Isä Brownin yksinkertaisuus

by G. K. Chesterton

NÄKYMÄTÖN MIES

Kahden jyrkän kadun kulmassa Cambden Town'issa loisti sokerileipomo kuin palava sikarinpätkä viileässä, sinertävässä hämärässä. Se muistutti ehkä enemmän ilotulitusaurinkoa, koska sen valo oli hyvin kirjava ja taittui monenlaisiin peileihin ja leikitteli kullatuilla krokaaneilla ja koreilla tortuilla. Puodin ainoaa, loistavaa ikkunaa vasten painoi moni katupoika nenänsä, sillä kaikki suklaapalaset olivat käärityt noihin punaiselle, vihreälle ja kullan värille vivahtaviin papereihin, jotka olivat melkein mieluisempia kuin itse suklaapalaset, ja suunnattoman suuri hääleivos niiden keskellä näytti yhtä kaukaiselta ja puoleensa vetävältä kuin pohjoisnapa, jos se olisi kelvannut syötäväksi. Tällaiset sateenkaari-korut olivat luonnollisesti omiansa keräämään ikkunaan kaiken kymmenen ja kahdentoista vuotiaan nuorison naapuristosta. Mutta tämä kadunkulma viekotteli kehittyneempääkin nuorisoa, ja ainakin yksi neljänkolmatta ikäinen mies seisoi ikkunan ääressä sisään katsellen. Hänestäkin oli puodilla erikoinen viehätyksensä, ei kuitenkaan karamellien vuoksi, vaikkei hän suinkaan halveksinut niitäkään.

Hän oli pitkä, luiseva, punatukkainen nuori mies, kasvoilla päättäväinen ilme, käytös huoleton. Kainalossaan kantoi hän litteää laukkua, jossa oli mustalla valkoiselle tehtyjä piirrossuunnitelmia. Näitä tarjoili hän suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä kustantajille, aina siitä saakka, kun hänen enonsa, joka oli amiraali, oli tehnyt hänet perinnöttömäksi sosialististen mielipiteitten takia, erään luennon perusteella, jonka hän oli pitänyt tätä taloudellista suuntaa vastaan. Hänen nimensä oli John Turnbull Angus.

Viimein avasi hän kaupan oven ja meni puodin läpi talon takaosassa olevaan huoneeseen, jossa oli jonkunmoinen piirastarjoilu. Hän kohotti hieman hattuaan puodissa seisovalle nuorelle neidille. Tämä oli tumma, miellyttävä, vilkasliikkeinen tyttö, puettu mustiin, poskilla voimakas puna, silmät vilkkaat ja tummat. Tavallisen väliajan kuluttua meni hän nuorukaisen jälkeen huoneeseen kysymään mitä hän tahtoi.

Hänen toivomuksensa oli kai usein uusiintuva. "Tahtoisin pienen kupin vahvaa kahvia", sanoi hän, "ja puolen pennyn sämpylän." Ja kohta sen jälkeen, ennen kuin tyttö oli ehtinyt kääntyä, lisäsi hän:

"Ja sitten tahtoisin vielä mennä naimisiin teidän kanssanne."

Nuori puotineiti oikasihe äkkiä ja sanoi:

"Minä en suvaitse tuollaista leikkiä."

Punatukkainen nuorukainen kohotti harmaat silmänsä odottamattoman vakavan näköisenä.

"Minä vakuutan teille kunniani kautta", sanoi hän, "että tarkoitukseni on vakava, yhtä vakava kuin tilauskin. Avioliitto maksaa rahoja, se niin kuin sämpyläkin, mutta ne suoritetaan. Se on raskaasti sulavaa niin kuin hyvä vehnäleipä ja se vaatii voimia".

Tumma nuori neiti ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä, vaan näytti tutkivan hänen kasvojaan melkein traagillisen tarkasti. Tarkastuksen loputtua väreili hänen huulillaan kuin hymyn varjo ja hän istuutui tuolille.

"Eikö teistäkin", sanoi Angus hiukan hajamielisesti, "ole melkein julmaa syödä näitä puolen pennyn sämpylöitä? Nehän voisivat kasvaa koko pennyn sämpylöiksi. Sellaisista kujeista luovun minä, sittenkun olemme päässeet naimisiin."

Tumma nuori neiti nousi ja meni ikkunan luo luultavasti voimakkaiden, mutta ei suinkaan vastenmielisten ajatusten vallassa. Kun hän lopulta kääntyi, hämmästyi hän nähdessään, että nuori mies kattoi pöytää erilaisilla ikkunasta otetuilla tavaroilla. Niitten joukossa pisti silmään pyramiidi hyvin koreista karamelleista, koko joukko voileipätarjottimia ja molemmat karafiinit, joissa oli omituista portviiniä ja kummallista sherryä, niin kuin leivospuodeissa on tavallista. Kaiken tämän ihanuuden keskelle oli hyvin varovasti asetettu tuo suunnaton, sokeroitu leivos, joka oli ollut ikkunan parhaana koristuksena.

"Mitä ihmeitä te teette?" kysyi tyttö.

"Velvollisuuteni, Laura hyvä", vastasi nuorukainen.

"Odottakaa toki hetkinen", pyysi neiti. "Älkääkä puhuko minulle noin.
Minä tahdoin sanoa — mitä kaikki tämä tarkoittaa?"

"Juhla-ateria, miss Hope."

"Ja tuo sitten?" kysyi hän kärsimättömästi osoittaen sokerikakkua.

"Hääleivos, rouva Angus", sanoi nuorimies.

Tyttö meni pöydän luo, nosti leivoksen pois kalisevien tarjotinten välistä ja asetti sen takaisin ikkunalle. Sitten istuutui hän pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä siihen ja katseli nuorta miestä — ei oikeastaan vastenmielisesti, mutta epäröiden.

"Ettehän anna minulle ajatusaikaakaan", sanoi hän.

"En, niin tyhmä en ole", sanoi poika. "Se johtuu kristillisestä nöyryydestäni."

Tyttö katseli häntä edelleen, mutta hän oli tullut paljon vakavammaksi, vaikka hymyilikin.

"Mr Angus", sanoi hän hyvin päättäväisesti. "Ennenkuin olette ehtinyt jatkaa tyhmyyksiänne hetkeäkään, täytyy minun, niin lyhyesti kuin mahdollista, kertoa teille jotain itsestäni."

"Kuuntelen nautinnolla", vastasi Angus vakavasti. "Kun kerran olette päässyt alkuun, sanonette kai minulle jotain, mikä koskee minuakin."

"Olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa", sanoi Laura. "Ei ole tapahtunut mitään sellaista, mitä minun pitäisi hävetä, eikä myös mitään, jonka vuoksi surisin. Mutta mitä te sanoisitte, jos minä kertoisin teille, että on olemassa jotain, mikä ei kuulu minuun ja kuitenkin kiusaa minua."

"Siinä tapauksessa pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tuomaan hääkakun takaisin", sanoi Angus varmasti.

"Ensin täytyy teidän kuulla kertomukseni", sanoi Laura taipumattomana. "Aluksi saatan sanoa teille, että isäni omisti 'Punaisen kalan' ravintolan Ludbyryssä ja minä sain olla tarjoilijattarena baarissa."

"Siksihän usein olen ihmetellyt, mitä omituista tässä leipomossa oikeastaan on?" sanoi Angus.

"Ludbyry on ummehtunut, ruohoa kasvava pikku loukko itäisissä kreivikunnissa, ja 'Punaisen kalan' ainoina vieraina olivat jotkut ohikulkevat kauppamatkustajat — enimmäkseen vastenmielisimpiä otuksia, mitä ajatella voi, ja joitten vertaa te ette koskaan ole nähnyt. Tarkoitan tuollaisia uneliaita vetelyksiä, joilla on juuri niin paljon rahaa, että voivat elää, eikä mitään muuta tehtävää kuin lurjustella baarihuoneessa lyömässä vetoja hevosista, sen lisäksi huonosti puettuina vaatteihin, jotka näyttäisivät siisteiltä toisten yllä. Mutta kovin usein ei näitäkään nuoria lurjuksia meidän talossamme nähty. Kaksi kävi siellä kuitenkin liian usein — molemmat kaikin puolin ilkeitä. Molemmat elivät omilla rahoillaan ja olivat sietämättömän laiskoja ja keikailevia. Minusta oli heitä kuitenkin hiukan sääli, sillä luulenpa, että he olivat tottuneet livahtamaan meidän tyhjään baariimme siitä syystä, että molemmilla oli vähäpätöinen ruumiinvika ja siitä tekevät talonpoikaistöllikät joskus pilaa. Muuten ei se oikeastaan ollut mikään puutteellisuus, kasvuvika vain. Toinen heistä oli tavattoman pienikasvuinen, aivan kuin kääpiö, tai ainakin kuin jockey. Muuten ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään jockeyhin vivahtavaa. Hänen päänsä oli pyöreä, mustatukkainen, parta musta ja hyvin hoidetut silmät kirkkaat kuin linnulla. Hän kalisteli aina rahoja taskussaan ja leikki suurilla, kultaisilla kellon vitjoillaan. Hänen yrityksensä pukeutua kuin gentlemanni olivat liian näkyviä, että hän todella olisi ollut gentlemanni. Tyhmä hän ei ollut, vaikka olikin vetelehtijä ja hyvin turhamainen. Hän oli erinomaisen taitava muutamissa asioissa, joista hänellä ei ollut vähääkään hyötyä. Hän osasi tehdä temppuja, sai viisitoista tulitikkua syttymään toisistaan, niin että se oli kuin pieni ilotulitus, ja osasi muodostaa banaanin kuoresta, tai jostain samanlaisesta, hyppivän nuken. Hänen nimensä oli Isidor Smythe ja minä näen hänet vieläkin, kun hän pienine tummine kasvoineen tuli tarjoilupöydän luo ja teki viidestä sikarista hyppivän kengurun.

"Toinen oli luonteeltaan hiljaisempi ja jokapäiväisempi kuin pikku Smythe parka, mutta minä pelkäsin häntä paljo enemmän. Hän oli hyvin pitkä ja laiha ja hänellä oli vaalea tukka. Hänen nenänsä varsi oli hyvin korkea ja häntä olisi tavallaan voinut sanoa kauniiksikin, ellei hän olisi katsonut kieroon tavalla, etten koskaan ole moista nähnyt. Jos hän katsoi suoraan kohti, ei tiennyt missä itse oli, ja vielä hullummalta tuntui, kun hän katseli jotain toista. Minä otaksun, että tämä kierosilmäisyys jossain määrin katkeroitti miesparan mieltä, sillä kun Smythe oli valmis tekemään temppujaan missä hyvänsä, ei James Welkin — se oli kierosilmäisen nimi — tehnyt koskaan muuta kuin istui ryypiskellen baarihuoneessamme, tai teki pitkiä kävelyretkiä ympäristön harmaalla tasangolla. Minulla on myöskin täysi syy luulla, että Smytheä vaivasi oma pienuutensa, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan. Minä jouduin sen vuoksi hyvin hämilleni ja pahoilleni, sekä hämmästyin aika lailla, kun he molemmat kosivat minua samalla viikolla.

"Minä tein silloin jotain, mitä sittemmin kaduin ja pidin suurena tyhmyytenä. Olivathan molemmat velikullat tavallaan minun ystäviäni ja minä olin tosiaan hyvin peloissani siitä, että he luulisivat minun antaneen heille rukkaset sen todellisen syyn takia, että he olivat kauhean rumia. Keksin sen vuoksi toisen syyn ja sanoin, etten minä periaatteesta tahtonut mennä naimisiin kenenkään kanssa, joka ei ollut itse raivannut itselleen tietä elämässä. Minä sanoin, etten minä myöskään tahtonut — periaatteen vuoksi — elää perityillä rahoilla niinkuin he. Kaksi päivää sen jälkeen, kun minä hyväntahtoisuudessani olin sanonut tämän, alkoi kaikki tuo ikävä. Ensimäinen, mitä heistä sain kuulla oli, että he molemmat olivat lähteneet onnen etsintään ja ansaitsemaan rahoja, aivan niin kuin meidän tyhmissä lasten saduissamme kerrotaan.

"Siitä päivästä tähän hetkeen saakka en ole nähnyt kumpaakaan heistä. Mutta minä olen saanut kaksi kirjettä pikku Smytheltä ja niiden sisältö oli hyvin jännittävä."

"Ettekö koskaan ole kuullut toisesta?" kysyi Angus.

