eräs ajatus. "Tarkoitatte", sanoi hän, "että ruhtinas
Saradinen testamentti —"
"Olen ruhtinas Saradine", sanoi vanha mies ja pureskeli suolattua mantelia.
Isä Brown, joka oli seissyt ja katsellut lintuja, hypähti pystyyn kuin luodin tapaamana ja pisti kalvakat kasvonsa ikkunasta sisään.
"Kuka te olette?" huusi hän kimeästi.
"Olen Paul, ruhtinas Saradine, à vos ordres", sanoi mies kohteliaasti ja kohotti sherrylasinsa. "Elän täällä kaikessa hiljaisuudessa, sillä olen luonteeltani taloudellinen. Nimitän itseäni vaatimattomasti Paul-herraksi erotukseksi onnettomasta veljestäni Stephen-herrasta. Hänhän kuoli juuri tuolla puutarhassa. Eihän tietysti ole minun syyni, jos hänen vihollisensa vainoavat häntä tänne asti. Se johtuu siitä, että hän, ikävä kyllä, on viettänyt perin säännötöntä elämää. Hän ei ollut taloudellinen, hän."
Hän vaikeni ja tuijotti vastapäiseen seinään naisen kumaraisen ja synkän pään yli. Nyt he näkivät selvästi sukuyhtäläisyyden, joka oli kummitellut heille kuolleessa. Mutta äkkiä alkoivat vanhuksen olkapäät kohota ja laskea, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan muuttuneet.
"Hyvä Jumala!" pääsi Flambeaulta hetken kuluttua, "Hän nauraa!"
"Tule, mennään", sanoi isä Brown kalmankalpeana. "Kiiruhtakaamme pois tästä helvetillisestä asunnosta. Menkäämme taas kunnialliseen veneeseemme."
Yö oli laskeutunut kaislikon ja virran yli, kun he lähtivät saarelta.
He kulkivat joen suuntaan pimeydessä, lämmittäen itseään parilla
suurella sikaarilla, jotka loistivat kuin punaiset laivanlyhdyt. Isä
Brown otti sikaarin suustaan ja sanoi:
"Nyt otaksun teidän arvaavan koko jutun. Se on itse asiassa aika alkuperäinen laadultaan. Eräällä miehellä oli kaksi vihollista. Hän oli viisas mies ja huomasi tietysti, että oli helpompi käsitellä kahta kuin yhtä vihollista."
"Tuota en ymmärrä", sanoi Flambeau.
"Sehän on aivan yksinkertaista", sanoi hänen ystävänsä taas. "Yksinkertaista, mutta ei suinkaan viatonta. Molemmat Saradinen veljekset olivat veijareita, mutta ruhtinas, tuo vanhempi, sellainen veijari, joka kohoaa korkeuksiin, kapteeni, tuo nuorempi taas, sitä lajia, joka vaipuu yhä syvemmälle alas. Tuo viheliäinen upseeri muuttui kerjäläisestä kiristäjäksi ja niin hänen onnistui eräänä päivänä saada yliote veljestään ruhtinaasta. Eihän tietenkään ollut kysymyksessä mikään mitätön seikka, sillä ruhtinas Paul Saradine ei pitänyt salassa sitä, että veli oli renttuilija. Hirttämisestä oli kysymys, ja Stephen oli puustavillisesti sanottuna saanut kierretyksi nuoran veljensä kaulaan. Hän oli jollakin tavoin keksinyt tuon sisilialaisjutun oikean laidan ja voi todistaa, että Paul oli murhannut vanhan Antonellin vuoristossa. Kapteeni kiskoi itselleen kymmenen vuoden aikana huomattavat vaikenemislahjukset, mutta sitten ruhtinaan loistava omaisuus alkoi näyttää vähenemisen oireita.
"Ruhtinas Saradinea painoi vielä eräs taakka. Siinä ei ollut kylliksi, että hänellä oli verenimijä veljenään, hän tiesi, että Antonellin poika, joka oli lapsi murhan tapahtuessa, oli kasvatettu yltiöpäiseen sisilialaiseen uskollisuuteen ja eli ainoastaan kostaakseen isänsä kuoleman — ei hirsipuulla, sillä häneltä puuttuivat lailliset todisteet, vaan vendettan vanhalla tunnetulla aseella. Poika oli harjoittautunut erinomaisen taitavaksi sen käytössä, ja siihen aikaan, jolloin hän oli tullut kyllin vanhaksi sitä käyttämään, oli ruhtinas Saradine sanomalehtien mukaan aloittanut matkansa. Totta on, että hän oli lähtenyt pakoon pelastaakseen elämänsä ja kiiruhtanut paikasta paikkaan vainotun rikoksellisen tavoin — alinomaa tuon järkkymättömän nuorukaisen takaa-ajamana. Ruhtinas Saradinen asema ei ollut erittäin hupaisa. Mitä enemmän hän antoi rahaa päästäkseen Antonellista, sitä vähemmän hänellä oli ostaakseen Stephenin vaitiolon, ja mitä enemmän hän antoi Stephenille tyydyttääkseen hänet, sitä pienemmäksi kävi hänen mahdollisuutensa päästä pakoon Antonellia. Ja silloin hän osoittautui suureksi mieheksi, Napoleonin kaltaiseksi neroksi.
