Isä Brownin yksinkertaisuus

by G. K. Chesterton

LENTÄVÄT TÄHDET

"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt", oli Flambeaulla tapana sanoa viettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, "oli omituista kyllä viimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni mukaisesti olen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet sopusoinnussa vuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä milloinkin olen oleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai puutarhan jotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut valittavana paikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen mukaan nolata pitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas pitäisi huomata tulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen säihkyessä Café Richin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi päähän vapauttaa Englannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan — ja se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin saan sanoa, panna tapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin vihreät ruohokentät ja harmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin hankkinut itselleni rahoja joltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta — mikä on vaikea tehtävä — olin tyytyväinen nähdessäni hänen kiukustuneitten kasvojensa pistävän esiin tasaiseksi leikatun poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian vakavista tasangoista, joitten yllä lepää Millet'n mahtava henki.

"Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se oli iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos, rikos Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa porvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa, jonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi apinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli sekä kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo samana iltana."

Ja sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin katsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan käsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman perehtyä siihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun talossa, jossa oli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan puutarhaan ja nuori tyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä syöttämään linnuille leivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot, rohkeine, ruskeine silmineen, mutta hänen vartalonsa muodosta ei voinut sanoa mitään, sillä hän oli kiedottu paksuihin ruskeisiin turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet niin viehättävät, olisi häntä voinut pitää pikku karhuna, joka käveli takajaloillaan.

Talvinen iltapäivä alkoi punastuen kallistua ehtoota kohti ja rubiininvärinen valo hyväili jo kukattomia penkereitä täyttäen ne kuin kuolleitten ruusujen haamuilla. Talon toisella puolen oli linna, toisella puolen johti laakereista muodostunut lehtikuja tai holvikäytävä suurenlaiseen rakennuksen vieressä olevaan puutarhaan. Kun nuori neiti oli siroitellut leivänmuruja linnuille — neljättä, tai viidettä kertaa sinä päivänä, sillä koira söi ne — meni hän hiljaa laakerikäytävää pitkin komeaa, alati viheriöitsevästi kukista ja puista muodostettua kukkaryhmää kohti päärakennuksen taa. Täällä päästi hän ihastuksen huudon, oikean tai teeskennellyn, ja kun hän suuntasi katseensa ylös puutarhan korkealle muurille, sai hän nähdä jokseenkin kummallisen olion, joka istui hajareisin sen päällä.

"Älkää vain hypätkö alas, mr Crook", huusi hän hiukan levottomana.
"Olette aivan liian korkealla."

Olento, joka käytti palomuuria hevosenaan, oli pitkä, laiha nuori mies, jonka tummat hiukset törröttivät päälaella kuin harja. Hänen piirteensä olivat älykkäät, melkeinpä hienot, ja hänen ihonsa vaaleankeltainen väri viittasi kai ulkomaalaiseen syntyperään. Tämä sattui silmään sitä selvemmin sen vuoksi, että hänellä oli pistävänpunainen kaulaliina, ainoa vaatekappale, josta hän näytti edes hiukan huolehtivan. Kaulaliina olikin ehkä vertauskuvallisesti käsitettävä. Hän ei välittänyt mitään tytön levottomista varoituksista, vaan hyppäsi kuin heinäsirkka maahan hänen viereensä ollen vaarassa taittaa jalkansa.

"Minusta olisi kai pitänyt tulla murtovaras", sanoi hän aivan tyynesti. "Ja se minusta olisi tullutkin, jollen olisi sattunut syntymään tuossa hauskassa talossa tuolla. Minä en voi huomata siinä ammatissa mitään pahaa."

"Kuinka voitte puhua noin?" huudahti tyttö.

"Jos on sattunut syntymään muurin väärällä puolella", vastasi nuori mies, "en minä voi huomata mitään pahaa siinä, että kiipeää sen yli."

"Minä en koskaan tiedä, mitä te milloinkin aiotte sanoa tai tehdä", sanoi tyttö.

"Useinpa en tiedä sitä itsekään", vastasi mr Crook. "Mutta nyt olen minä muurin oikealla puolella."

"Ja mikä puoli muurista on oikea?" kysyi nuori tyttö hymyillen.

"Se, missä te olette", vastasi nuori Crook.

Kun he kävelivät yhdessä laakerikäytävää pitkin talon etusivua kohti, kuului kolmasti automobiilin toitotus, läheten joka kerran, ja hieno, vaaleanvihreä nopeakulkuinen auto puhaltautui linnun nopeudella esiin ja pysähtyi eteisen edustalle, jossa se nyt seisoi ja läähätti.

"Katsos vain", sanoi punakravattinen nuorukainen. "Siellä tulee sellainen, joka on syntynyt muurin oikealla puolen. Minä en tiennyt, miss Adams, että teidän joulu-ukkonne oli noin uudenaikaista sorttia."

"Ah, sehän on minun kummini, sir Leopold Fischer. Hän tulee aina meille toisena joulupäivänä."

Lyhyen, viattoman vaitiolon jälkeen, joka tahtomatta ilmaisi eräänlaista mielihyvän puutetta, lisäsi Ruby Adams:

"Hän on hyvin kiltti."