"Ei, hän ei ole kirjoittanut minulle", sanoi tyttö hiukan epäröityään. "Smythen ensimäisessä kirjeessä seisoi vain, että hän oli lähtenyt Lontooseen Welkinin kanssa, mutta Welkin käveli niin rivakasti, että pikku mies ei ehtinyt mukaan, vaan heittäytyi lepäämään tien viereen. Sieltä korjasivat kiertelevät ilveilijät hänet majaansa ja koska hän ensikseen oli melkein kääpiö ja toisekseen pikkuinen, sukkela velikulta, onnistui hän hyvin heidän ammatissaan ja hänet lähetettiin Aquariumiin tekemään temppuja, en muista minkälaisia. Sellainen oli ensimäisen kirjeen sisältö. Toinen oli paljon yllättävämpi ja sen sain minä viime viikolla."

Angus tyhjensi kahvikuppinsa ja katseli neitoa lempein, kärsivällisin silmin. Itse ei tyttö voinut olla nauramatta, kun hän jatkoi kertomustaan.

"Minä luulen, että te olette joka aidassa tässä ympäristöllä lukenut sanat: Smythen hiljaiset palvelijat. Muuten ette ole pitänyt silmiänne auki. Minä en ole oikein perillä asiasta, mutta se taitaa olla joku mekaaninen keksintö, jonka avulla koneet toimittavat kaikki palvelijain tehtävät talossa. Jotain siihen suuntaan kuin: Painakaa nappia — aina raitis hovimestari. Kääntäkää kahvaa — kymmenen palvelijaa, jotka eivät kuhertele. Nuo ilmoitukset olette varmasti nähnyt. Olkoot nuo koneet minkälaisia hyvänsä, varmaa on, että ne tuottavat rahaa, ja kaikki nuo rahat menevät tuolle pikku tontulle, johon tutustuin Ludburyssä. Minua ilahduttaa, että mies parkaa on onnistanut, mutta se on kuitenkin varmaa, että minä pelkään hänen tulevan jonain päivänä sanomaan, että hän on itse raivannut tiensä elämässä, sillä sen hän on tosiaan tehnyt."

"Entä tuo toinen mies?" toisti Angus itsepäisen kärsivällisesti.

Laura Hope hypähti äkkiä pystyyn.

"Minä luulen, hyvä ystävä", sanoi hän, "että te olette oikea noita. Olette aivan oikeassa. En ole nähnyt ainoatakaan tuon toisen kädestä lähtenyttä riviä ja minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä tai mikä hän on. Mutta häntä minä oikeastaan pelkäänkin. Hän on jäljissäni kaikkialla. Hän on tehnyt minut puolihassuksi. Minä luulen melkein, että hän on tehnyt minut täysin hulluksi, sillä olen tuntenut hänen olevan läsnä siellä, missä hän ei ole voinut olla, ja kuullut hänen äänensä siellä, missä hän ei ole voinut puhua."

"Paras miss Laura", sanoi nuorukainen iloisesti. "Vaikka hän olisi itse saatana, on hänen mahtinsa lopussa, heti kun olette kertonut asian jollekin toiselle. Hulluksi tulee vain silloin, kun on hiljaa ja vaikenee. Mutta koska kuvittelitte tuntevanne ja kuulevänne kierosilmäisen ystävänne läsnäolon?"

"Kuulin James Welkinin naurun yhtä selvästi kuin teidän sananne nyt", sanoi tyttö hyvin varmasti. "Ei ketään ollut lähettyvillä, sen tiedän, sillä minä seisoin kadun kulmassa aivan puodin ulkopuolella ja saatoin nähdä molemmat kadut yhtaikaa. Olin unhottanut hänen naurunsa, vaikka se oli yhtä kummallista kuin hänen kierosilmäisyytensäkin. En ollut ajatellut häntä melkein vuoteen. Mutta se on puhdasta totuutta, että muutamia sekunteja sen jälkeen saapui hänen kilpailijansa kirje."

"Saitteko kummituksen koskaan puhumaan tai huutamaan tai päästämään ääntä?" kysyi Angus mielenkiintoa osoittaen.

Laura värisi ja sanoi lujalla äänellä:

"Kyllä, sain kuin sainkin. Juuri kun olin lukenut loppuun Isidor
Smythen toisen kirjeen, jossa kerrottiin hänen menestyksistään, kuulin
Welkinin sanovan: 'Hän ei kuitenkaan saa teitä'. Kuulin sen niin
selvästi kuin olisi hän seisonut samassa huoneessa. Se on kauheaa.
Lienenkö minä sittenkin hullu?"

"Jos te olisitte hullu", sanoi nuorukainen, "pitäisitte itseänne viisaana. Mutta tuo näkymätön herra tuntuu todella hiukan kummalliselta. Kaksi päätä näkee paremmin kuin yksi — hienotunteisuudesta en mainitse muita elimiä — mutta jos te sallitte minun reippaana ja käytännöllisenä miehenä muuttaa hääkakun ikkunalta pöydälle…"

Ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului ulkoa kimakka puhallus, ja pieni, hurjaa vauhtia kulkeva automobiili vieri oven eteen ja pysähtyi siihen. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi puodissa tömistelemässä pieni olento kiiltävä silinterihattu päässä.

Angus, joka tähän saakka ankaran itsehillinnän avulla oli esiintynyt iloisesti ja pelottomasti, ilmaisi nyt todellisen mielentilansa menemällä kiivaasti ulos sisemmästä huoneesta ottamaan äskentullutta vastaan. Katsaus häneen riitti varmistamaan rakastuneen miehen hopeat arvelut. Tuo hyvin puettu, kääpiömäinen olento, musta suippoparta terävänä törröttäen, nuo sukkelat, levottomat silmät, nuo hyvin muodostuneet, mutta hyvin hermostuneet sormet, eivät voineet olla kenenkään muun, kuin sen, josta hän äsken oli saanut kuvauksen, nimittäin Isidor Smythen, joka teki nukkeja banaaninkuorista ja tulitikkulaatikoista, Isidor Smythen, joka ansaitsi miljoonia rautaisilla, raittiilla hovimestareilla ja siveillä palvelijattarilla. Nuo molemmat miehet, jotka vaistomaisesti ymmärsivät toistensa omistusoikeutta koskevan ilmeen, katselivat toisiaan kylmän jalomielisesti, joka on kilpakosijoiden hienoin tuntomerkki.

Mr Smythe ei millään lailla viitannut molemminpuolisen vastenmielisyyden syvimpiin syihin, vaan sanoi kiivaasti:

"Onko miss Hope nähnyt, mitä ikkunaan on kirjoitettu?"

"Ikkunaan?" toisti Angus kummissaan.

