Isä Brownin yksinkertaisuus

by G. K. Chesterton

ISRAEL GOW'N REHELLISYYS

Hopeanharmaa, myrskyinen ilta laskeutui seudun yli, kun isä Brown, harmaaseen skotlantilaiseen viittaan verhottuna, saapui harmaan skotlantilaisen laakson päähän ja näki edessään Glengylen omituisen linnan. Se antoi koko notkelmalle tai ahtaalle laaksolle päätepisteen luonteen ja kulkijasta tuntui siltä kuin olisi hän saapunut maailman loppuun. Kohottaen jyrkkiä kattojaan ja merenvihreitä liuskakivihuippujaan taivasta kohti, ranskalais-skotlantilaisten linnojen tapaan, johti se englantilaisen mieleen keijukaissatujemme noitien suipot päähineet, ja hongat, jotka suhisivat vihreitten tornien ympärillä, olivat niin mustia, että ne muistuttivat sankkaa korppiparvea. Tämä uneksiva, raskasmielinen tunnelma ei ollut vain maiseman luomaa kuvittelua, sillä koko seudun yllä lepäsi yksi noita ylpeyden, hulluuden ja salaperäisen surun pilviä, jotka ovat ominaisempia Skotlannin ylhäisille aatelissuvuille kuin muille ihmislapsille. Sillä Skotlanti on saanut kaksinkertaisen annoksen tuota myrkkyä, jota nimitetään perintötaipumukseksi: aristokraatin syntyperätunteen ja kalviinilaisen aavistuksen kohtalo-opista.

Pappi oli ottanut päiväksi vapautta toimestaan Glasgowissa tavatakseen ystävänsä Flambeaun, yksityissalapoliisin, joka oli Glengylen linnassa erään oppineemman virkaveljensä kanssa tutkimassa, minkälainen Glengylen kreivi-vainajan elämä ja kuolema oli ollut. Tämä salaperäinen henkilö oli suvun viimeinen edustaja, suvun, jonka urhoollisuus, mielipuolisuus ja syvällinen viekkaus oli saanut kuudennentoista vuosisadan karuluontoisen aatelistonkin kammoksumaan sen jäseniä. Kukaan ei tuntenut niin täydellisesti tuota kunnianhimon labyrinttiä tai sen valheen palatsin salakäytäviä, joka rakennettiin Skotlannin Maria kuningattaren ympärille, kuin he.

Heidän juoniensa aiheen ja tuloksen ilmaisee tällä seudulla tavallinen hokema:

"Niin arvokas kuin puille mehu, multa,
on Ogilvielle punertava kulta."

Moneen sataan vuoteen ei Glengyle Castlessa ollut likimainkaan kunnollista isäntää, ja olisihan voinut luulla, että nuo mielipuoliset hurjistelut olisivat loppuneet kuningatar Viktorian aikana. Mutta viimeinen Glengyle seurasi siinä suhteessa sukunsa perintötapoja, että hän teki viimeisen omituisuuden, mikä vielä oli koettamatta. Hän nimittäin katosi. En tarkoita, että hän matkusti ulkomaille. Hän oli varmasti linnassa, jos hän yleensä oli missään. Mutta vaikka hänen nimensä oli kirkonkirjoissa ja suuressa, punaisessa aateliskalenterissa, ei yksikään ihminen auringon alla saanut nähdä häntä.

Jos oli olemassa joku, joka hänet näki, oli se talon ainoa palvelija, mies, joka oli puoleksi tallirenki, puoleksi puutarhuri. Hän oli niin kuuro, että ne, jotka tekivät ripeitä päätelmiä, pitivät häntä mykkänä, kun taas terävämmät arvelivat häntä hupakoksi. Hän oli raihnainen, punatukkainen työmies, leuka ja poskiluut karkeatekoiset, silmät siniset, ilmeettömät. Hänet tunnettiin nimellä Israel Gow, ja tämä vaitelias palvelija oli, niin kuin sanottu, hylätyn tilan ainoa. Se tarmo, millä hän hoiti perunamaata ja se säännöllisyys, jota hän noudatti keittiöön mennessään, teki kuitenkin sen vaikutuksen, että hän piti huolta esimiehensä aterioista ja herätti sen aavistuksen, että tämä yhä pysytteli piilossa linnassaan.

Jos taas tahtoi saada vakuuttavampia todisteita siitä, että hän oli siellä, väitti palvelija, ettei kreivi ollut kotona.