Sanomalehtimies John Crook oli kuullut puhuttavan tuosta cityn suurkauppiaasta, eikä ollut hänen vikansa, jos suurkauppias ei ollut kuullut puhuttavan hänestä, sillä sir Leopoldia oli pidelty jokseenkin pahoin eräissä Sotatorven ja Uuden Ajan artikkeleissa. Mutta Crook ei sanonut mitään, katseli vain karunnäköisenä auton lastin purkamista, jota kesti kauan, ja jossa oli paljon puuhaa. Suuri, hieno, vihreäpukuinen kuljettaja astui alas etu-istuimelta, pikkuinen, hieno pikentti hyppäsi pois takaa ja sitten laskivat he ukon yhdessä talon ulkoportaille, jonka jälkeen he alkoivat purkaa hänen päällysvaatteitaan, aivan kuin hän olisi ollut hyvin päällystetty tavarakäärö. Vaippoja, joilla olisi voinut varustaa koko makasiinin, turkkeja, joita varten kaikenlaatuiset metsäneläimet olivat saaneet luopua nahastaan, pitkiä huiveja, joissa kaikki sateenkaaren värit loistivat, purettiin vuorotellen, ja lopuksi tuli esiin jotain ihmisolennosta muistuttavaa -— ystävällinen, vanha herra, ulkomaalaisen näköinen harmaine pukinpartoineen ja säteilevine hymyineen, hieroen turkisrukkasiin pistettyjä käsiään.

Jo kauan ennen kuin ilmestys oli saavuttanut lopullisen muotonsa, olivat suuret ovet eteiseen tai halliin auenneet, ja eversti Adams, turkkipukuisen nuoren naisen isä, oli itse tullut ulos pyytämään kuuluisaa vierastaan sisälle. Eversti oli pitkä, päivänpolttama, hyvin vaitelias mies ja käytti punaista, turkkilaismallista tupakkahattua, jonka vuoksi hän muistutti meidän englantilaisia sirdarejamme tai pashojamme Egyptissä. Mr Adamsia seurasi hänen äsken Kanadasta palannut lankonsa, suurikasvuinen, jokseenkin kovaääninen, keltapartainen ja -tukkainen gentlemanni-farmari, jonka nimi oli James Blount. Heidän seurassaan oli myöskin viattoman näköinen pappi läheisestä katolisesta kirkosta. Everstin vaimovainaja oli nimittäin ollut katolinen, ja niin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, olivat hänen lapsensakin kasvatetut katoolisuskoon. Papissa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, nimikin oli vain tavallinen Brown, mutta kuitenkin oli eversti aina viihtynyt hyvin hänen seurassaan ja kutsunut hänet kotiinsa, kun suku oli ollut koolla.

Talon suuressa hallissa oli kylliksi tilaa sir Leopoldille ja hänen riisuutumispuuhilleen. Porttaali ja eteinen olivat tosiaan rakennetut tavattoman suuriksi itse taloon verraten ja muodostivat niin sanoaksemme suuren huoneen, pääovi toisessa, portaat toisessa päässä. Hallin suuressa liedessä roihuavan valkean ääressä, jonka yläpuolella everstin miekka riippui, tapahtui tutustuminen, ja koko seurue, murjottava Crook siihen luettuna, esiteltiin sir Leopold Fischerille. Tämä kunnianarvoisa rahamies puuhaili yhä eräitten perin mutkikkaan pukunsa osien kimpussa ja hänen onnistui lopuksi vetää vaikeapääsyisimmästä takataskustaan pitkulainen, musta kotelo, joka hänen oman hymyilevän selityksensä mukaan sisälsi joululahjan kummityttärelle. Teeskentelemättömällä itseluottamuksella, jossa oli jotain, mikä esti kaikki vastaväitteet, ojensi ukko hänelle kotelon kaikkien nähden. Pikkunen painahdus, se avautui, ja kaikki tulivat puolisokeiksi. Oli kuin olisi kristallikirkkaan lähteen pärske räiskynyt heidän silmilleen. Kuin oranssin värisessä samettipesässä lepäsi siinä kolme valkoista, säihkyvää timanttia, jotka näyttivät sytyttävän tuleen niitä ympäröivän ilmankin. Fischer seisoi siinä hyväntahtoisuutta säteillen, aivan kuin imien itseensä nuoren tytön hämmästystä ja ihastusta, everstin karua ihmettelyä ja jäykkiä kiitoksia sekä koko seurueen suurta ihmettelyä.

"Nyt panen minä ne takaisin, suloinen ystäväiseni", sanoi Fischer ja pisti kotelon jälleen takataskuunsa. "Sainpa varoa niitä matkallani tänne. Nämä ovat nuo suuret afrikalaiset timantit, joita nimitetään 'lentäviksi tähdiksi', koska ne kovin usein ovat joutuneet varkaan kynsiin. Kaikki suuret pahantekijät vaanivat niitä, mutta eivät edes tavalliset roistot kadulla ja kapakoissa jättäisi niitä rauhaan. Olisinpa voinut kadottaa ne matkallani tänne. Se ei suinkaan olisi ollut mahdotonta."

