KUOLEMAN KOLME ASETTA
Sekä kutsumuksensa perusteella että vakaumuksensa johtamana isä Brown tiesi paremmin kuin monet muut, että kuolema painaa kaikkiin arvokkuuden leiman. Mutta hänenkin oli vaikea käsittää sitä, kun hänet aamunkoittaessa herätettiin ja hänelle sanottiin, että sir Aaron Armstrong oli murhattu. Oli melkein järjetöntä ja mahdotonta ajatella salaperäistä väkivallan työtä samassa yhteydessä kuin sellaista huvittavaa ja sympaatista henkilöä, jollainen sir Armstrong oli. Sillä hän oli sitä lajia hauskuttelija, jonka käytös melkein lähenteli hullunkurisuutta, ja hänestä pidettiin niin paljon, ettei mistään kostosta voinut olla puhettakaan. Isä Brownista tuntui aivan samalta kuin jos hän olisi saanut tietää, että Sunny Jim oli hirttänyt itsensä, tai että mr Pickwick olisi kuollut Hanwellissa. Sillä vaikka sir Aaron oli ihmisystävä ja sen vuoksi joutunut tekemisiin yhteiskunnan pimeämpien puolien kanssa, kehui hän osaavansa ottaa toimensa mitä valoisimmalta kannalta. Hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset puheensa olivat täynnä juttuja ja huvittavia tarinoita. Hänen terveytensä oli kukoistava, hänen maailmankatsomuksensa optimistinen, ja raittiuskysymystä — mieliainettaan — käsitteli hän tuolla kuolemattomalla, hieman yksitoikkoisella iloisuudella, joka usein kuuluu hyvinvoivan raittiusmiehen ominaisuuksiin.
Hänen kääntymystarinansa oli hyvin tuttu ja siitä keskusteltiin usein puritaanisissa kokouksissa ja saarnatuoleissa. Hän oli, niin kerrottiin, nuorena poikana joutunut skotlantilaisesta teologiasta skotlantilaisen viskyn pariin, hän oli vapautunut molemmista ja tullut — niin kuin hän vaatimattomasti sanoi — siksi, mikä hän nyt oli. Hänen valkea partansa, hänen keruubin kasvonsa ja kiiltävät silmälasinsa, jotka nähtiin lukemattomilla päivällisillä ja kongresseissa, tekivät melkein mahdottomaksi luulon, että hän koskaan olisi ollut juomari tai kalviinin opin kannattaja. Hän oli, ja se mielipide oli yleinen, teeskentelemättömän iloisin kaikista ihmisten lapsista.
Hän oli asunut Hampsteadin maaseutumaisen laitakaupungin puolella, oivallisessa talossa, joka ei ollut leveä, vaan korkea, tuollainen nykyaikainen, jokapäiväinen torni. Kapein sen kapeista sivuista oli rautatien vihreälle, jyrkälle vallille päin täristen junien ohi kulkiessa. Sir Aaron Armstrongilla ei ollut — niin selitti hän karskisti — minkäänlaisia hermoja. Mutta jos juna usein oli tärähdyttänyt taloa, oli suhde tällä kertaa aivan päinvastainen: talo antoi junalle täräyksen.
Veturi hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi heti sen paikan toisella puolen, missä yksi talon kulmista kohtasi jyrkän, ruohoisen penkereen. Useimmat koneelliset laitokset pysähtyvät hitaasti, mutta tämän pysäyksen elävä alkusyy oli ollut hyvin nopea käänteissään. Kokonaan mustiin puettu mies, jonka käsineet myöskin — sen muisti jokainen varmasti — olivat mustat, näyttäytyi ratavallilla veturin edessä ja heilutti käsiään kuin tuulimylly. Tämä yksistään ei olisi kuitenkaan voinut saada myöhästynyttä junaa pysähtymään. Mutta mies päästi huudon, jota sitten kuvattiin epäluonnolliseksi ja ennen kuulemattomaksi. Se oli noita äänekkäitä huutoja, jotka ovat kamalan selviä, vaikkei huudettua sanaa kuultaisikaan. Tässä tapauksessa oli sana: murha!
Mutta kuljettaja vakuutti, että hän olisi pysäyttänyt junan kaikissa tapauksissa, vaikkei olisi kuullutkaan sanasta muuta, kuin kauhistuttavan äänen painon, millä se lausuttiin.
Kun juna oli pysähtynyt, olisi pintapuolinenkin katselija käsittänyt monta yksityiskohtaa murhenäytelmästä. Tuo mustiin puettu mies vihreällä penkereellä oli sir Aaron Armstrongin palvelija Magnus. Iloluontoinen parooni oli usein nauranut synkkäpukuisen palvelijansa mustille käsineille. Mutta nyt ei kukaan nauranut hänelle.