"Nyt ei ole aikaa muihin selityksiin", sanoi pieni miljoonamies lyhyesti. "Tässä on jotain pirullista tekeillä, josta täytyy saada selko."

Hän osoitti kiiltävällä kävelykepillään ikkunaa, joka äsken oli tyhjennetty mr Anguksen kihlajaisvalmistusten vuoksi, ja Angus hämmästyi aikalailla, kun hän keskellä ikkunaa näki pitkän, kiinniliimatun paperisuikaleen, joka varmasti ei ollut siinä, kun hän vähän aikaa sitten oli katsahtanut ruudun läpi. Seuraten tarmokasta Smytheä kadulle huomasi hän, että noin puolitoista kyynärää postimerkkipaperia oli huolellisesti liimattu ruutuun ja paperiliuskalle oli epätasaisilla kirjaimilla kirjoitettu: "Jos te menette naimisiin Smythen kanssa, on hän kuoleman oma."

"Laura", sanoi Angus ja pisti suuren, punaisen päänsä puotiin. "Te ette ole hullu."

"Tämä on tuon Welkinin käsialaa", sanoi Smythe happamesti. "En ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta hän kiusaa minua lakkaamatta. Viisi kertaa on hän viimeisten kahden viikon kuluessa lähettänyt uhkauskirjeitä asuntooni ja minä en saa käsiini edes niiden tuojaa, saatikka sitten Welkiniä itseään. Talon portinvartija vakuuttaa, ettei epäilyttäviä henkilöitä ole näkynyt, ja tässä on hän nyt liimannut jonkinlaisen seinäpaperireunuksen avoimen puodin ikkunaan, sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa…"

"Aivan oikein", sanoi Angus vältellen. "Sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa, joivat kahvia. Minä vakuutan teille, herra, että pidän arvossa ripeyttänne ryhtyä asiaan muitta mutkitta. Voimmehan sitten puhua muusta. Mies ei ole voinut ehtiä kauas, sillä voin vaikka vannoa, ettei ikkunassa ohut paperikaistaletta kymmenen tai viisitoista minuuttia sitten. Toiselta puolen on hän jo ehtinyt liian kauaksi, että voisimme ajaa häntä takaa, sillä emmehän edes tiedä, mihin suuntaan meidän pitäisi juosta. Jos haluatte totella neuvoani, herra Smythe, niin uskokaa asia jollekin tarmokkaalle salapoliisille, mieluimmin yksityiselle kuin valtion palveluksessa olevalle. Minä tunnen erään erittäin taitavan miehen, joka asuu viiden minuutin matkan päässä täältä, jos ajatte automobiilillä. Hänen nimensä on Flambeau ja vaikka hänen nuoruutensa on ollut sangen myrskyinen, on hän nyt aivan rehellinen ja hänen aivonsa ovat suuriarvoiset. Hän asuu Lucknow Mansionsissa Hampsteadissä."

"Sepä omituista", sanoi pikku mies ja kohotti mustia silmäkulmiaan.
"Minä asun Himalaya Mansionissa aivan vieressä. Haluatteko
tulla kanssani? Minä menen sisälle ja kokoan nuo omituiset
Welkin-asiapaperit, sillä aikaa, kun te haette ystävänne salapoliisin."

"Hyvin mielelläni", sanoi Angus kohteliaasti. "Mitä aikaisemmin aloitamme, sitä parempi."

Äkillisellä, molemminpuolisella kunnioituksella kumarsivat molemmat miehet hyvin muodollisesti puotineidille ja hyppäsivät nopeakulkuiseen, pieneen autoon. Kun Smythe istuutui ohjauspyörän ääreen ja he kääntyivät kadun kulman ympäri, silmäili Angus huvikseen noita suunnattomia ilmoituksia "Smythen hiljaisista palvelijoista", joissa oli kuvattu suuri päätön rautanukke kastrulli kädessä, varustettuna päällekirjoituksella: "Keittäjätär, joka ei koskaan ole äkäinen".

"Minä käytän niitä omassa asunnossani", sanoi pieni mustaparta hymyillen. "Osaksi reklaamin vuoksi, osaksi, että ne tosiaankin ovat mukavia. Suoraan sanoen voin vakuuttaa teille, että minun koneelliset nukkeni tuovat hiiliä, viinitarjottimen tai aikataulun paljon nopeammin kuin yksikään minun tuntemani elävä palvelijatar, ja silloin tarvitsee vain painaa nappia. Näin meidän kesken sanoen täytyy minun myöntää, että sellaisilla palvelijoilla on pahatkin puolensa."

"Tosiaanko?", sanoi Angus. "Mitä ne sitten eivät osaa tehdä?"

"Niin", sanoi Smythe lyhyesti. "Ne eivät osaa sanoa, kuka jätti tuon uhkauskirjeen minun huoneeseeni."

Smythen automobiili oli pieni ja nopea niin kuin hän itsekin, tai niin kuin hänen palvelijansa, sillä hän oli itse rakentanut molemmat. Vaikka hän elikin reklaamilla, luotti hän sentään tavaroittensa käyttökelpoisuuteen. Tunnelma jostain pienestä ja lentävästä kasvoi, kun he iltapäivän vähenevässä, mutta vielä jokseenkin kirkkaassa valaistuksessa liukuivat valkean tien käänteestä toiseen. Pian muuttuivat valkeat mutkat jyrkemmiksi ja epäselvemmiksi. Ajajat kiitivät nimittäin pitkin nousevaa kierrettä, niin kuin nykyaikaisissa uskonnoissa sanotaan. He kulkivat nimittäin ylöspäin siinä Lontoon osassa, joka on melkein yhtä korkealla kuin Edinburg, vaikka se ei viehätäkään silmää yhtä paljon. Terassi kohosi terassin yläpuolelle ja se pilvenpiirtäjä, vuokrattuine kerroksineen, jota he hakivat, kohosi niitä korkeammalle kuin egyptiläinen pyramiidi laskevan auringon vaakasuorien säteiden kultaamana. Kun he kiersivät kulman ja saapuivat puolikuunmuotoiselle torille, jonka nimi on Himalaya Mansions, vaikutti muutos korkeussuhteissa yhtä äkilliseltä kuin ikkunan avaus. Tornintapainen kerroskasautuma kohoaa nimittäin Lontoon yli kuin vihreän liuskakivimeren huuhtomana. Tätä rakennusta vastapäätä, hiekoitetun aukean toisella puolen, oli pensaita kasvava aitaus, joka mieluummin muistutti loivaa pensasaitaa tai vallia kuin puutarhaa, ja hiukan kauempana keinotekoinen puro, jonkunmoinen kanava, jota saattoi pitää tuohon lehtevään linnoitukseen kuuluvana juoksuhautana. Kun automobiili kiersi puolikuun, kulki se sen toisen kärjen kohdalla kastanjakauppiaan matalan kojun ohitse ja kauimpana toisella puolen näki Angus hämärästi sinipukuisen poliisin hitaasti astelevan edestakaisin. Muita inhimillisiä olentoja ei tässä korkealla sijaitsevassa esikaupunki-erämaassa näkynyt, mutta ne vaikuttivat häneen kuin Lontoon mykkää runoutta edustavilta. Ne olivat hänestä kuin kertomuksen henkilöitä.