"Minun mielestäni se olisi ollut hyvin luonnollista", mutisi punakravattinen mies. "En olisi moittinut heitä, jos he olisivat siepanneet ne. Kun he pyytävät leipää ja heille ei anneta edes kiviäkään, on heillä kai oikeus ottaa kivet omin luvin."

"Noin ette saa puhua", sanoi neito sävähtäen. "Tuolla lailla olette te puhunut siitä asti kun teistä tuli tuollainen kauhea — mikä se nyt onkaan? Tiedättehän mitä minä tarkoitan. Miksi sanotaan miestä, joka mielellään syleilisi nuohoojaa?"

"Pyhimykseksi", sanoi isä Brown.

"Minä luulen", sanoi sir Leopold ylimielisesti hymyillen, "että Ruby tarkoittaa sosialistia."

"Sosialistilla ei tarkoiteta henkilöä, joka elää soosista", huomautti Crook hiukan kärsimättömästi. "Eikä konservatiivilla miestä, joka valmistaa konserveja. Eikä sanalla sosialisti, sen voin vakuuttaa, tarkoiteta miestä, joka mielellään seurustelee nuohoojan kanssa. Sosialisti on mies, joka tahtoo, että kaikki savupiiput tulisivat nuohotuiksi ja että kaikki nuohoojat saisivat maksun työstään."

"Mutta joka ei salli kenenkään hallita omaa nokeaan", lisäsi pappi hiljaa.

Crook katseli häntä uteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti. "Kukapa sitten tahtoisi huolehtia noesta" kysyi hän.

"Sellaistakin sattuu", arveli Brown veitikka silmäkulmassa. "Olen kuullut, että puutarhurit käyttävät sitä. Ja kerran kun ilveilijä eräänä jouluna jäi tulematta, onnistui minun huvittaa kuutta lasta ainoastaan noella, ulkonaisesti käytettynä."

"Oi kuinka hauskaa", huudahti Ruby. "Jospa te tahtoisitte huvittaa meitä samalla lailla!"

Meluisa kanadalainen, mr Blount, osoitti äänekkäästi hyväksymistään, hämmästynyt rahamies taas paheksumistaan, kun kaksinkertaiselle ulko-ovelle äkkiä kolkutettiin. Pappi meni avaamaan ja taas aukeni hämärä puutarha vihreine kasveineen, apinanleipäpuineen ja pensaineen, komea, sinipunainen auringonlasku taustana. Sellainen taulu, sellaisissa kehyksissä, näytti niin värikkäältä ja omituiselta, niin teatterin taustakoristeiden kaltaiselta, että ovella seisova vähäpätöinen olento hetkeksi unohtui. Hän näytti tomuiselta ja hänen takkinsa oli kulunut; tulija oli kai tavallinen pikalähetti vain. "Onko joku herroista mr Blount?" kysyi hän ja ojensi epäröiden kirjettä. Mr Blount säpsähti ja lakkasi kirkumasta bravootaan. Revittyään kuoren silminnähtävästi hämmästyneenä, luki hän kirjeen. Hänen kasvonsa pimenivät hiukan, mutta kirkastuivat taas, ja sitten kääntyi hän isäntänsä ja lankonsa puoleen.

"Olen pahoillani, että vaivaan sinua, eversti hyvä", virkkoi hän hilpeästi kanadalaisella kohteliaisuudella. "Mutta haittaako sinua, jos eräs vanha tuttavani tulee tänä iltana tänne asioissa? Se on itse Florian, tuo kuuluisa ranskalainen silmänkääntäjä ja koomikko. Tutustuin häneen monta vuotta sitten tuolla Lännessä — hän on syntyjään Kanadan ranskalainen — ja nyt näyttää hänellä olevan jotain puhuttavaa kanssani, vaikka en arvaa mitä se on."

"Sinun ystäväsi ovat aina tervetulleita, hyvä veli", vastasi eversti huolettomasti. "Ja hänhän on oikea aarre."

"Niin, kyllä hän mielellään naamansa nokeaa, jos sitä tarkoitat", vastasi Blount nauraen. "Minä en epäile, etteikö hän osaisi kääntää meidän kaikkien silmiä. Sitä vastaan minulla ei ole mitään, en ole niin hieno luonnostani. Minä pidän noista vanhoista pantomiimeistä, joissa päähenkilö istuutuu sylinterihattunsa päälle."

"Kunhan hän ei vain istu minun hattuuni", sanoi sir Leopold arvokkaasti.

"Älkäämme väitelkö sellaisista", sanoi Crook. "Onhan tyhmempiäkin kujeita kuin silinterin päälle istuminen."

Vastenmielisyys punakravattista nuorta miestä kohtaan, kaiketi aiheutunut hänen mielipiteistään ja hänen tuttavallisuudestaan sievän kummityttären kanssa, sai Fischerin sanomaan pilkallisimmalla ja käskevimmällä äänellään:

"Te kai ainakin tiedätte, mikä on tyhmempää kuin silinterin ruttuun istuminen. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle se."

"No, esimerkiksi panna silinteri istumaan korkeimmalle oksalle", vastasi sosialisti.