Eräänä aamuna kutsuttiin pormestari ja presbyteriläinen pappi linnaan. Glengylet olivat nimittäin presbyteriläisiä. Siellä huomasivat he, että tallirenki-puutarhuri-kokki oli liittänyt muihin toimiinsa hautajaisasiamiehen viran ja siirtänyt korkeasti-aatelisen isäntänsä ruumisarkkuun ja naulinnut sen kiinni. Kuinka syvällisiä tai pintapuolisia lienevät olleetkin ne kyselyt, joiden kautta oli saatu tieto tästä omituisesta tosiseikasta, ei vielä ollut täysin selvää, sillä laillista tutkintoa ei vielä ollut pidetty, kun Flambeau pari, kolme päivää sitten oli lähtenyt pohjoiseen päin. Silloin oli lordi Glengylen ruumis — jos se todella oli hänen — maannut sangen kauan haudattuna pienellä hautausmaalla kummulla.

Kun isä Brown kulki synkän puutarhan kautta ja joutui linnan varjoon, riippuivat pilvet raskaina ja ilma oli kostea ja ukkosta ennustava. Vihreään vivahtavan auringonlaskun taustaa vasten näki hän mustan haamun piirtyvän. Se oli mies, päässään korkea hattu ja suuri lapio olalla. Tuo yhdistelmä johti ajatukset vaistomaisesti haudankaivajaan, mutta kun isä Brown muisti kuuron palvelijan, joka kaiveli perunamaata, oli ilmiö hänestä aivan luonnollinen. Hän tunsi sangen hyvin skotlantilaiset talonpojat, hän tunsi tuon itsekunnioituksen, mikä kai pakoitti miehen esiintymään "mustiin puettuna" virallisessa kuulustelussa, ja myöskin tuon säästäväisyyden, mikä ei sallinut hänen sen takia menettää tuntiakaan kaivamisajasta. Vieläpä miehen hämmästyskin ja hänen epäilevästi tuijottava katseensakin papin ohikulkiessa, sopeutui tyypin salaviekkauteen ja epäluuloisuuteen.

Ison portin avasi itse Flambeau, jolla oli mukanaan laiha, harmaatukkainen mies papereita kädessään: tarkastaja Craven Scotland Yardista. Halli oli melkein kalustamat on ja tyhjä, mutta muutamien ilkeiden Ogilvien kreivien pilkalliset kasvot tuijottivat mustuneilta kankailta mustan tekotukan alta.

Isä Brown seurasi mukana sisempiin huoneihin ja huomasi, että molemmat lontoolaiset olivat istuutuneet pitkän tammipöydän ääreen, jonka toinen pää oli kukkuroillaan täyteen tuhrittuja paperiarkkeja, ja niiden vieressä viskyä ja sikareja. Pöydän muun osan täyttivät erilaiset, ryhmiin jaetut esineet, laadultaan mitä merkillisimpiä. Eräs ryhmä näytti kiiltävältä lasisirpalekasalta, toinen oli kuin läjä ruskeata tomua. Kolmas muistutti tavallista keppiä.

"Teillä näyttää olevan täällä jonkinlainen kivennäismuseo", sanoi isä Brown istuutuen ja nyökäten päällään ruskeaa tomua ja pieniä välkkyviä lasikappaleita kohti.

"Ei kivennäis-, vaan psykolooginen museo", sanoi Flambeau.

"Älkää hiidessä", virkkoi poliisipäällikkö nauraen, "käyttäkö niin mutkikkaita sanoja!"

"Tiedättekö, mitä psykologialla tarkoitetaan?" kysyi Flambeau ystävällisesti hämmästyneenä. "Psykologia on taito alkaa väärästä päästä."

"En ymmärrä sittenkään", sanoi poliisi.

"Niin", sanoi Flambeau. "Minä tarkoitan, että mitä lordi Glengyleen tulee, olemme keksineet ainoastaan yhden asian. Hän oli hullu."

Gow'n musta olento korkeine hattuineen ja lapioineen vilahti ikkunan ohi, heikosti piirtyen pimeneviä pilviä vasten. Isä Brown tuijotti sitä välinpitämättömän näköisenä ja sanoi sitten:

"Ymmärrän kyllä, että hänessä oli jotain kummallista, eihän hän muuten olisi hautautunut elävältä, eikä hänellä myöskään olisi ollut niin kiirettä päästä hautaan kuolleenakaan. Mutta minkätähden luulette hänen olleen hullun?"