Pikkuinen auto surisi tulista vauhtia oikean talon eteen ja heitti ulos omistajansa kuin pommin. Smythe kysyi heti komealta, kiiltäväkaluunaiselta vahtimestarilta ja pieneltä, paitahihasillaan liikkuvalta ovenvartijalta, oliko joku käynyt hakemassa häntä tai jättänyt hänelle jotain kutsua. Palvelevat henget vakuuttivat, ettei ollut tapahtunut mitään, sittenkun hän viimeksi kysyi samaa asiaa, jonka jälkeen Smythe ja hiukan ällistynyt Angus lensivät raketin nopeudella hissillä ylöspäin, kunnes saapuivat ylimpään kerrokseen.

"Olkaa hyvä, tulkaa sisään hetkeksi", sanoi Smythe hengästyneenä. "Haluaisin mielelläni näyttää teille nuo Welkinin kirjeet. Sittenhän voitte mennä hakemaan ystäväänne."

Hän painoi seinään kätkettyä nappia ja ovi avautui itsestään.

He tulivat pitkään ja mukavaan eteiseen, jossa ei ilmennyt muuta merkillistä kuin pitkä rivi puolittain ihmisen näköisiä, koneellisia kuvatuksia, jotka seisoivat pitkin seinää kuin tavalliset räätälin näytenuket. Näytenukkien tavoin puuttui niiltä pää ja ne muistuttivat vielä näytenukkia olkapäittensä tarpeettoman pulleuden ja rintojensa rapumaisen muodostuksen takia. Muuten ne eivät olleet sen enempää ihmisen näköisiä kuin mikä automaattinen, ihmisen pituinen kone hyvänsä. Käsien asemesta niillä oli kaksi suurta koukkua tarjotinten kantamista varten ja ne olivat hernevihreiksi, kirkkaanpunaisiksi tai mustiksi maalatut, että ne voisi helpommin erottaa toisistaan. Ne olivat siis vain automaatteja ja kukaan ei olisi erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan niihin. Ainakaan tällä kertaa ei kukaan sitä tehnyt, sillä molempien konepalvelijarivien välissä näkyi jotain paljon mieltä kiinnittävämpää kuin useimmat koneelliset ihmeet maailmassa: valkea, ryppyinen paperilappu, johon oli tuherrettu muutamia sanoja punaisella musteella, ja pikkuinen keksijä oli saanut sen käsiinsä, juuri kun ovi avautui. Mitään sanomatta ojensi hän sen Angukselle. Punainen muste ei ollut ehtinyt edes kuivaa ja sanat kuuluivat:

"Jos olet käynyt tervehtimässä häntä tänään, tapan minä sinut."

Tuli lyhyt hiljaisuus ja sitten sanoi Isidor Smythe täysin tyynesti:

"Tahtoisitteko hiukan viskiä? Minusta näyttää, että tarvitsette sitä."

"Ei kiitos, mieluummin hiukan Flambeauta", sanoi Angus jörösti. "Tämä asia näyttää muuttuvan aika vakavaksi. Minä menen heti hakemaan häntä."

"Siinä teette oikein", sanoi keksijä ihmeteltävän iloisesti. "Tuokaa hänet mukananne tänne niin pian kuin mahdollista."

Mutta kun Angus sulki eteisen oven mennessään, näki hän Smythen painavan nappulaa ja erään mekaanisista kuvatuksista liukuvan eteenpäin lattiassa olevaa uurnaa pitkin kantaen tarjotinta, jolla oli soodapullo ja karafiini. Hänestä tuntui hiukan oudolta jättää tuo pikku mies elottomien palvelijoittensa seuraan, jotka alkoivat liikahdella, kun ovi sulkeutui.

Kuusi porrasta Smythen asunnon alapuolella tapasi Angus paitahihaisen miehen puuhaamassa likaämpäreineen. Angus pysähtyi ja sai häneltä — antamalla toivoa juomarahoista — lupauksen, että hän pysyisi paikallaan siksi, kunnes Angus saapuisi salapoliisin kanssa, ja sitäpaitsi lupasi mies pitää silmällä jokaista vierasta, joka mahdollisesti kulkisi rappuja ylös. Riennettyään alas velvoitti Angus portinvartijan olemaan yhtä varovaisen ja sai tietää häneltä jotain, mikä teki asian yksinkertaisemmaksi, ettei nimittäin takaporttia ollut olemassa. Tyytymättä vielä tähänkään haki hän käsiinsä vartioivan poliisin ja sai hänet jäämään vahtiin vastapäätä porttikäytävää. Lopuksi pysähtyi hän ostamaan muutamia kastanjia kysyäkseen kauppiaalta, kuinka kauan tämä viipyisi paikalla.

Kastanjakauppias nosti takkinsa kauluksen korvilleen ja sanoi, ettei hän viipyisi kauan, sillä kohta alkaisi sataa lunta. Ilta oli tosiaankin muuttunut harmaaksi ja kylmäksi, mutta Angus pani liikkeelle koko puhetaitonsa pidättääkseen miehen paikoillaan.

"Lämmitelkää kastanjoillanne", sanoi hän kehoittavalla äänellä. "Syökää koko varasto — annan teille täyden korvauksen. Annan teille punnan, jos te seisotte tässä siksi kunnes minä tulen takaisin, ja sitten ilmoitatte minulle, onko yksikään inhimillinen olento mennyt sisään tuohon taloon, jonka edessä vahtimestari seisoo."

Ja sitten kulki hän reippaasti eteenpäin luotuaan viime katseen piiritettyyn torniin.