"No niin, no niin", huusi kanadalainen farmari hyväntahtoisella äänekkäisyydellään. "Älkäämme pilatko hauskaa iltaa. Keksikäämme jotain huvittaaksemme seuruetta. Älkäämme noetko naamojamme, älkäämme myöskään istuko hattuja ruttuun, vaan keksikäämme jotain muuta yhtä hauskaa. Miksi emme esimerkiksi esittäisi oikeaa, vanhaa englantilaista pantomiimia, jossa esiintyisi Pierrot, Colombine ja niin edespäin. Palasin vasta viime vuonna vanhaan kotimaahani ja tuo kaikki oli sillä aikaa joutunut pois muodista. Nyt huvitellaan vain joutavanpäiväisillä keijukaisnäytelmillä. Minä tahdoin nähdä kuumennetun hiilihangon ja poliisin, josta tehtiin kananruokaa, ja niin tarjottiin minulle kuutamossa järkeileviä prinsessoja, sinisiä lintuja ja muuta sellaista. Minä pidän enemmän Ritari Siniparrasta ja hän on minusta hauskin muuttuessaan Pantaloneksi."

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että poliisista tehdään kananruokaa", sanoi John Crook. "Se määritelmä sosialismista on parempi kuin äskeinen. Mutta näyttämölle-asetus tulisi kai liian vaikeaksi."

"Vielä mitä!", sanoi Blount hyvin innoissaan. "Narripeli on kahdesta syystä helpoin panna toimeen. Ensiksi voi ladella omasta päästään miten paljon haluttaa ja toiseksi ei tarvita mitään suuremmoisia laitoksia, vain pöytiä, pesutelineitä vaatekoreja y.m. sellaista."

"Se on totta", sanoi Crook innokkaasti päätään nyökyttäen ja kävellen ympäri permantoa. "Mutta pelkään, etten voi saada tuota poliisinvirkapukua. En ole viimeaikoina tappanut yhtään poliisia."

Blount rypisti tuumaillen otsaansa, mutta sitten löi hän kämmenellä sääreensä.

"Sen voin minä hankkia", huusi hän. "Minulla on Florianin osoite ja hän tuntee jok'ikisen pukukaupan Lontoossa. Minä soitan hänelle ja pyydän häntä tuomaan mukanaan poliisin puvun."

Hän kiiruhti telefoniin.

"Oi, kuinka ihastuttavan hauskaa, kummisetä!" huusi Ruby melkein hyppien ilosta. "Minä rupean Colombineksi ja sinä Pantaloneksi."

Miljoonamies pysyi hyvin jäykkänä ja juhlallisena.

"Minä luulen, pikku ystäväni", sanoi hän, "että saat hankkia jonkun muun Pantalonen osaan."

"Minä näyttelen mielelläni Pantalonea", sanoi eversti Adams, joka otti sikarin suustaan ja puhui ensimäistä ja viimeistä kertaa.

"Sinä ansaitsisit muistopatsaan", huudahti kanadalainen, kun hän perin onnellisena palasi telefonista. "Nyt on kaikki selvää. Mr Crook rupeaa ilveilijäksi, hän on sanomalehtimies ja tuntee kaikki vanhat vitsit. Minä rupean Harlekiniksi, joka tarvitsee vain pitkät koivet, joilla harpata. Ystäväni Florian sanoi, että hän ottaisi mukaansa poliisin puvun ja vaihtaisi pukua matkalla. Voimmehan näytellä täällä hallissa, katselijat istuvat tuolla rapuilla, leveillä astuimilla, monessa rivissä toistensa yläpuolella. Nuo ovet muodostavat taustan, avoimina tai suljettuina. Jos ne ovat suljettuina, näette englantilaisen sisäkuvan, avoimina: kuun valaiseman puutarhan. Kaikki käy kuin taikavoimalla."

Hän otti liitupalasen, joka hänellä sattumalta oli taskussaan, ja piirsi viivan keskelle lattiaa, sisäänkäytävän ja portaitten väliin, merkiten siten rampin paikan.

Mitenkä sellainen sekamelska paljasta pötyä valmistui niin äkkiä, jää arvoitukseksi. Mutta he kävivät asiaan tuolla rajuudella ja innolla, mikä herää henkiin, kun nuorisoa on koolla. Ja sinä iltana oli talossa nuoruutta, vaikkeivät ehkä kaikki täysin käsittäneet tuota sydän- ja kasvoparia, joista se säteili. Niin kuin aina tapahtuu, kiihoitti käytettävänä olevan ainehiston yksinkertaisuus keksimiskykyä. Colombine oli viehättävän näköinen viuhkahameessaan, joka ihmeesti muistutti salin suurta lampunvarjostinta. Klowni ja Pantalone valkaisivat kasvonsa jauholla, jota he olivat saaneet kyökkipiialta, ja maalasivat naamansa punaisiksi iho värillä, jota he olivat saaneet joltain muulta palvelevalta hengeltä, joka, niin kuin kaikki muutkin kristillismieliset hyväntekijät, pysyi tuntemattomana.