Niin pian kuin pari henkilöä, jotka ryhtyivät ottamaan selvää asiasta, oli poistunut ratapenkereeltä ja päässyt yli savuttuneen pensasaidan, näkivät he melkein penkereen juurella keltaiseen, punavuoriseen yönuttuun puetun vanhan miehen ruumiin. Hänellä näytti olevan köydenpätkä jalan ympärillä ja hän oli luultavasti sekaantunut siihen taistellessaan murhaajan kanssa. Muutamia mitättömiä veritahroja oli myös siellä täällä, mutta ruumis oli köyristynyt tai murtunut, oli asennossa, jollaisessa elävä olento ei voi koskaan olla. Se oli Sir Aaron Armstrong. Muutamien sekavien sekuntien jälkeen näyttäytyi suuri, vaaleatukkainen mies, jota useat matkustajista tervehtivät. Hän oli vainajan kirjuri, Patrick Royce, hyvin tuttu taiteilijain keskuudessa ja vieläpä heidän taiteensa harrastajakin. Vähemmän äänekkäällä, mutta vakuuttavammalla tavalla ilmaisi hän samanlaista epätoivoa kuin palvelijakin. Kun nyt kolmas talon asukkaista, murhatun tytär Alice Armstrong, horjuen ja hoippuen oli tullut puutarhasta, lopetti kuljettaja viivytyksen ja pani koneen käyntiin. Signaalipilli vihelsi ja puuskuttaen jatkoi juna matkaansa tuodakseen apua lähimmältä asemalta.
Isä Brown oli kutsuttu äkkiä Patrick Roycen, suurikasvuisen kirjurin ja entisen bohemin kehoituksesta. Royce oli syntyään irlantilainen ja uskonnoltaan katolinen, sitä pintapuolista lajia, joka ajattelee uskontoaan vasta sitten, kun joutuu pulaan. Roycen kehoitusta ei ehkä olisi noudatettu niin pian, jollei eräs virallisista salapoliiseista olisi ollut epävirallisen Flambeaun ystäviä, ja Flambeaun ystävänä ei voinut olla kuulematta lukemattomia tarinoita isä Brownista. Kun nyt tämä nuori salapoliisi, jonka nimi oli Merton, saattoi pientä pappia kentän yli rautatielle, muuttui heidän keskustelunsa siten tuttavallisemmaksi, kuin jos he olisivat olleet aivan outoja keskenään.
"Minun ymmärtääkseni", sanoi mr Merton avomielisestä "on asia täysin selittämätön. Ei ketään voi epäillä. Magnus on juhlallinen vanha mies — liian suuri narri ollakseen murhaaja. Royce on vuosikausia ollut paroonin paras ystävä, ja vainajan tytär taas jumaloi isäänsä. Sitäpaitsihan kaikki on käsittämätöntä. Kelläpä olisi halua tappaa sellainen hassuttelija kuin vanha Armstrong oli? Kelläpä olisi halua kastaa kätensä hauskan tilapääpuhujan vereen? Sehän olisi samaa kuin murhata joulu-ukko."
"Niin, se oli iloinen talo", sanoi isä Brown. "Talo oli hauska ja iloinen niin kauan kuin hän oli. Luuletteko, että se pysyy yhtä iloisena nyt, kun hän on kuollut?"
Merton säpsähti ja katseli seuralaistaan mielenkiinto äkkiä heränneenä.
"Nyt kun hän on kuollut?" toisti hän.
"Niin", jatkoi pappi, "hän oli kieltämättä iloinen. Mutta sanokaapa minulle suoraan, oliko kukaan muu siinä talossa iloinen?"
Mertonista tuntui kuin olisivat sielun ikkunat auenneet hänelle päästäen sisälle sen hämmästyttävän valon, jonka avulla me ensikertaa saamme oikean käsityksen aikoja sitten tuntemistamme asioista. Hän oli usein ollut Armstrongin luona pikku asioitten tähden, joita tämä ihmisystävä oli antanut hänelle suoritettavaksi, ja kun hän oikein mietti asiaa, oli talossa vallinneessa hengessä ahdistava tuntu. Huoneet olivat hyvin korkeita ja hyvin kylmiä, huonekalut jokapäiväisiä ja sähkövalo vetoisissa käytävissä teki kalpeamman vaikutuksen kuin kuunvalo. Ja vaikka vanhusvainajan punainen naama ja hopean valkoinen parta leimusi kuin ilovalkea milloin siellä milloin täällä huoneissa ja käytävissä, ei se jättänyt lämpöä jälkeensä. Talon aavemainen kolkkous perustui kai osaksi sen omistajan liikkuvaisuuteen ja kuohuvaan elämänintoon. Hän ei tarvinnut uuneja eikä lamppuja, väitti hän, hän säilytti lämpönsä sisällään. Mutta kun Merton ajatteli hänen ympäristöään, täytyi hänen tunnustaa, että muut henkilöt olivat vain isäntänsä varjokuvia. Tuo synkkä palvelija muistutti kuuluisine käsineineen painajaista. Royce, sihteeri, oli hyvin lujatekoinen, suuri ja kömpelökasvuinen, puettu villapukuun ja parta lyhyeksi leikattu. Mutta tuon oljenkarvaisen parran seassa, samoin kuin puvussa, oli runsaasti harmaita karvoja, ja leveä otsa oli ennen aikojaan syvissä rypyissä. Hänkin oli hyvin hyväntahtoinen, mutta hänen hyväntahtoisuutensa oli sävyltään surumielistä, melkein masennettua — hän teki sen vaikutuksen kuin olisi hän joutunut väärälle uralle. Mitä Armstrongin tyttäreen tulee, niin oli melkein uskomatonta, että neitonen olisi ollut hänen tyttärensä; niin kalpea oli hänen ihonsa ja hän näytti hyvin kivuloiselta. Hän oli hyvin miellyttävä, mutta hänen olennossaan oli jotain vapisevaa niinkuin haavanlehdessä. Merton oli usein ihmetellyt, oliko ohikiitävien junien ryske saanut hänet noin vapisemaan.