"Olen ainakin ympäröinyt tuon talon renkaalla", ajatteli hän. "Eiväthän kaikki nuo neljä saata olla Welkinin rikostovereita?…"

Lucknow Mansions oli niin sanoaksemme alemmalla kumpareella sillä täyteen rakennetulla kukkulalla, jonka huipulla Himalaya Mansions oli. Mr Flambeaun puolivirallinen asunto oli ensikerroksessa ja muodosti kaikin puolin amerikkalaisen koneiston ja hotellin tapaisen ylellisyyden silmiinpistävän vastakohdan, kun sinne siirryttiin "Hiljaisen palvelusväen" talosta. Flambeau, joka oli Anguksen ystävä, otti hänet vastaan pienessä rococokammiossa konttorin takana, jossa oli suuri paljous miekkoja, hakapyssyjä, itämaisia harvinaisuuksia, italialaisia viinipulloja, kummallisia patoja, paksuturkkinen persialainen kissa ja pieni, tomuttunut katolinen pappi, joka ei oikein tuntunut sopeutuvan ympäristöön.

"Tämä herra on minun ystäväni isä Brown", sanoi Flambeau. "Olen useasti toivonut, että te tapaisitte toisenne. Kaunis ilma tänään. Ehkä liian kylmä minunlaiselleni etelämaalaiselle."

"Se tulee kyllä pysymään kauniina", sanoi Angus ja istuutui violettiviiruiselle itämaiselle ottomaanille.

"Ei", sanoi pappi tyynesti. "On jo alkanut pyryttää."

Ja hänen puhuessaan alkoivatkin ensimäiset lumihiutaleet kastanjakauppiaan ennustuksen mukaan pudota tummenevalle lasiruudulle.

"Asiaan", sanoi Angus yskäisten. "Olen valitettavasti tullut tänne erään seikan vuoksi, jolla sitäpaitsi on sangen roskainen luonne. Asianlaita on nimittäin sellainen, Flambeau, että kiven heiton päässä talostanne on eräs, joka ehdottomasti tarvitsee apuanne; häntä seuraa ja uhkaa lakkaamatta näkymätön vihollinen, jota ei kukaan koskaan ole nähnyt."

Sillä aikaa kun Angus kertoi kaiken Smythestä ja Welkinistä aloittaen Lauran tarinalla ja jatkaen omallaan, kuvasi yliluonnollisen naurun kahden aution kadun kulmassa ja teki selkoa omituisista sanoista, jotka selvästi olivat lausutut tyhjässä huoneessa, alkoi tapaus yhä enemmän kiinnittää Flambeaun mieltä, mutta pikku pappi istui paikoillaan yhtä välinpitämättömänä, kuin olisi hän ollut eloton kappale. Kun Agnus oli kertomuksessaan päässyt tuherrettuun ikkunaan kiinnitettyyn liimapaperiin, nousi Flambeau ylös ja täytti koko huoneen leveillä hartioillaan.

"Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan", sanoi hän, "niin pidän minä parempana, että kerrotte minulle lopun tarinastanne lyhyimmällä tiellä tuon miesparan asuntoon. Arvelen, ettemme saa menettää hetkeäkään."

"Teen sen mitä suurimmalla mielihyvällä", vastasi Angus. "Vainottu on tosin hyvässä turvassa, sillä olen pannut neljä miestä vartioimaan hänen luolansa sisäänkäytävää."

Pian olivat he ulkona kadulla, ja pieni pappi tepsutti toisten jäljessä kuin tottelevainen koira. Aivan kuin olisi hän tahtonut säilyttää rauhallisen tunnelman hän sanoi iloisesti:

"On omituista, kuinka nopeasti ja pehmeästi lumi laskee vaippansa maan päälle."

Heidän kulkiessaan hopealla jauhotettuja, jyrkkiä sivukatuja pitkin lopetti Angus tarinansa, ja kun he tulivat puoliympyrän muotoiselle korkeitten talojen edessä olevalle kentälle, sai hän tilaisuuden suunnata tarkkaavaisuutensa noihin neljään vartioivaan mieheen. Kastanjakauppias vakuutti pyhästi, sekä saatuaan kultarahan että sitä ennen, että hän oli pitänyt silmällä porttia, eikä yksikään kulkija ollut astunut siitä sisään. Poliisin lausunto oli vielä jyrkempi. Hän selitti, että hänellä oli kokemuksia kaikenlaisista roistoista, sekä silinteriin että ryysyihin puetuista, hän ei ollut niin tyhmä, että olisi luullut epäilyttävien lurjusten olevan epäilyttävän näköisiä. Kun kaikki kolme sitten kokoontuivat kultanauhaisen vahtimestarin ympärille, joka yhä seisoi porttikäytävässä hymyillen ja hajasäärin, vaikutti lausunto vielä vakuuttavammalta.

"Minulla on oikeus kysyä keneltä hyvänsä, olkoon hän sitten herttua tai kadunlakaisija, mitä asiaa hänellä on tähän taloon", sanoi puhelias, loistavaan virkapukuun vaatetettu jättiläinen. "Ja minä voin vannoa, ettei minun ole tarvinnut kysellä keltään sen jälkeen, kun tämä herra läksi."

Vaatimaton isä Brown, joka oli pysytellyt toisten takana ja pää kumarassa tarkastellut jalkakäytävää, uskalsi tässä tehdä nöyrän huomautuksen.

"Eikö tosiaan kukaan", sanoi hän, "ole noussut näitä rappuja ylös, sen jälkeen kun lumisade alkoi? Alkoi pyryttää, silloin kun me kaikki kolme olimme koossa Flambeaun luona.

"Ei kukaan ole ollut täällä, sir. Luottakaa sanoihini", sanoi vahtimestari ja pullisti rintaansa.

"Silloin ihmettelen mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi ja tuijotti lumeen ilmeettömästi kuin kala.

Kaikki muutkin katsahtivat maahan ja Flambeau teki ranskalaisen liikkeen ottaen vapauden käyttää vahvempaa sanontatapaa. Sillä oli kieltämätön totuus, että keskellä kultahetaleisen miehen vartioimaa käytävää, vieläpä jättiläisen hajoitettujen jalkojen välissä, näkyi harmaita jälkiä valkeassa lumessa.

"Jumala!" huusi Angus vaistomaisesti. "Näkymätön mies!"

Sanaakaan sanomatta kääntyi hän ja syöksyi portaita ylös Flambeau kintereillään. Mutta isä Brown seisoi paikoillaan alhaalla katsellen ympärilleen lumen peittämällä kadulla, aivan kuin olisi hän menettänyt kaiken halun jatkaa tutkimuksia.