"Kuunnelkaapa vain luetteloa tavaroista, jotka mr Craven on löytänyt talosta."

"Meidän täytyy hankkia kynttilä", sanoi Craven äkkiä. "Myrskypilvet kokoontuvat ja on liian pimeä lukea."

"Oletteko löytänyt kynttilöitä harvinaisuuksienne joukosta?" kysyi isä
Brown hymyillen.

Flambeau kohotti vakavat kasvonsa ja kiinnitti tummat silmänsä ystäväänsä.

"Siinäkin on jotain merkillistä", sanoi hän. "Olemme löytäneet viisikolmatta kynttilää, mutt'ei jälkeäkään kynttiläjaloista."

Nopeasti pimenevässä huoneessa, mihin kiihtyvän hyrskyn ulvonta kuului, meni isä Brown ottamaan vahakynttilän kasasta, joka oli muitten näytteillä olevien tavaroitten joukossa pöydällä. Sattumalta tuli hän kumartuneeksi punaisenruskean tomu- tai multakasan yli. Ankara aivastus keskeytti hiljaisuuden.

"Sehän on nuuskaa!" huudahti hän.

Hän otti yhden kynttilöistä, sytytti sen huolellisesti, meni takaisin ja pisti sen viskypullon kaulaan. Yöilma tuulahti vetoisan ikkunan läpi, sai liekin liehumaan kuin lipun, ja linnan ympärillä kuului penikulmanlaajuisten petäjämetsien humina, joka kohisi kuin laulava meri korkean kallion ympärillä.

"Minä luen listan", sanoi Craven hyvin juhlallisesti ja otti erään paperin pöydältä. "Se käsittää kaiken arvokkaanpuoleisen irtaimiston, jonka olemme löytäneet täältä linnasta. Tietänette, että talo kokonaisuudessaan on tyhjäksi raastettu ja hoitamaton. Yhdessä tai kahdessa huoneessa on kuitenkin asunut joku, joka kylläkin on elänyt yksinkertaisesti, mutta ei puutteessa — tarkoitan jotain muuta kuin palvelija Gowta. Luettelo kuuluu näin:

"Ensiksi: Sangen huomattava joukko jalokiviä, suurimmaksi osaksi timantteja, kaikki irtonaisia, ilman kehystä. Onhan luonnollista, että Ogilviella oli perhejalokiviä, mutta juuri ne ovat tavallisesti kehystettyjä ja niitä käytetään koristeina. Ogilvien perheen jäsenet pitivät kai niitä löysinä taskuissaan niinkuin kuparirahoja.

"Toiseksi: Koko joukko irtonaista nuuskaa, eroitettuna kasoihin. Sitä ei siis säilytetty sarvessa tai kukkarossa, vaan oli sitä pantu läjiin uunin reunoille, pianolle ja melkein kaikkialle. Näyttää siltä kuin ei vanha herra olisi viitsinyt vaivautua pistämään kättään taskuun tai avaamaan nuuskarasian kantta.

"Kolmanneksi: Siellä täällä talossa omituisia kasoja hyvin pieniä metallipalasia, muutamia yhtä pieniä teräsvietereitä, muutamia yhtä mikroskooppisia rattaita. Näyttää siltä kuin ne olisivat käyttäneet jonkinlaista konelaitosta.

"Neljänneksi: Vahakynttilät, jotka täytyi pistää pullonkauloihin, koska ei ollut mitään muuta, minne ne olisi voinut pistää. Nyt pyydän teitä huomaamaan, kuinka paljon omituisempaa tämä on, kuin se, mitä me olimme odottaneet. Arvasimme edeltäpäin arvoituksen sisimmän luonteen. Kaikki huomasimme me heti ensi katsaukselta, että viimeisen kreivin ruuvit eivät olleet aivan paikoillaan. Olemme tulleet tutkimaan elikö hän tosiaan täällä, kuoliko hän tosiaan täällä ja onko tuolla punatukkaisella variksenpelättimellä, joka hänet hautasi, ollut jotain vaikutusta hänen kuolemaansa. Mutta otaksukaapa, että pahin on tapahtunut, kuvitelkaapa kaikkein kauheinta ja melodramaattisinta ratkaisua. Otaksukaapa, että renki tosiaan tappoi isäntänsä, tai otaksukaapa, että isäntä ei ole kuollut, tai otaksukaapa, että isäntä on pukeutunut rengiksi ja että renki on haudattu isäntänsä asemesta. Kuvitelkaa mitä murhenäytelmää hyvänsä Wilkie Collinsin tapaan, mutta sittenkin on vielä selitettävä, mitä merkitsee jalaton kynttilä ja syy siihen, miksi hyvän kasvatuksen saaneella herralla oli tapana kaataa nuuskaa pianolle. Asian sisimmän ytimen voimme käsittää — ulkokuoret ovat salaperäisiä. Ei kenenkään mielikuvitus riitä, kun pitäisi keksiä yhteys nuuskan, timanttien, vaha kynttilöiden ja jonkun koneellisen laitoksen pienten irtonaisten osien välillä."