"Katsokaa", sanoi isä Brown, räpyttäen vaatimattomasti silmiään, "minä en ole varma siitä, että Armstrongin tapainen iloisuus tekee muut erikoisen iloisiksi. Te sanotte, ettei ketään haluttaisi tappaa tuollaista iloluontoista vanhusta, mutta minä en ole kovinkaan varma siitä; ne nos inducas in tentationem.
"Jos minä murhaisin jonkun", lisäsi hän sitten yksinkertaisesti, "olisi uhrini varmasti optimisti."
"Miksi niin?" kysyi Merton, jota keskustelu huvitti.
"Ettekö luule ihmisten pitävän iloisuudesta?"
"Ihmisistä on hauska nauraa", vastasi isä Brown, "mutta he eivät pidä ainaisesta hymyilystä. Iloisuus ilman huumoria on sangen kärsivällisyydelle käypää."
He kulkivat jonkun aikaa vaieten rautatien tuulista pengertä pitkin, mutta juuri kun he olivat tulleet Armstrongin korkean talon varjoon, sanoi isä Brown, aivankuin olisi tahtonut heittää mielestään vaivaloisen ajatuksen ja olla jyrkästi väittämättä mitään:
"Väkevät juomat eivät itsessään ole mitään pahaa eivätkä hyvääkään, mutta joskus tuntuu minusta siltä kuin Armstrongin tapaiset miehet välistä tarvitsisivat lasin viiniä tullakseen vähemmän iloisiksi."
Mertonin esimies virassa, vanhanpuoleinen, reipas Gilder-niminen salapoliisi, seisoi vihreällä penkereellä odottaen kruununpalvelijaa, sillä hetkellä puhellen Patrick Roycen kanssa, jonka leveät olkapäät ja tuuhea parta näkyivät hänen päänsä yli. Tuo seikka oli sitä silmiinpistävämpi sen vuoksi, että Royce säännöllisesti kulki voimakas selkä kumarassa ja näytti täyttävän pienet sisäaskareensa raskaasti, vaikkakin nöyrästi, niinkuin voisi ajatella puhvelin vetävän lasten vaunuja.
Huomattavalla mielihyvällä nosti Royce päätään, kun pappi tuli ja vei hänet hiukan syrjemmäksi. Sillä aikaa puheli Merton vanhemmalle poliisille kylläkin kunnioittavasti, mutta ei aivan ilman eräänlaista poikamaista kärsimättömyyttä.
"No, mr Gilder", sanoi hän, "oletteko päässyt salaisuuden perille?"
"Tässä ei ole salaisuutta", vastasi Gilder ja katseli variksia uneksivin silmin.
"Ainakin minusta juttu näyttää sangen hämärältä", sanoi Merton hymyillen.
"Ei, poikaseni, asia on hyvin yksinkertainen", huomautti vanhempi mies sivellen harmaata, terävää leukapartaansa. "Kolme minuuttia sen jälkeen kuin te olitte mennyt hakemaan mr Roycen pappia, selvisi kaikki. Tunnettehan tuon kalpean mustakätisen palvelijan, joka pysäytti junan?"
"Häntä ei ole vaikea tuntea. Kylmät väreet käyvät selkääni pitkin kun näen hänet."
"Vai niin", sanoi Gilder vetelästi. "Kun juna oli lähtenyt, oli hänkin kadonnut. Jokseenkin häpeämätön pahantekijä, vai mitä? Hän pakeni samalla junalla, jonka piti hakea poliisit tänne."
"Te olette, arvelen minä, aivan varma siitä, että hän on murhannut isäntänsä?" kysyi nuori mies.
"Kyllä, poikaseni, siitä olen aivan varma", vastasi Gilder kiivaasti "jo sen yksinkertaisen tosiseikan vuoksi, että hän on ottanut mukaansa kahdenkymmenen tuhannen punnan edestä arvopapereita, jotka olivat hänen isäntänsä kirjoituspöydän laatikossa. Ainoa, mitä voisi sanoa vaikeaksi, on saada selville tapa, millä murha on tehty. Näyttää siltä, kuin pääkallo olisi murskattu jollain suurella aseella, mutta täällähän ei ole minkäänlaista asetta, ja murhaajasta on kai ollut epämukavaa kuljettaa asetta mukanaan, vaikka se olisi ollutkin niin pieni, ettei kukaan olisi huomannut sitä."
"Ehkäpä oli ase liian suuri kiinnittääkseen huomiota" sanoi pappi hiljaa naurahtaen.