Flambeau oli nähtävästi siinä mielentilassa, että olisi murtanut oven jykevällä olkapäällään, mutta nuori skotlantilainen osoitti suurempaa ymmärrystä, vaikka pienempää innostusta ja etsiskeli oven pielestä, kunnes löysi näkymättömän nappulan, ja ovi avautui.

Nyt aukeneva sisuskuva oli kokonaisuudessaan muuttumaton. Halli oli tullut pimeämmäksi, mutta auringonlasku heitti vielä sinne tänne punaisen heiastuksen, ja pari päätöntä konetta oli jostain syystä muuttanut paikkaa, niin etteivät ne enää seisoneet oikein hyvässä järjestyksessä hämärissä. Takkien vihreä ja punainen väri pisti nyt esiin tummempana, mutta ihmisen näköisyys suureni ääriviivojen epäselvyyden takia. Mutta niiden keskellä, juuri siinä, missä valkoinen paperilappu punaisine kirjaimineen oli ollut, näkyi nyt jotain, mikä suuresti muistutti pullosta läikähtänyttä punaista mustetta. Mutta se ei ollut punaista mustetta.

Ranskalaiselle luonteenomaisella johdonmukaisuuteen yhtyneellä kiihkeydellä huusi Flambeau vain sanan: Murha! ja syöksyi sisähuoneisiin, joissa hän vähemmässä kuin viidessä minuutissa haki joka nurkan ja loukon. Mutta jos hän oli luullut löytävänsä ruumiin, pettyi hän. Isidor Smytheä ei ollut siellä kuolleena eikä elävänäkään. Mitä tarkimman etsinnän jälkeen tapasivat molemmat miehet toisensa ulkohallissa kasvot hiessä ja tuijottavin silmin.

"Ystäväni", sanoi Flambeau, joka hämmingissään puhui ranskaa, "murhaaja ei ainoastaan ole näkymätön, vaan hän tekee uhrinsakin näkymättömäksi".

Angus tarkasteli puolihämärää huonetta, jossa koneellisia nukkeja vilisi, ja jostain kelttiläisestä sopesta hänen skotlantilaisessa sielussaan lähti värähdys. Yksi ihmisen kokoisista nukista seisoi aivan veritäplän vieressä, ehkäpä murhatun kutsumana silmänräpäystä ennen kuolemaansa. Toinen käyristä koukuista, jotka koneella oli käsinä, oli hiukan kohollaan, ja äkkiä tuli Anguksen mieleen se kamala ajatus, että Smythen oli tappanut joku hänen rautaisista lapsistaan. Aine oli noussut kapinaan ja nämä koneet olivat tappaneet mestarinsa. Mutta jos asianlaita oli sellainen — mihin olivat ne panneet hänet?

"Ne ovat syöneet hänet", kuiskasi taikausko hänen korvaansa, ja muutaman hetken vaivasi häntä ajatus, että nuo päättömät, koneelliset nuket olisivat raadelleet ja syöneet ihmisruumiin.

Voimakkaalla ponnistuksella sai hän kuitenkin älyllisen tasapainonsa palautetuksi ja hän sanoi Flambeaulle:

"Seikka on sellainen, että mies parka on häipynyt kuin pilvi, jätettyään vain punaisen viirun lattialle. Tapaus ei ole tästä maailmasta."

"Nyt on jäljellä vain yksi tehtävä", sanoi Flambeau, "olkoon se sitten tästä maailmasta tai toisesta. Minun täytyy mennä alas puhuttelemaan ystävääni."

Kun he laskeutuivat portaita alas, tapasivat he miehen likaämpäreineen ja tämä todisti, niinkuin kaikki muutkin, ettei ketään asiaankuulumatonta oltu päästetty sisälle. Samaa toisti jälleen vahtimestari alikerroksessa, sekä yhä viivyttelevä kastanjakauppias. Molemmat väittivät lisäksi olleensa täysin valppaita. Mutta kun Angus katseli ympärilleen saadakseen neljännen vahvistamaan todistuksen, ei hän nähnyt tätä ja huusi hiukan hermostuneesti:

"Missä on poliisi?"

"Anteeksi", sanoi isä Brown. "Se on minun vikani. Minä lähetin hänet kauemmas tielle tutkimaan jotain, mitä pidin tutkittavana."

"Jospa hän pian tulisi takaisin", sanoi Angus lyhyesti. "Sillä onneton tuolla ylhäällä ei ole ainoastaan murhattu, vaan myöskin hävinnyt."

"Mitä se merkitsee?" kysyi pappi.

"Isä Brown", sanoi Flambeau vaiettuaan hetken. "Luulenpa melkein, että tämä kuuluu teidän alaanne paremmin kuin minun. Ei ystävää eikä vihollista ole tullut sisään tähän taloon, mutta Smythe on kadonnut aivan kuin noidat olisivat ryöstäneet hänet. Jos se ei ole yliluonnollista, niin…"

Puheen katkaisi omituinen näky. Suuri, sinipukuinen poliisi tuli juosten kulman ympäri. Hän ohjasi kulkunsa suoraan Brownia kohti.

"Olette oikeassa, sir", sanoi hän. "Mr Smythen ruumis on äsken löydetty tuolta kanavasta."

Angus vei hämmästyneenä käden otsalleen:

"Onko hän juossut alas asunnostaan ja hukuttautunut?" kysyi hän.

"Hän ei ole tullut portaita alas, sen voin vannoa", sanoi poliisi. "Eikä hän ole hukuttautunutkaan, sillä hän kuoli sydämen yläpuolelle saamastaan veitsen haavasta."

"Ettekä kuitenkaan nähnyt kenenkään menevän taloon"? sanoi Flambeau vakavasti.

"Menkäämme hiukan matkaa pitkin tietä", sanoi pappi.

Kun he olivat tulleet talorivin toiseen päähän, virkkoi hän äkkiä:

"Olinpa minä tyhmä. Unhotin kysyä erästä seikkaa poliisilta.
Ihmettelenpä, ovatko he löytäneet vaaleanruskean säkin?"

"Miksi juuri vaaleanruskean säkin?" kysyi Angus ihmeissään.

"Kas, jos säkki olisi muun värinen, täytyisi tapausta tutkia toiselta kannalta", sanoi isä Brown. "Mutta jos säkki oli vaaleanruskea, on tutkimus lopussa."

"Sepä oli hauskaa kuulla", sanoi Angus hyvin iroonisesti. "Eihän tutkimusta, minun nähdäkseni, ole vielä aloitettukaan."