"Sen minä kyllä otan tehdäkseni", sanoi pappi. "Tämä Glengylehän toimi raivokkaasti Ranskan vallankumousta vastaan. Hän ihaili l'ancien régimeä ja koetti pikku piirteitä myöten seurata entisten Bourbonien perhe-elämää. Hän käytti nuuskaa, koska se oli ylellisyystavaraa XVIII:lla vuosisadalla, vahakynttilöitä, koska ne olivat sen ajan valaistusvälineitä. Nuo pienet rautalastut viittaavat Ludvig XVI:n lukkoseppäinnostukseen ja timantit Marie Antoinetten kaulakoristeeseen."

Molemmat miehet tuijottivat häneen pyörein silmin.

"Mikä hämmästyttävä käsityskyky!" huudahti Flambeau. "Luuletteko tosiaan, että tuo on yhtäpitävää totuuden kanssa?

"En, olen varma siitä, että asia ei ole sillä lailla käsitettävissä", vastasi isä Brown. "Mutta te sanoitte äsken, ettei kukaan voinut löytää yhteyttä nuuskan, timanttien, koneellisen laitoksen ja vahakynttilöiden välillä. Tämän yhteyden keksin minä vain arviolta. Oikea totuus on kyllä paljon syvemmällä."

Hän vaikeni ja kuunteli hetken tuulen valitusta linnan torneissa. Ja sitten hän sanoi:

"Tuo äsken kuollut Glengylen kreivi oli varas. Hän vietti toista, kauheampaa elämää murtovarkaana. Kynttiläjalkoja hänellä ei ollut, sillä hän käytti vain kynttilän pätkiä lyhdyssä, jota kantoi mukanaan. Nuuskaa käytti hän samalla lailla kuin villeimmät ranskalaiset rikoksentekijät pippuria. Hän heitti sitä suuret määrät sen silmille, joka koetti ottaa hänet kiinni tai ajoi häntä takaa. Ratkaisevan todistuksen löydämme kuitenkin yhdistäessämme timantit ja pienet teräspyörät. Jos te ajattelette sitä, selviää koko juttu. Timantit ja pienet teräspyörät ovat ainoat kelvolliset välineet, kun pitää leikata irti lasiruutu."

Taittuneen männyn oksa löi kovasti ikkunaan heidän takanaan, aivan kuin pilkatakseen murtovarasta, mutta he eivät kääntyneet. Heidän silmänsä tuijottivat isä Browniin.

"Timantit ja pienet pyörät", toisti Craven miettivästi. "Siinäkö kaikki, mikä johtaa ajatuksenne oikeaan selitykseen."

"En suinkaan väitä, että tämä on oikea selitys", sanoi pappi tyynesti. "Mutta te sanoitte, ettei kukaan voisi löytää yhteyttä neljän esinelajin välillä. Tottahan on, että on olemassa yksinkertaisempiakin asioita kuin tämä. Otaksukaa, että Glengyle löysi tai oli löytävinään jalokiviä maatilaltaan. Joku on tehnyt pilaa hänestä ja sanonut, että linnan maanalaisista holveista löytyisi timantteja. Pienet pyörät on hankittu timanttien hiomista varten. Hän ryhtyi asiaan alkuperäisellä tavalla ja pienessä määrässä, apunaan paimenia, tai kukkuloiden sivistymättömiä miehiä. Nämä skotlantilaiset paimenet eivät tunne mitään parempaa kuin nuuska, ja se on ainoa, jolla voi houkutella heitä. Kynttiläjalkoja heillä ei ollut, koska he eivät tarvinneet niitä. He pitivät kynttilöitä käsissään kellareita tutkiessaan."