Kuullessaan tämän hassun huomautuksen kääntyi Gilder ympäri ja kysyi
Brownilta jokseenkin ankaran näköisenä, mitä hän tarkoitti.
"Myönnän puhuneeni naurettavasti", sanoi Brown anteeksi pyytäen. "Se kuulostaa lasten sadulta. Mutta Armstrong parka murhattiin jättiläiskurikalla, niin suurella, vihreällä nuijalla, ettei kukaan sitä huomaa, ja sitä nuijaa sanotaan maaksi. Hän kolautti itsensä kuoliaaksi tätä vihreää pengertä vasten, jonka päällä me nyt seisomme."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi salapoliisi nopeasti.
Isä Brown käänsi täysikuukasvonsa ylös tornimaista taloa kohti ja räpytti alakuloisesti silmiään. He seurasivat hänen katseensa suuntaa ja huomasivat, että ylinnä talon muuten ikkunattomassa seinässä oli avonainen ullakko-ikkuna.
"Ymmärrätte kai", sanoi hän osoittaen ylöspäin kömpelösti kuin lapsi, "että hänet heitettiin tuolta alas."
Gilder rypisti otsaansa ja katseli tutkien ikkunaa. "Mahdotontahan se ei ole", sanoi hän, "mutta minä en saata käsittää, kuinka te voitte olla niin varma siitä."
Brown avasi ammolleen harmaat silmänsä.
"Niin", sanoi hän. "Kuolleen jalan ympärillä on nuoran pätkä. Ettekö näe, että toinen nuoran pätkä on tarttunut tuon ikkunan kulmaan?"
Ikkuna oli niin korkealla, että nuora näytti rihmalta tai hiussuortuvalta, mutta terävä-älyinen vanha salapoliisi oli nyt varma asiastaan.
"Te olette aivan oikeassa, sir", sanoi hän isä Brownille. "Se on nuoranpätkä."
Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun ylimääräinen juna, jossa oli vain yksi vaunu, kiersi käänteen vasemmalla ja pysähtyi. Siitä tuli ulos koko joukko poliiseja, joitten keskellä huomattiin karanneen palvelijan Magnuksen hirtehisnaama.
"Hiisi vieköön! He ovat saaneet hänet kiinni", huudahti Gilder astuen esiin odottamattoman reippaasti.
"Onko teillä rahat?" kysyi hän ensimäiseltä poliisilta.
Mies katseli häntä hyvin omituisen näköisenä ja vastasi kieltävästi.
"Ei ainakaan täällä", lisäsi hän sitten.
"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, kuka herroista on päällikkö", sanoi niin sanottu Magnus.
Kun hän puhui, ymmärsi jokainen, että tuo ääni oli saattanut pysäyttää junan. Hän oli uneliaan näköinen, tukka suora ja musta, kasvot värittömät ja niissä vaakasuorissa halkeamissa, jotka ilmaisivat suun ja silmien paikan, oli jotain, mikä vei ajatuksen Itämaille. Hänen syntyperänsä ja nimensä olivat hämärän peitossa aina siitä saakka, kun sir Aaron oli pelastanut hänet tarjoilijan paikasta eräässä Lontoon ravintolassa ja monesta paljon pahemmastakin tilanteesta, sanoivat muutamat. Mutta hänen äänensä oli yhtä elävä kuin hänen kasvonsa kuolleet. Liekö se johtunut siitä, että hän koetti tehdä ajatuksensa ymmärrettäviksi vieraalla kielellä, tai isännän tähden, joka oli ollut hiukan kuuro, yhtä kaikki oli Magnuksen äänen paino hyvin heläjävä ja läpitunkeva, ja koko ryhmä säpsähti, kun hän puuttui puheeseen.
"Minä olen aina tiennyt, että näin tulisi käymään", sanoi hän kovasti ja korskeasti. "Minun vanha isäntä parkani teki pilaa minusta, sen vuoksi että olin aina mustissa, mutta minä sanoin, että tahdoin olla valmiina hänen hautajaisiaan varten."
Ja hän teki lyhyen liikkeen molemmilla mustakintaisilla käsillään.
"Kersantti", huusi päällikkö Gilder luoden kiukkuisen katseen mustiin käsiin, "ettekö tosiaan aio pistää tätä miestä rautoihin? Hän on hyvin vaarallisen näköinen."
"Sir", vastasi kersantti yhtä omituisen kummasteleman näköisenä. "En tosiaankaan tiedä, käykö se päinsä."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi toinen terävästi. "Ettekö ole vanginnut häntä?"
Magnuksen suupielet venähtivät pilkalliseen nauruun ja lähestyvän junan vihellyspilli näytti yhtyvän pilkkaan.
"Me vangitsimme hänet", vastasi kersantti hyvin vakavasti, "juuri kun hän tuli ulos poliisikamarista Highgaten varrelta, jonne hän oli jättänyt isäntänsä rahat poliisipäällikkö Robinsonin säilytettäväksi."
Gilder katseli kamaripalvelijaa mitä suurimman ihmetyksen vallassa.