Sikarilaatikoista otetulla hopeapaperilla koristeltu Harlekin saatiin vain vaivoin erkanemaan vanhoista, venetsialaisista kynttiläjaloista, joiden välkkyvillä kristalleilla hän aikoi somistaa itseään. Hän olisi varmasti irroittanut ne, jollei Ruby olisi hakenut vanhoja, vääriä jalokiviä, joita hän itse oli pitänyt naamiaisissa esittäessään Timanttikuningatarta. Hänen enonsa, James Blount, oli tullut niin vallattomaksi, että oli vaikea saada häntä kuuntelemaan totista puhetta. Hän oli kuin koulupoika. Hän pisti äkkiä pahvisen aasinpään isä Brownin päähän, joka kantoi sitä kärsivällisesti ja keksipä vielä tavan liikuttaa korviaankin. Blount meni niin pitkälle, että hän koetti kiinnittää aasinhännän sir Leopold Fischerin takinhelmaan, mutta tämän synkät ilmeet estivät kujeen täytäntöönpanon.

"Eno on aivan hassu", huusi Ruby Crookille, jonka olkapäitten ympäri hän oli ripustanut koristeen nauhaan pujotelluista makkaroista. "Miksi hän on noin vallaton?"

"Hän on Harlekin ja te olette Colombine", sanoi Crook. "Minä olen vain klowni, joka esittää vanhoja, tavallisia ilveitä."

"Minä toivoisin, että te olisitte Harlekin", sanoi tyttö ja juoksi pois pantuaan makkarat heilumaan.

Isä Brown tunsi kylläkin aivan yksityisseikkoja myöten kaiken, mitä tapahtui kulissien takana, olipa saanut osakseen suosiotakin muovailtuaan tyynystä pantomiimivauvan, mutta nyt siirtyi hän katselijoitten pariin juhlallisen ja odottavan näköisenä, niin kuin lapsi ensimäisessä helppohintaisessa näytännössään. Katselijoita oli vähän, muutamia sukulaisia, ystäviä naapurista ja lopuksi palvelijat. Sir Leopold istui ensimäisellä rivillä, ja hänen kookas, yhä turkkikaulusta kantava olentonsa peitti hänen takanaan istuvalta pikku papilta näköalan, mutta mikään taideakatemian päätös ei ole ratkaissut kuinka paljon pappi tämän kautta menetti. Pantomiimi oli jokseenkin sekava, mutt'ei niinkään tyhmä. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli taipumus keksiä kaikenlaista omin päin, johon eniten vaikutti klovnia näyttelevä Crook. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli hyvä pää, ja tänä iltana oli hän merkillisen haltioitumisen vallassa, tyhmyyden, joka on viisaampi kuin maailma, sen, mikä tarttuu nuorukaiseen sillä hetkellä, kun hän huomaa määrätyn ilmeen määrätyillä kasvoilla. Hänenhän olisi oikeastaan pitänyt olla klovni, mutta hän oli sitäpaitsi kaikkea muuta, hän oli tekijä, jos sellaista oli olemassa — kuiskaaja, koristemaalari, koneenkäyttäjä ja ennen kaikkea orkesteri. Näytännön paraillaan jatkuessa hyppäsi hän vähäväliä täydessä puvussaan pianon ääreen ja soittaa jyristi jonkun tunnetun kappaleen, yhtä mahdottoman kuin tyyliltään kaiken muun mukaisen.

Tämä, samoin kuin kaikki muu, saavutti huippukohtansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin molemmat ovet lennähtivät auki ja kaunis, kuunvalaisema puutarha tuli näkyviin, sekä, ennen kaikkea, kun saatiin nähdä kuuluisa ammattivieras, suuri Florian, poliisiksi puettuna. Klovni pianon ääressä soitti poliisikuoroa "Penzancen merirosvoista", mutta huumaava käsientaputus vaimensi musiikin, sillä suuren koomikon joka liike oli ihmeteltävä, vaikka hillitty jäljennös oikean poliisin käytöksestä ja liikkeistä. Harlekin syöksyi hänen kimppuunsa sivauttaen aika lyönnin hänen virkalakkiinsa. Kun pianisti soitti: "Sä mist' oot saanut hatun tuon?" kääntyi hän ympäri näytellen mainiosti ällistystä, ja hyppelevä Harlekin antoi hänelle uuden iskun, sillä aikaa kun pianisti rämpytti: "Ja sitten saimme toisen viel’." Harlekin hyökkäsi nyt suoraan poliisin syliin ja kaatui pitkin pituuttaan hänen päällensä myrskyävien kättentaputusten kaikuessa. Ja silloin teeskenteli vieras näyttelijä kuollutta niin loistavasti, että Putneyssä puhutaan vielä tänäänkin siitä. Oli melkein mahdotonta kuvitella, että elävä ihminen voisi näyttää niin elottomalta.