"Onko se mahdollista?" sanoi Flambeau pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Oletteko vihdoin löytänyt yksinkertaisen totuuden?"

"En, en suinkaan", sanoi isä Brown.

Tuuli sammui pois kuin pilkkaulvonta kaukana metsän sisällä, ja isä
Brown jatkoi yhtä tyynenä kuin ennen:

"Tuon sanon vain siksi, että te väititte, ettei nuuskan ja koneellisen kellolaitteen pikku osien, tai kynttilöiden ja jalokivien välillä olisi mitään yhteyttä. Maailman kaikkeuteen voi sovelluttaa vähintään kymmenen väärää filosofista systeemiä; vähintään kymmenen väärää teoriaa sopii Glengylen linnaankin. Me pyrimme kuitenkin löytämään oikean selityksen sekä linnasta että maailmasta. Eikö ole mitään muuta ohjetta?"

Craven naurahti, Flambeau nousi hiljaa ja lähti menemään pitkän pöydän toiseen päähän.

"Sitten on meillä numerot viisi, kuusi ja seitsemän", sanoi hän. "Mutta ne ovat mieluummin huvittavia kuin opettavaisia. Omituinen kokoelma, ei lyijykyniä, vaan kynistä otettua lyijyä. Tarkoitukseton bamburuoko, jonka toinen pää on osaksi pirstaleina. Se on kai välikappale, jolla rikos on tehty. Mutta mitään rikostahan ei ole olemassa. Lopun muodostavat vain muutamat messukirjat ja muutamat pienet katoliset maalaukset, joita Ogilviet ovat säilyttäneet keskiajalta saakka, sillä heidän perheylpeytensä oli kai voimakkaampi kuin heidän puhdasoppisuutensa. Me yhdistimme ne museoon, koska ne näyttivät niin omituisen kuluneilta ja pahoin pidellyiltä."

Ankara myrsky ajoi nyt paksuja pilviä Glengylen yli, niin että huone tuli pimeäksi, kun isä Brown otti pienet, kirjavat lehdet tutkiakseen niitä. Hän puheli, tilapäisen pimeyden yhä jatkuessa, mutta hänen äänensä oli aivan toisenlainen.

"Mr Craven", sanoi hän sellaisella soinnulla kuin olisi hän nuorentunut kymmenen vuotta. "Teillähän on laillinen valtakirja tutkia tuo hauta, eikö totta? Mitä pikemmin sen teemme, sitä paremmin pääsemme tämän hirmuisen asian perille. Jos minä oksin teidän sijassanne, lähtisin heti."

"Nyt heti", toisti hämmästynyt salapoliisi. "Miksikä nyt heti?"

"Siksi, että asia on vakava", sanoi isä Brown. "Tämä ei ole satunnaista nuuskaa tai löysiä kiviä, jotka saattavat olla täällä tuhannesta syystä. Minun tietääkseni on olemassa ainoastaan yksi syy, minkä vuoksi on menetelty tällä tavoin, ja se syy ulottuu elämän syvimpiin juuriin. Nämä uskonnolliset maalaukset eivät ole tahraisia, rikkinäisiä tai töherrettyjä, niinkuin ne olisivat olleet lapsien, jonkun ajattelemattoman teeskentelijän tai protestantin käsissä. Niitä on päinvastoin pidelty hyvin huolellisesti ja myöskin hyvin omituisesti. Kaikkialla, missä Jumalan nimi, runsaasti koristelluin kirjaimin, on esiintynyt tekstissä, on se raaputettu pois hyvin tarkkaan. Muuten ei ole poistettu muuta kuin sädekehä Jeeuslapsen pään ympäriltä. Ja siksi sanon minä: ottakaamme esiin valtakirja, varustautukaamme kirveillä ja lapioilla ja lähtekäämme avaamaan ruumisarkkua."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Lontoon poliisi.

"Minä tarkoitan", sanoi pikku pappi ja hänen äänensä tuntui hiukan kovenevan voittaakseen tuulen. "Minä tarkoitan, että se rietas henki, joka tuulia vallassansa pitää, istuu tällä hetkellä tämän linnan huipulla niin suurena kuin sata elefanttia, ja ärjyen kuin Ilmestyskirjan peto. Kaiken tämän takana on mustaa magiaa."

"Mustaa magiaa", toisti Flambeau matalalla äänellä, sillä hän oli liian valistunut ollakseen tietämättä sellaisesta. "Mutta mitähän nämä muut esineet merkinnevät?"