"Minkä ihmeen takia menettelitte sillä lailla?" kysyi hän Magnukselta.
"Luonnollisesti sen vuoksi, ettei rosvo saisi rahoja", vastasi hän tyynesti.
"Mutta sir Aaronin rahat olisivat kai olleet turvassa hänen oman perheensä huostassa", sanoi Gilder.
Viimeiset sanat hukkuivat vaappuen ja kolisten ohikulkevan junan jyrinään, mutta kaikkien niiden huumaavien äänien läpi, joille tuo onneton talo yhä oli altis, kuului kellomaisella selvyydellä jok'ikinen tavu Magnuksen vastauksesta:
"Minulla ei ole mitään syytä luottaa sir Aaronin perheeseen."
Kaikilla noilla liikkumattomilla miehillä oli aavemainen tunne siitä, että joku uusi henkilö oli liittynyt seurueeseen, ja Merton ei ollenkaan hämmästynyt, kun hän ylös katsahtaessaan keksi sir Armstrongin tyttären, jonka kalpeat kasvot kurkistivat isä Brownin olan takaa. Hän oli vielä nuori ja tavallaan kauniskin, mutta hänen tukkansa väri oli niin vaalean ruskea, että se muutamissa valaistuksissa näytti aivan harmaalta.
"Olkaa varovainen puheissanne", sanoi Royce karkeasti, "muuten säikäytätte miss Armstrongin."
"Niin, sitä minä juuri toivon", sanoi kirkasääninen mies.
Kun kysymyksenalainen nainen peräytyi askeleen ja kaikki muut olivat kummastuneen näköisiä, jatkoi hän:
"Minä olen jokseenkin tottunut miss Armstrongin kohtauksiin. Olen nähnyt hänen vapisevan silloin tällöin vuosikausia. Muutamat väittävät, että hän värisi kylmästä, toiset, että hän vapisi pelosta, mutta minä tiedän, että hän vapisi vihasta ja syntisestä kiukusta — palvellessaan niitä helvetin henkiä, jotka ovat viettäneet juhlaa täällä tänä aamuna. Jos ei minua olisi ollut, olisi hän nyt tiessään rakastajineen, kaikki rahat mukanaan. Aina siitä saakka kun vanha isäntä parkani esti hänen avioliittonsa tuon juopporentun kanssa…"
"Seis", sanoi Gilder hyvin ankarasti. "Teidän kuvittelunne ja syytteenne perhettä vastaan eivät kuulu meille. Jos teillä ei ole varmoja todisteita, ovat teidän tyhjänpäiväiset kuvittelunne…"
"Oo, minä kyllä annan teille varmoja todisteita", keskeytti Magnus katkonaisella murteellaan. "Teidän on pakko, herra poliisipäällikkö, kuulla minua todistajana, ja silloin saatte kuulla totuuden. Totuus on tämä: heti kun vanha mies oli verissään heitetty ikkunasta ulos, syöksyin minä ullakkohuoneeseen ja tapasin hänen tyttärensä pyörtyneenä lattialla verinen tikari vielä kädessään. Sallikaa minun jättää sekin viranomaisille."
Hän otti takataskustaan pitkän, luupäisen veitsen, jonka terässä oli veripilkkuja, ja ojensi sen kohteliaasti kersantille. Sitten vetäytyi hän taas takaisin ja silmäviirut katosivat melkein hänen kasvoistaan, joille levisi lihava, kiinalainen ivahymy.
Merton tunsi voivansa pahoin häntä katsellessaan ja hän mutisi Gilderille: "Painavathan toki miss Armstrongin sanat teidänkin mielestänne jotakin hänen syytöksiään vastaan?"
Isä Brown kohotti äkkiä kasvonsa, jotka loistivat kuin äsken pestyt:
"Niin", sanoi hän säteillen puhdasta yksinkertaisuutta, "mutta ovatkohan miss Armstrongin sanat ristiriidassa palvelijan ilmoitusten kanssa."
Tyttö päästi omituisen, säikähtyneen pikku huudahduksen. Hänen ruumiinsa oli jäykkä kuin halpautuneen, mutta hänen vaaleanruskean tukan ympäröimissä kasvoissaan kuvastui hämmästys ja kauhu. Hän seisoi siinä kuin lassolla kiedottu, ollen tukehtumaisillaan.
"Tämä mies", sanoi mr Gilder vakavasti, "väittää, että teidät murhan jälkeen löydettiin pyörryksissä veitsi kädessä."
"Hän puhuu totta", vastasi Alice.
Seuraava tosiseikka, joka tuli heidän tietoonsa oli se, että Patrick Royce suurine, kumarine päineen astui piiriin ja lausui seuraavat kummalliset sanat:
"Jos minun täytyy lähteä, pitää minun saada hiukan huvitella sitä ennen."
Hänen mahtava käsivartensa kohosi ja rautanyrkillä suuntasi hän Magnuksen irvistelevään mongoolinaamaan tuustin, joka ojensi hänet, litteänä kuin pannukakun, maahan. Pari kolme poliisia tarttui heti Royceen, mutta kaikki muut saivat sen käsityksen kuin kaikki järki olisi hävinnyt ja maailman kaikkeus surisisi ympäri päättömässä pantomiimissa.