"Kertokaapa meille kaikki", sanoi Flambeau melkein lapsellisen yksinkertaisesti.

Melkein vaistomaisesti olivat he kiiruhtaneet askeleitaan kulkiessaan loivaa rinnettä alaspäin puolikuun muotoisen, korkealla sijaitsevan kentän toiselle puolen. Isä Brown käveli etunenässä, nopeasti mutta vaieten. Lopuksi sanoi hän äänellä, jossa oli jotain liikutuksen tapaista:

"Minä pelkään, että te tulette pitämään sitä kovin jokapäiväisenä. Me otamme aina lähtökohdaksi asioitten abstraktisen puolen, ja tätä asiaa ei voikaan käsitellä muulta kannalta."

"Ettekö ole huomanneet, että ihmiset eivät koskaan vastaa siihen, mitä heiltä kysytään? He vastaavat siihen mitä tarkoitetaan, tai mitä he luulevat tarkoitettavan. Otaksukaapa, että nainen kysyisi toiselta, joka asuu maalla: Onko teillä nyt ketään? Se, jolta kysytään ei vastaakaan: On, meillä on hovimestari, kolme palvelijaamme, sisäkkö j.n.e., vaikka sisäkkö juuri olisi huoneessa ja hovimestari seisoisi hänen tuolinsa takana. Hän vastaa: Ei, meillä ei ole ketään — ei nimittäin ketään sellaista, jota hän luulee tarkoitettavan. Mutta otaksukaamme, että kulkutauteja tutkiva lääkäri kysyisi: Ketä teillä on talossanne? Silloin luettelee tuo kunnon rouva tarkasti hovimestarit, sisäköt ja kaikki muut. Sillä lailla käytetään kieltä. Kysymykseen ei koskaan vastata kirjaimellisesti, vaikka siihen vastattaisiinkin rehellisesti. Kun nuo neljä perin rehellistä miestä sanoivat, ettei kukaan ollut mennyt taloon, eivät he tarkoittaneet kirjaimellisesti, ettei kukaan ollut mennyt sinne. He tarkoittivat, ettei ketään sellaista, kuin te arvelitte, ollut mennyt sisään. Olipa sentään henkilö, joka sekä meni taloon, että tuli ulos, mutta häneen he eivät kiinnittäneet huomiota."

"Näkymätön mieskö?" kysyi Angus ja kohotti punaisia kulmakarvojaan.

"Tavallaan näkymätön mies", sanoi isä Brown.

Parin minuutin kuluttua jatkoi hän samalla vaatimattomalla äänellä, niin kuin mies, joka etsii ajatuksen lankaa.

"Sellaiseen henkilöön ei tietysti koskaan ilman suoranaista syytä kiinnitetä huomiota. Sen vuoksi häntä onkin vaikea keksiä. Tulin kuitenkin ajatelleeksi häntä parin pikkuseikan vuoksi, jotka esiintyivät mr Anguksen kertomuksessa. Ensiksi oli tuolla Welkinillä tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä. Sitten kiintyi huomioni pitkän liimapaperiliuskan jättämiin merkkeihin ikkunassa ja lopuksi sanoi nuori tyttö pari seikkaa, jotka eivät voineet olla totta. Älkää suuttuko," sanoi hän huomatessaan, että skotlantilainen sävähti. "Tyttö oli kyllä omasta mielestään puhuvinaan totta, mutta sitä hän ei tehnyt. Kadulla ei voi olla aivan yksin sekuntia ennen kuin saa kirjeen. Kadulla ei voi olla aivan yksin, jos heti aukaisee ja lukee juuri saadun kirjeen. Jonkun täytyy olla lähellä, jonkun, johon huomio ei kiinny."

"Miksikä on jonkun täytynyt olla läheisyydessä?" kysyi Angus.

"Siksi että jonkunhan on täytynyt jättää kirje hänelle, koska kirjekyyhkystä ei toistaiseksi yleisesti käytetä."

"Tahdotteko tosiaan väittää", kysyi Flambeau hyvin tarmokkaasti, "että
Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet lempensä esineelle?"

"Kyllä", vastasi pappi. "Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet lemmitylleen. Olihan hänen pakko tehdä se."

"En kestä tätä kauempaa", jyrähti Flambeau. "Kuka hän on? Minkä näköinen hän on? Mitenkä näkymätön mies yleensä pukeutuu?"

"Hän pukeutuu kaikkea muuta kuin huonosti, punaiseen, siniseen ja kultaan", vastasi pappi reippaasti ja pontevasti. "Tässä kirjavassa, etten sanoisi loistavassa puvussa meni hän Himalaya Mansionsiin neljän henkilön nähden. Hän tappoi Smythen kylmäverisesti ja palasi kadulle kantaen kuollutta…"

"Arvoisa isä", keskeytti Angus ja pysähtyi äkkiä. "Oletteko te vai minä aivan pähkähullu?"

"Te ette ole lainkaan hullu, ehkä vain hiukan tarkkaamaton joskus.
Ettehän esimerkiksi ole tarkannut tuon näköistä miestä."

Hän astui kolme nopeaa askelta eteenpäin ja laski kätensä tavallisen kirjeenkantajan olalle. Mies oli huomaamatta mennyt heidän ohitseen puitten varjossa.

"Kukaan ei, omituista kyllä, kiinnitä huomiotaan kirjeenkantajiimme", sanoi hän ajatuksissaan. "Ja kuitenkin on heillä intohimonsa, niin kuin muillakin miehillä, ja he kantavat sitäpaitsi suuria säkkejä, joihin helposti voi pistää pienen miehen."

Sen sijaan, että olisi tavalliseen tapaan käännähtänyt, mies kyyristyi ja kaatui aitaa vasten. Hän oli laiha, vaaleapartainen, hyvin tavallisen näköinen mies, mutta kun hän käänsi hätääntyneet kasvonsa kolmeen toverukseen, hämmästyivät he hänen silmiensä pirullista ilmettä.

Flambeau palasi miekkojensa, itämaisten mattojensa ja persialaisen kissansa luo, sillä hänellä oli paljon hommaa. John Turnbull Angus meni takaisin leipomoon nuoren neitonsa luo, jonka kanssa tuo varomaton nuori mies sittemmin tuli hyvin onnelliseksi. Mutta isä Brown kulki monta tuntia edestakaisin tähtien valossa lumisilla kukkuloilla murhaajan seurassa. Mitä he puhuivat toisilleen, ei kukaan saa koskaan tietää.