Suuriruumiinen Harlekin heilutteli häntä sinne tänne kuin säkkiä ja käänteli ja väänteli häntä niin kuin olisi hän ollut guttaperkasta, pianon yhä säestäessä mitä hassunkurisimmilla säveleillä. Kun Harlekin vaivalla nosti koomikko-konstaapelin permannolta, soitti klovni: "Mä herään, nousen unestain"; kun hän heitti miehen olkapäälleen: "Eespäin ja reppu selkähän"; ja kun Harlekin lopulta heitti poliisin, niin että tämä kumealla kolahduksella kaatui lattialle, kaikui koneesta sävel, jonka sanat kuuluivat olleen: "Vein kirjeen armahalleni, mutt' tiellä hukkasin sen."

Jokseenkin näin pitkälle olivat hassutukset kehittyneet, kun isä Brownin näköpiiri peittyi kokonaan. Citymagnaatti hänen edessään ojentautui täyteen pituuteensa ja alkoi etsiä jotain kaikista taskuistaan. Sitten istuutui hän jälleen hermostuneesti ja jatkoi etsimistään. Sitten nousi hän taas pystyyn. Yhteen aikaan tuntui todenmukaiselta, että hän kiipeisi yli rampin, mutta sitten alkoi hän luoda äkäisiä silmäyksiä pianon ääressä istuvaa klovnia kohti, kiiruhtaen lopuksi ulos huoneesta.

Pappi katseli vielä muutaman minuutin Harlekinin hullunkurista, mutt'ei suinkaan kömpelöä tanssia yhä tunnottoman vihollisensa ympärillä. Askelilla, joissa piili todellista, vaikkei täydellistä taidetta, hyppeli hän takaperin ulos ovesta ja jatkoi tanssiaan puutarhassa, jonka kuunvalo ja hiljaisuus täytti. Silkkipaperilla ja väärillä jalokivillä paikkailtu puku, joka oli ollut liiankin korea ramppivalossa, näytti kuutamotanssissa haaveellisemmalta, hopeanhohtavammalta kuin sisällä. Katselijat olivat juuri kiintyneet tanssiin osoittaen vilkkaasti suosiotaan, kun isä Brown tunsi, että joku nykäisi häntä käsivarresta ja pyysi häntä kuiskaten tulemaan everstin työhuoneeseen.

Hän seurasi kutsujaa pahojen aavistusten vallassa, ja niitä ei hullunkurisen surullinen näky työhuoneessa suinkaan poistanut. Siellä istui eversti Adams yhä Pantalonen puvussa, nuppipäinen kalanluu nuokkuen yli otsan, vanhoissa silmäparoissa niin surullinen ilme, että se olisi selvittänyt juopuneen raivopäänkin. Sir Leopold Fischer seisoi uunin reunaan nojautuneena ja huokaili kuin jotain kauheaa olisi tapahtunut.

"Tämä asia on hyvin ikävä, isä Brown", sanoi Adams. "Totuus on se, että nuo timantit, jotka me kaikki tänään näimme, näyttävät kadonneen ystäväni takataskusta. Ja koska te…"

"Koska minä", lisäsi isä Brown leveästi hymyillen, "istuin aivan hänen takanaan…"

"Sellaisesta ei voi olla puhettakaan", sanoi eversti Adams luoden Fischeriin ankaran silmäyksen, joka ilmaisi, että jostain sellaisesta oli ollut puhe. "Pyydän teitä vain suomaan minulle sen avun, jota gentlemannilta voi odottaa."

"Ja joka on siinä, että käännetään taskut nurin", sano isä Brown ja teki sen heti, jolloin seitsemän shillinkiä ja kuusi penniä, paluupiletti, pieni, hopeinen ristiinnaulitun kuva, pieni rukouskirja ja suklaapalanen tulivat näkyviin.

Eversti katseli häntä kauan ja sanoi:

"Tiedättekö mitä? Minä tahtoisin mieluummin nähdä mitä teidän päässänne on kuin mitä teidän taskunne sisältävät. Minun tyttäreni kuuluu teidän joukkoonne, tiedänhän sen, ja viimeaikoina…" Hän keskeytti.

"Vai niin", sanoi vanha Fischer. "Viime aikoina on hän avannut isänsä talon ovet tuolle sosialisti-hirtehiselle, joka aivan avoimesti sanoo voivansa varastaa rikkaalta mieheltä mitä hyvänsä. Sellainen on asianlaita. Tässä on tuo rikas mies, — joka ei ole rikastunut tulemalla tänne."

"Jos haluatte nähdä, mitä minun päässäni on, niin ottakaa se ja katsokaa", sanoi isä Brown hiukan väsyneellä äänellä. "Voitte sanoa jälkeenpäin, minkä arvoinen se voi olla. Se minkä minä itse ensimäiseksi löydän tästä ajatuskotelosta on, että miehet, jotka puhuvat sosialismista, eivät varasta timantteja. On uskottavampaa, että varkaat varjelevat itseään siltä ajatussuunnalta."

Toiset olivat melkein valmiit myöntämään, että hän oli oikeassa, ja pappi jatkoi:

"Katsokaas, me tunnemme näitä ihmisiä jossain määrin. Tuon sosialistin olisi yhtä vaikea varastaa timantti kuin Egyptin pyramiidit. Meidän täytyy heti ottaa tarkempi selko ainoasta henkilöstä, jota emme tunne; tarkoitan tuota Floriania, joka näytteli poliisia. Ihmettelenpä missä hän nyt on."