"Jotakin, mikä on pahasta, otaksun minä", sanoi isä Brown kärsimättömästi. "Mitenkä minä sen tietäisin? Kuinka voisin minä arvata ne juonet, joita alaisissa maailmoissa punotaan? Käy ehkä päinsä tehdä bambusta ja nuuskasta kidutusvälineitä. Ehkäpä mielipuolet himoitsevat vahaa ja viilajauhoja. Ehkäpä lyijystä voidaan valmistaa rohtoa, joka tekee ihmiset hulluiksi. Suorin tie salaisuuden ratkaisuun käy yli kukkulan haudalle."

Hänen toverinsa tiesivät tuskin itsekään, että he olivat totelleet ja seuranneet häntä, ennenkuin tuulenpuuska oli kaatamaisillaan heidät puutarhassa. He olivat kuitenkin totelleet häntä aivan koneellisesti, sillä Cravenillä oli valtakirja taskussa ja kirves kädessä. Flambeau kantoi omituisen puutarhurin raskasta lapiota ja isä Brown oli ottanut mukaansa tuon pienen, kullatun kirjan, josta Jumalan nimi sellaisella huolella oli raaputettu pois.

Polku kukkulan yli hautausmaalle oli mutkikas, vaikkakin lyhyt, mutta tuuli oli niin voimakas, että matka tuntui heistä sekä vaivaloiselta että pitkältä. Niin kauas kuin silmä kantoi, yhä kauemmas, mitä korkeammalle he nousivat rinnettä pitkin, levisi petäjämetsä kuin meri, tällä kertaa tuulen samaan suuntaan taivuttamana. Ja tämä rukoileva asento oli yhtä tarkoitukseton kuin yleinen, yhtä tarkoitukseton kuin olisi myrsky ulvonut asumattoman taivaankappaleen ympärillä ilman määrää ja tarkoitusta. Näiltä sinivihreän metsän peittämiltä loppumattomilta aavoilta nousi kimeänä ja korkeana tuo ikivanha valitus, mikä on kaiken pakanallisen pohjalla. Olisi voinut luulla, että tämän mittaamattoman, laajan maailman äänet olivat karkoitettujen jumalien huutoja — niitten jumalien, jotka hapuilevat metsän mutkaisilla poluilla löytämättä koskaan paluutietä taivaaseen.

"Näettekö", sanoi isä Brown matalalla mutta tyynellä äänellä. "Skotlannin kansa oli kummallista joukkoa, ennenkuin Skotlantia oli olemassakaan. Ja se on vieläkin omituista. Luulen todenteolla, että he palvelivat perkeleitä esihistoriallisella ajalla."

"Sen vuoksi", lisäsi hän melkein iloisesti, "miellytti puritaaninen teologia heitä."

"Hyvä ystävä", sanoi Flambeau ja kääntyi kiukustuneena. "Mitä kaikki tuo nuuska merkitsee?"

"Hyvä ystävä", vastasi Brown järkkymättömän vakavasti, "kaikilla luonnon uskonnoilla on yhteinen tunnusmerkki, nimittäin materialismi. Paholaisen palvelus on todellista luonnon uskontoa."

He olivat nyt ehtineet kukkulan ruohoakasvavalle huipulle, yhdelle niistä harvoista paikoista, joita kuohuva ja jyrisevä petäjämetsä ei ollut vallannut. Yksinkertainen, puusta ja rautalangasta tehty aitaus kitisi myrskyssä ja ilmoitti, missä hautausmaan raja oli. Mutta kun tarkastaja Craven oli tullut haudalle ja Flambeau oli pistänyt lapionsa maahan ja nojautunut sitä vasten, vapisivat he molemmat melkein yhtä paljon kuin tuulessa tutiseva aita. Haudan ympärillä kasvoi suuria, korkeita ohdakkeita, harmaita ja hopeanvärisiä kuihtuneisuudessaan. Pari kertaa, kun loppuun kukkinut oksa taittui ja ohdakkeen hyödyt pyrysivät Cravenin ohi, hypähti hän kuin ammutun nuolen tapaamana.

Flambeau tunki lapionsa ratisevien heinien läpi omituisesti muodostuneeseen saveen. Mutta sitten hillitsi hän itsensä ja nojautui työkaluunsa kuin sauvaan.