"Sensijaan että olisi asettunut jyrkästi molempia vastustajiaan vastaan, antoi hän yht'äkkiä molemmille myöten. Hän osoittautui japanilaiseksi painijaksi ja hänen vihollisensa tupertuivat tomuun hänen eteensä. Hän lopetti kilpajuoksunsa maan ympäri ja ilmoitti osoitteensa Antonellille. Sitten hän antoi kaiken omaisuutensa veljelleen. Hän lähetti Stephenille niin paljon rahaa, että tämä voi pukeutua hienosti ja matkustaa mukavasti, sekä lisäksi seuraavat rivit: 'Tässä kaikki, mitä rahassa omistan. Olet tyhjentänyt minut. Minulla on sitäpaitsi pieni talo Norfolkissa palvelijoineen ja viinikellareineen. Jos tahdot enemmän, on sinun otettava se. Tule ja ota se haltuusi jos haluat, ja minä jään tänne sinun ystävänäsi tai tilanhoitajanasi tai minä hyvänsä.' Hän tiesi, ettei sisilialainen koskaan ollut nähnyt heitä kumpaakaan, vaikka kyllä ehkä heidän valokuvansa; hän tiesi heidän muistuttavan toisiaan — molemmilla oli harmaa, suippo leukaparta. Hän ajeli kasvonsa parrattomiksi ja odotteli. Ansa oli hyvin viritetty. Onneton kapteeni uusissa vaatteissaan astui riemuiten taloon ruhtinaana ja lankesi sisilialaisen miekkaan.
"Mutta suunnitelma meni vinoon eräässä kohden. Saradinen kaltaiset ilkeät olennot erehtyvät usein jättämällä laskuista pois ihmisten hyveet. Hänen mielestään oli selvää, että kun italialaisen surmanisku kerran tulisi, tapahtuisi se pimeydessä väkivaltaisesti ja nimettömästi, kuten oli tapahtunut tuo rikos, jonka se kosti: että uhri kaadettaisiin yöllä tikarilla tai ammuttaisiin jostakin väijyspaikasta ja kuolisi ennättämättä sanoa sanaakaan. Paul-ruhtinaalla oli vaikea hetki, kun ritarillinen Antonelli ehdotti kaksintaistelua kaikkine muodollisuuksineen. Juuri silloin näin hänen hurjin silmin lähtevän veneellä. Hän pakeni paljain päin avoimessa venheessä, ennenkuin Antonelli oli ennättänyt saada tietää, kuka hän oli.
"Vaikkakin hän värisi, hän ei kuitenkaan ollut toivoton. Hän tunsi seikkailijan ja tunsi fanaatikon. Olihan hyvin otaksuttavaa, että Stephen, seikkailija, vaikenisi, ettei menettäisi näyttelemäänsä osaa ja uutta viihtyisää kotiaan, ja hän luotti lisäksi huimapäisesti onneen ja miekkailutaitoonsa. Oli aivan varmaa, että tuo fanaatikko Antonelli vaikenisi ja antaisi hirttää itsensä kertomatta perhetarinaansa. Paul ajelehti virralla, kunnes arveli kaksintaistelun tapahtuneen. Silloin hän kiiruhti kaupunkiin, toi poliisin, näki molemmat vihollisensa ainiaaksi vietävän pois ja istuutui hymyillen päivällispöytään."
"Nauraen, päälle päätteeksi!" sanoi Flambeau väristen. "Mahtanevatko he saada tuollaisia ajatuksia perkeleeltä?"
"Sen ajatuksen hän sai teiltä", vastasi pappi.
"Mahdotonta", tokaisi Flambeau. "Minultako? Mitä tarkoitatte?"
Pappi otti käyntikortin taskustaan ja piti sitä sikaarin heikossa valossa. Siihen oli kirjoitettu jotain vihreällä musteella.
"Ettekö muista hänen alkuperäistä kutsuaan?" kysyi hän, "ja kuinka hän ylisti teitä urotyöstänne? 'Tuo temppu', sanoo hän, 'jolla saitte toisen poliisin vangitsemaan toisen'. Tuota tempona hän jäljitteli. Hänellä oli vihollinen kummallakin puolellaan, hän poistui nopeasti ja antoi näiden iskeä yhteen ja surmata toisensa."
Flambeau nykäisi ruhtinas Saradinen kortin papin käsistä ja repi sen raivoissaan pieniksi palasiksi.
"Riittää jo!" sanoi hän ja heitti nuo pienet palaset joen tummiin aaltoihin. "Kunhan ne vain eivät myrkyttäisi kaloja!"
Valkean kortin viimeinen palanen upotettiin ja katosi syvyyteen. Heikko, värähtelevä koittavan aamun sarastus levittäytyi taivaalle ja kuu korkean ruohikon takana kalpeni. He soutivat vaieten edelleen.
"Isä", sanoi Flambeau yht'äkkiä, "uskotteko, että kaikki oli vain unta?"
Pappi pudisti päätään — joko kieltäen tai epäröimisensä merkiksi — mutta pysyi vaiti. Orapihlajan ja hedelmäpuiden tuoksu tulvehti heitä vastaan puolipimeässä, mikä ilmaisi tuulen virinneen. Seuraavassa tuokiossa se keinutti heidän pientä venettään ja täytti heidän purjeensa sekä kuljetti heitä kiemurtelevaa jokea pitkin onnellisempiin seutuihin ja viattomampien ihmisten luo.