Pantalone nousi nopeasti ja meni ulos huoneesta. Syntyi hiljaisuus, jonka aikana miljoonamies tuijotti pappiin ja pappi rukouskirjaansa. Kun Pantalone tuli takaisin, sanoi hän jyrkästi korostaen ja hyvin vakavasti:

"Poliisi makaa yhä näyttämöllä. Esirippu on kuudesti noussut, mutta hän makaa yhä siellä."

Isä Brown pudotti rukouskirjansa ja tuijotti sen näköisenä, kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. Mutta harmaissa silmissä alkoi hiljalleen valeta ja hän esitti jokseenkin merkillisen kysymyksen:

"Anteeksi, eversti! Mutta koska vaimonne kuoli?"

"Minun vaimoni!" toisti hämmästynyt upseeri. "Hän kuoli vuosi ja kaksi kuukautta sitten. Hänen veljensä tuli Englantiin tapaamaan häntä viikkoa liian myöhään."

Pikku pappi hypähti kuin kaniini, johon laukaus on sattunut.

"Seuratkaa minua!" huusi hän tavattoman kiivaasti "Seuratkaa minua!
Meidän täytyy mennä katsomaan tuota poliisia."

He syöksyivät teatteriin, jossa esirippu nyt oli lopullisesti laskeutunut, sysäsivät kursailematta syrjään Colombinen ja klovnin, jotka tyytyväisinä kuiskailivat toisilleen, ja sitten kumartui isä Brown lattialla makaavan koomikkopoliisin puoleen.

"Kloroformia", sanoi hän ylös noustuaan "Tulin ajatelleeksi sitä."

Kaikki seisoivat vaieten, hämmästyksen valtaamina, mutta sitten sanoi eversti hitaasti:

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee."

Isä Brown purskahti äkkiä nauramaan, hillitsi itsensä, mutta taisteli yhä nauruhalua vastaan sanoessaan:

"Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minun täytyy lähteä ajamaan varasta takaa. Tuo ranskalainen näyttelijä, joka esitti poliisia, tuo hervoton ruumis, jota Harlekin tanssitti — oli aivan yksinkertaisesti." — Hänen äänensä petti ja hän kääntyi selin heihin aikeissa lahtea menemään.

"Mikä hän oli?" kysyi Fischer.

"Oikea poliisikonstaapeli", vastasi isä Brown ja katosi pimeään.

Kauimpana lehtevässä puutarhassa oli luolia ja huvimajoja, joissa laakerit ja muut ainavihreät kasvit keskellä talveakin kuvastelivat etelän lämpimiä värejä safiirinsinertävän taivaan alla. Huojuvien laakeripuiden vihreä loiste, yön syvä sini ja kuu, joka säteili kuin kristalli, tarjosivat katsojalle mitä romanttisimman taulun, mutta puiston puiden ylimmillä oksilla kiipeili merkillinen olio, joka teki vähemmän romanttisen kuin eriskummaisen vaikutuksen. Se kiilsi kiireestä kantapäähän, aivankuin miljoona kuuta muodostaisi sen puvun. Oikeat kuun säteet sattuivat siihen joka hetki ja sytyttivät taas uuden piirteen sen olennossa. Mutta säteilevänä ja notkeana vipusi se itsensä lyhyestä puusta lähimpään pitkään, riippuvaoksaiseen ja pysähtyi siellä siitä syystä, että eräs varjo oli liukunut pienemmän puun alle ja huutanut hänelle:

"Totta tosiaan, Flambeau, te olette kuin lentävä tähti, mutta lentävästä tähdestä tulee aina lopulta putoava."

Kiiltävä hopeaolento ylhäällä näytti kumartuvan oksien yli, ja, varmana pakoon pääsemisestään, kuuntelevan pientä alhaalla olevaa olentoa.

"Ette koskaan ole tehnyt sukkelampaa Flambeau. Kanadasta tulo oli mainiosti keksitty teidän puoleltanne — vaikka saavuittekin kai Parisin lipulla — tasan viikko mrs Adamsin kuoleman jälkeen. Silloinhan ei tilanne ollut sopiva kysymysten tekemiseen. Vielä suurempaa taitavuutta todistaa se, että panitte 'lentävät tähdet' takavarikkoon samana päivänä kun mr Fischer saapui. Sitä, mikä sitten seurasi, ei enää voi sanoa taitavuudeksi, se oli suoraan sanoen neronleimaus. Kivien varastaminen oli teille helppoa. Sen olisitte voinut tehdä tuhannella muulla tavalla kuin kiinnittämällä hännän mr Fischerin takkiin. Mutta siinä, mikä sitten seurasi, voititte itsennekin."

Hopeaolento vihreitten lehvien keskellä pysyi paikoillaan kuin hypnotisoitu, vaikka hän olisi helposti voinut paetakin. Hän tuijotti alhaalla puun juurella seisovaan mieheen.