"Jättäkää tuo, mr Royce", huusi Gilder käskevällä äänellä. "Minä vangitsen teidät väkivallasta."
"Sitä te ette tee", sanoi kirjuri raudankovalla äänellä.
"Te saatte vangita minut murhasta."
Gilder loi levottoman silmäyksen mieheen, joka oli maannut maahan lyötynä, mutta kun loukattu henkilö jo oli noussut istuvilleen ja alkanut pyyhkiä verta verrattain vahingoittumattomiksi jääneiltä kasvoiltaan, sanoi poliisipäällikkö lyhyesti:
"Mitä tarkoitatte?"
"Se, mitä tuo mies on puhunut, on täyttä totta", sanoi Royce. "Miss Armstrong makasi tosiaankin lattialla pyörryksissä. Mutta hän ei ollut tarttunut veitseen hyökätäkseen isänsä kimppuun, vaan puolustaakseen häntä."
"Puolustaakseen häntä", toisti Gilder miettivänä.
"Ketä vastaan?"
"Minua vastaan", sanoi kirjuri.
Alice katseli häntä hämmästyneen näköisenä.
"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut", sanoi hän, "olen iloissani, että sinä kuitenkin olet rohkea."
"Seuratkaa minua tuonne ylös" sanoi Patrick Royce synkästi, "niin näytän teille, miten tuo kirottu juttu tapahtui."
Ullakkokamari, joka oli kirjurin hallussa, oli pienenpuoleinen kammio niin suurelle erakolle, ja siellä oli tosiaankin kiivaan kohtauksen jälkiä. Melkein keskellä lattiaa oli suuri revolveri kuin siihen heitettynä. Hiukan vasemmalle siitä oli kierinyt avattu, vaikkei aivan tyhjä viskypullo. Pieni pöytäliina oli tahrittu ja poljeskeltu, ja pitkä nuora, samanlainen kuin ruumiin jalassa, oli huolimattomasti heitetty ikkunalaudan yli. Kaksi maljakkoa oli särkynyt uuninkomeroon ja yksi lattialle.
"Olin juovuksissa", sanoi Royce sellaisella ennenaikojaan vanhentuneen miehen yksinkertaisuudella, jossa piili samanlaista paatosta kuin pikku lapsen ensimäisen virheen tunnustuksessa.
"Tunnettahan te kaikki minut", jatkoi hän käheästi. "Kaikki tietävät, kuinka minun tarinani alkoi, ja se saa kernaasti loppua samalla lailla. Minua pidettiin yhteen aikaan lahjakkaana miehenä ja olisin ehkä tullut onnelliseksi. Armstrong pelasti sieluni ja ruumiini jäännökset kapakkaelämästä ja oli aina hyvä minulle omalla tavallaan, mies parka! Mutta katsokaas! Hän ei tahtonut antaa Alicea minulle, ja tullaan aina sanomaan, että hän oli oikeassa siinä. Voittehan itse tehdä loppupäätelmänne ja minun ei tarvinne ryhtyä selittämään yksityiskohtia. Tuo on minun viskypulloni, joka on tuolla nurkassa melkein piilossa, minun revolverini on lattialla aivan tyhjänä. Ruumiin jalassa tavattiin kappale minun kirstunuoraani ja minun ikkunastani heitettiin Armstrong ulos. Teidän ei tarvitse antaa salapoliisien penkoa elämäni murhenäytelmää. Se on täynnä tässä maailmassa hyvin tavallisia rikkaruohoja. Minä antaudun itse hirtettäväksi, ja siinä lienee kai Jumalallekin kylliksi."
Hienosti annetun viittauksen jälkeen kokoontuivat poliisit suurikasvuisen miehen ympärille aikoen kuljettaa hänet pois, mutta he hämmästyivät ja peräytyivät hiukan nähdessään isä Brownin makaavan nelinkontin oven edessä, aivan kuin omituisella tavalla harjoittamassa hartauttaan. Aivan välinpitämättömänä siitä, minkä näköinen hän oli, pysyi hän hetken samassa asennossa, mutta käänsi sitten loistavat, pyöreät kasvonsa seurueeseen päin, jolloin hän oli nelijalkaisen, naurettavalla ihmispäällä varustetun eläimen näköinen.
"Ei, kuulkaas", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Tuo ei pidä ollenkaan paikkaansa. Ensin sanottiin, ettei löydetty mitään aseita, ja nyt niitä löytyy liiaksikin. Ensin veitsi ruumiiseen pistettäväksi, sitten nuora hirttämistä varten ja lopuksi pistooli, jolla ammutaan. Ja kuitenkin on asianlaita sellainen, että hän taittoi niskansa ikkunasta pudotessaan. Se ei käy yhteen. Se ei ole säästäväisyysperiaatteen mukaista."
Hän pudisteli päätään kuin laitumella käypä hevonen
Poliisipäällikkö Gilder oli avannut suunsa vakavan miettiväisesti, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan sanotuksi, oli eriskummainen olento lattialla jatkanut aivan välinpitämättömästi.
"Sitten on meidän huomattava kolme mahdotonta seikkaa. Ensiksi nämä reiät matossa, reiät, joista kuusi kuulaa on mennyt sisään. Miksi ihmeessä mattoa pommitettaisiin? Juopunut laukaisee kohti vihollisensa päätä, joka irvistelee häntä vastaan. Hän ei suutu hänen jalkoihinsa, ei hyökkää hänen tohveleittensa kimppuun."
Sittenkun puhuja oli lopettanut maton käsittelyn, nosti hän kätensä ja pisti ne taskuunsa jääden kuitenkin yhä edelleen polvistuneeseen asentoonsa.
"Ja sitten nuora!" jatkoi hän. "Minkälainen mahtaisi se humala olla, joka panisi ihmisen ensin yrittämään nuoraa uhrinsa kaulan ympärille, mutta tyytyisi lopulta kiinnittämään sen hänen jalkaansa? Niin humalassa ei Royce ainakaan ollut, sillä silloin nukkuisi hän nyt kuin tukki. Ja sitten paras todistus — viskypullo. Te huomautitte, että juomari tappeli saadakseen viskypullon, onnistuikin saamaan sen, mutta kieritti sen soppeen vuodattaen puolet sisällöstä permannolle ja jättäen loput jäljelle. Se on sellaista, jota juomari ei koskaan tekisi."
Kömpelösti kapusi hän ylös lattialta ja sanoi katuvalla äänellä sille, joka oli syyttänyt itseään murhasta:
"Olen hyvin pahoillani, hyvä herra, mutta teidän juttunne on hyvin huonosti keksitty."
"Sir", sanoi Alice Armstrong hiljaa papille, "saanko puhutella teitä hetkisen kahden kesken."
Tämä pyyntö pakoitti puheliaan papin lähtemään ovelta, ja kun he olivat tulleet viereiseen huoneeseen, sanoi tyttö hyvin hätäisesti, ennenkuin toinen oli ehtinyt avata suutaan:
"Te olette teräväjärkinen, ja minä tiedän, että te koetatte pelastaa Patricken, mutta se ei hyödytä mitään. Asian sisin ydin on musta, ja mitä pitemmälle te tutkimuksessanne tunkeudutte, sitä enemmän todisteita löydätte te tuota onnetonta miestä vastaan, jota minä rakastan."
"Miksi niin?" kysyi Brown katsellen häntä tarkasti.
"Niin", sanoi hän katse yhtä kiinteänä, "siksi, että minä omin silmin näin hänen tekevän rikoksen."
"Ohoh", sanoi Brown näyttämättä vähääkään liikutetulta. "Ja mitä hän sitten teki?"
"Minä olin viereisessä huoneessa lähinnä heitä", kertoi tyttö. "Molemmat ovet olivat kiinni, mutta äkkiä kuulin minä jonkun ärjäisevän äänellä, jonka vertaista en koskaan ole kuullut: 'Helvetti, helvetti, helvetti!' Heti sen jälkeen vapisivat ovet ensimäisestä revolverin laukauksesta. Pamaus toistui kolme kertaa, ennenkuin sain auki molemmat ovet ja huomasin huoneen olevan täynnä savua. Mutta mielettömän Patrick-parkani kädessä savusi pistooli, ja omin silmin näin hänen ampuvan viimeiset laukaukset. Sitten heittäytyi hän isäni kimppuun, joka kauhuissaan oli kouristautunut kiinni ikkunalautaan. He taistelivat ja Patrick koetti kuristaa isäni nuoralla, jonka hän heitti hänen kaulaansa, mutta se liukui olkapäitten yli jalkoihin. Se kiertyi kai toisen jalan ympärille, sillä Patrick veti häntä nyt taaksepäin, kuin olisi ollut hullu. Sain käsiini veitsen, joka oli matolla, syöksyin heidän väliinsä ja taitoin nuoran, ennenkuin pyörryin."
"Minä ymmärrän", sanoi isä Brown, yhä edelleen kylmän kohteliaana.
"Minä kiitän teitä."
Kun tyttö nyt vaipui kokoon ja peitti kasvonsa käsillään, meni pappi jäykkänä ja suorana toiseen huoneeseen, jossa hän tapasi Gilderin ja Mertonin yksin Patrick Roycen kanssa, joka istui tuolilla käsiraudoissa.
"Saisinko teidän läsnäollessanne sanoa vangille pari sanaa?" kysyi isä Brown nöyrällä äänellä poliisipäälliköltä, "ja voisikohan hänet minuutiksi vapauttaa noista kalvosimista?"
"Hän on vahva mies", sanoi Merton hiljaisella äänellä.
"Miksi tahdotte, että ne otettaisiin pois?"
"Niin", sanoi pappi nöyrästi. "Tahtoisin saada suuren kunnian puristaa hänen kättään."
Molemmat poliisit tuijottivat häneen, ja isä Brown lisäsi:
"Ettekö tahdo kertoa heille asian oikeaa laitaa?" Tuolilla istuva mies pudisteli pörröistä päätään, ja pappi kääntyi kärsimättömänä pois.