"Niin, katsokaas", sanoi tämä. "Minä olen selvillä kaikesta. Tiedän, että te ette ainoastaan pannut pantomimia alulle, vaan käytitte sitä hyväksennekin kahdella tavoin. Te aioitte varastaa kivet kaikessa hiljaisuudessa. Eräältä rikostoveriltanne saitte kuulla, että teitä jo epäiltiin ja että voimakas poliisikonstaapeli tulisi nuuskimaan jälkiänne tänä iltana. Tavallinen varas olisi ollut kiitollinen varotuksesta ja paennut, mutta te olette runoilija. Teillä oli jo mielessänne tuo mainio aate kätkeä jalokivet kiiltävien valetimanttien joukkoon. Te huomasitte, että jos te näyttelisitte Harlekiniä, sopisi poliisin esiintyminen pantomimin tyyliin. Kunnon konstaapeli lähti Putneyn poliisikonttorista teitä vangitsemaan ja meni suoraan mutkikkaimpaan ansaan, mitä koskaan on viritetty. Kun ovi avattiin, joutui hän suoraan näyttämölle keskelle meluisaa joulupantomimiä, jossa hyppivä Harlekin sai lyödä, potkia, tyrkkiä ja huumata hänet, sillä aikaa kun Putneyn arvokkaimmat henkilöt ilmaisivat suosiotaan kaikuvilla naurunremahduksilla. Parempaa temppua ette koskaan tule tekemään. Asiasta toiseen, olkaa nyt kiltti ja antakaa takaisin nuo timantit."

Vihreä oksa, jolla kiiluva olento istui, rapisi hiukan kuin ihmeissään.
Mutta ääni jatkoi:

"Minä tahdon, että annatte ne takaisin, Flambeau, ja minä tahdon, että lopetatte tuollaisen elämän. Teissä on vielä nuoruutta, kunniantuntoa ja huumoria, mutta ne eivät säily hauvojakaan tuollaisessa ammatissa. Hyveen maailmassa vallitsee jonkunlainen tasapainolaki, mutta älkää luulkokaan, että se pitää paikkansa myöskin pahuuden keskellä. Sillä tiellä mennään aina alaspäin. Hyväsydäminen turtuu ja tulee julmaksi, oikeamielinen murhaa toisen ja kieltää tekonsa. Olen tuntenut monta, jotka ovat alkaneet niin kuin te olemalla jonkunlaisia kunniallisia varkaita, hilpeitä rosvoja, jotka ovat varastaneet vain rikkailta, mutta ovat lopettaneet elämänsä mitä suurimmassa alennuksen tilassa. Maurice Blum esiintyi ensin anarkistina periaatteesta, köyhien suojelijana, mutta hän lopetti elämänsä kurjana vakoilijana ja ilmiantajana, jota molemmin puolin käytettiin ja halveksittiin. Harry Burke alotti lunastusmaksusysteeminsä jokseenkin rehellisesti; nyt kiristää hän rahoja lukemattomiin tuutinkeihin puolinääntyneeltä sisareltaan. Lordi Amber alkoi jonkunlaisesta seikkailun halusta ottaa osaa villien joukkueitten toimiin. Nyt on hän Lontoon pahin verenimijä. Kapteeni Barillon oli ennen teitä suuri gentlemanniapashi. Hän kuoli hullujenhuoneessa kirkuen kauhusta, peläten anarkisteja ja varastetun tavaran kätkijöitä, jotka olivat ajaneet häntä takaa tai pettäneet hänet. Minä tiedän, että metsät tuolla takananne näyttävät vapailta ja vietteleviltä, Flambeau. Minä tiedän, että te vilahduksessa voitte kadota sinne kuin orava. Mutta ajan kuluessa tulette vanhaksi ja harmaaksi, ja silloin istutte te siellä, vapaassa metsässä, kylmin sydämin ja kuolema kumppanina ja silloin ovat lehdet jo pudonneet puiden latvoista."

Tuli pitkä hiljaisuus, ja tuntui siltä kuin olisi pikku mies puun alla pidellyt toista kiinni pitkällä, näkymättömällä nauhalla. Hän jatkoi:

"Te olette jo alaspäin menossa. Te kehuitte ennen, ett'ette koskaan tehnyt alhaista ja halpaa tekoa, mutta sen teette tänä iltana. Te kohdistatte epäilykset kunnon poikaan, jota vastaan jo ennestään moni seikka puhuu. Te erotatte hänet tytöstä, jota hän rakastaa ja joka rakastaa häntä. Huonompia tekoja kuin tänne tulette te, ennen kuolemaanne, varmasti tekemään."

Kolme säihkyvää timanttia putosi puusta ruohokkoon. Pieni mies kumartui niitä ottamaan, ja kun hän taas katsahti ylös, oli hopealintu lentänyt pois puun vihreästä häkistä.

Kallisarvoisten kivien takaisin tuominen, kivien, jotka omituista kyllä, juuri isä Brown oli löytänyt, sai koko seurueen riemuitsemaan, ja sir Leopold tuli niin loistavalle tuulelle, että hän sanoi papille, että vaikka hänellä, sir Leopoldilla itsellään, oli jokseenkin vapaamieliset mielipiteet, kunnioitti hän kuitenkin sellaisia henkilöitä, joita uskonto pakotti menemään luostariin ja jäämään tietämättömiksi maailmasta.