"Siinä tapauksessa teen minä sen", sanoi hän. "Yksilön henki on suuremman arvoinen kuin näennäisesti puhdas maine. Minä aion pelastaa elossa olevat ja antaa kuolleitten haudata kuolleensa."
Hän meni onnettoman ikkunan luo ja katseli puhuessaan ulos silmiään räpäytellen:
"Minä sanoin teille, että tässä tapauksessa löysimme monta asetta ja vain yhden vainajan. Nyt sanon minä teille, että aseita ei käytetty murhaan. Kaikki nuo kamalat välikappaleet, juoksusilmukka, verinen veitsi, tyhjä revolveri, kaikkia niitä käytettiin armeliaisuuden palveluksessa — ei sir Aaronin murhaan, vaan hänen puolustuksekseen."
"Hänen puolustuksekseen", toisti Gilder. "Ketä vastaan?"
"Häntä itseään vastaan", sanoi isä Brown. "Häntä vaivasi itsemurhahulluus."
"Mitä ihmeitä?" sanoi Merton epäilevällä äänellä. "Ja ilon uskonto…"
"Se on julma uskonto", sanoi pappi katsellen ulos ikkunasta. "Miksei hän olisi saanut itkeä, niinkuin hänen esi-isänsä ennen häntä? Hänen menettelytapansa jäykistyivät, hänen mielipiteensä kylmenivät. Tuon iloisen naamion takana piili jumalankieltäjän tyhjä sielu. Pysyäkseen iloisella asteellaan, jolla hän yleisöön nähden oli, vaipui hän takaisin juoppouteen, jonka hän kauan sitten oli hylännyt. Mutta kun rehellinen raittiusmies lankeaa juoppouteen, on siitä se kamala seuraus, että hän teeskentelee ja odottaa sitä sielullista helvettiä, josta hän varoittaa muita. Se sai Armstrong paran käsiinsä ennen aikojaan ja tänä aamuna oli hän niin raivoissaan, että istui täällä sisällä karjuen olevansa helvetissä, niin hurjalla äänellä, ettei hänen tyttärensä tuntenut sitä. Hän tahtoi vain kuolla ja mielipuolten tavallisella viekkaudella oli varustautunut monenlaisilla kuoleman aseilla — juoksusilmukalla, ystävänsä revolverilla ja veitsellä. Royce tuli sattumalta sisään ja ryhtyi reippaasti toimeen. Veitsen heitti hän vanhuksen taakse matolle, sieppasi revolverin, ja kun hänellä ei ollut aikaa kiskoa ulos kuulia, ampui hän laukauksen laukauksen jälkeen lattiaan. Itsemurhaaja näki silloin kuoleman edessään toisessa muodossa ja syöksyi ikkunalle. Royce teki ainoan, mitä tehdä voi — juoksi hänen jälkeensä nuora käsissään yrittäen sitoa hänen kätensä ja jalkansa. Silloin juoksi onneton tyttö sisään. Hän käsitti taistelun väärin ja koetti leikata veitsellä nuoran poikki vapauttaakseen isänsä. Ensin haavoitti hän Royce-parkaa rystysiin ja niistä juoksi tuo vähäinen verimäärä. Te huomasitte tietysti, että palvelijan kasvoissa oli nyrkin iskun jälkeen verta, vaikkei haavaa ollutkaan? Ennen kuin tyttöparka pyörtyi, oli hänen kuitenkin onnistunut taittaa nuora, niin että hänen isänsä syöksyi ikkunan kautta ikuisuuteen."
Nyt syntyi pitkä hiljaisuus, jonka hitaasti keskeytti metallin kalina, kun Gilder irroitti kahleet Patrick Roycen käsistä. Sitten sanoi hän tälle:
"Teidän asemassanne olisin minä kertonut koko totuuden. Te ja nuori neiti olette suuremman arvoiset kuin Armstrongin kuolinpuhe."
"Armstrongin kuolinpuheesta välitän minä viisi", huudahti Royce kiivaasti. "Ettekö käsitä kaiken tapahtuneen sentähden, ettei Alice saisi tietää mitään?"
"Mistä?" kysyi Merton.
"Siitä, että hän on murhannut isänsä, ettekö sitä käsitä?" huusi Royce. "Jos häntä ei olisi ollut, olisi ukko vielä elossa. Hän voi tulla hulluksi saadessaan tietää sen."
"Sitä en juuri luule", sanoi isä Brown tarttuessaan hattuunsa. "Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoisin hänelle kaikki. Pahimmatkaan erehdykset eivät voi myrkyttää elämää siinä määrin kuin synti. Te molemmat tulette kaikissa tapauksissa onnellisemmiksi kuin nyt olette. Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun."
Kun hän tuli ulos tuuleen, tapasi hän erään tuttavan Highgatestä, joka pysäytti hänet sanoen:
"Kruununpalvelija on jo täällä. Ruumiinavaus alkaa heti."
- "Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun", sanoi isä Brown.
"Valitettavasti en voi jäädä odottamaan ruumiinavauksen tulosta."