"Jatkakaa", sanoi pappi hyvin hiljaa. "Mehän etsimme vain totuutta.
Mitä te pelkäätte?"

"Minä pelkään löytäväni sen", sanoi Flambeau.

Äkkiä otti Lontoon poliisi puheenvuoron sanoen korkealla, kimeällä äänellä, joka oli olevinaan huoleton ja hilpeä:

"Minä kummastelen, miksi hän piiloutui tällä tavoin. Se tapahtui kai jonkin ruman syyn vuoksi. Sairastikohan hän ehkä spitaalia?"

"Pahempaa", sanoi Flambeau.

"Ja minkä te kuvittelette olevan pahempaa kuin spitaalin?" kysyi toinen.

"Minä en kuvittele mitään", sanoi Flambeau.

Hän jatkoi kaivamista muutaman kamalan minuutin ajan hiljaisuuden vallitessa. Sitten sanoi hän käheällä äänellä:

"Minä pelkään, että hän ei ole sellainen kuin hänen pitäisi olla."

"Sellainenhan ei ollut tuo paperipalanenkaan, jonka muistatte" sanoi isä Brown. "Ja kuitenkin jäimme eloon."

Flambeau jatkoi kaivamista kaikin voimin, mutta myrsky oli hajoittanut raskaat, harmaat pilvet, jotka olivat levänneet kukkuloiden päällä kuin savu, ja nyt aukenivat taivaalla harmaat, tähtien valaisemat kentät, ennenkun hän oli ehtinyt paljastaa raskaan, honkapuisen ruumisarkun ja saanut sen nostetuksi ruohokummulle. Mutta sitten rohkaisi hän mielensä ja kolkutti ja kiskoi hänelle ominaisella tarmollaan, siksi kunnes kansi aukeni ja arkun sisällys lepäsi heidän edessään kiillellen tähtien heikossa valossa.

"Ruumis", sanoi Craven ja sitten hän lisäsi: "Mutta hänhän on aivan oikea ihminen", aivan kuin olisi hän odottanut, ettei hän olisi ollut sellainen.

"Onko hän?" kysyi Flambeau kumealla äänellä. "Onko hän sellainen kuin hänen pitääkin olla?"

"Siltä näyttää", sanoi poliisi käheästi ja kumartui katsomaan arkussa mätänevää ruumista. "Odottakaa hiukan!"

Suuri Flambeau päästi helpotuksen huokauksen.

"Kun oikein ajattelen asiaa", huudahti hän, "niin eihän ole montakaan syytä, jotka pakottaisivat otaksumaan päinvastaista. Minä ihmettelen, mikä se ottaa miehen valtoihinsa näitten vanhojen, kirottujen vuorten keskellä. Luultavasti on se tuo tumma, merkityksetön yksitoikkoisuus — kaikki nuo metsät ja niiden yllä ikuisen tajuttomuuden kauhu. Se on kuin jumalankieltäjän uni. Petäjiä, taas petäjiä, miljoonittain petäjiä…"

"Jumalani", huudahti mies kirstun ääressä. "Hänellähän ei ole päätä."

Molempien toisten seisoessa kuin kivettyneinä, näytti pappi ensikertaa eloisan hämmästyksen merkkejä.

"Eikö hänellä ole päätä?" huudahti hän, aivan kuin olisi hän odottanut tapaavansa jonkun muun puutteellisuuden.

Puolittain järjettömät näyt päättömästä lapsesta, joka oli tullut maailmaan Glengylessä, päättömästä nuorukaisesta, joka oli piiloutunut linnaan, päättömästä miehestä, joka kuljeskeli vanhoissa saleissa tai loistavassa puutarhassa, levisivät kuin panoraamana heidän mielikuvituksensa eteen. Mutta nuo kuvitelmat eivät edes tänä hirmuhetkenä päässeet juurtumaan heidän mieliinsä — ne olivat liian luonnottomia. Nuo kolme miestä seisoivat paikallaan kuunnellen puitten ryskettä ja myrskyn vinkunaa — tuijottaen kuin loppuun väsyneet eläimet. Ajatus oli heistä kuin jokin äärettömän iso hirviö, mikä oli liukunut pois heidän käsistään.

"Tämän haudan ympärillä seisoo kolme päätöntä miestä", sanoi isä Brown.

Kalpea lontoolainen poliisi avasi suunsa puhuakseen, mutta se jäi ammolleen kuin talonpoikahulttiolla, kun ulvova tuulen vihuri samalla pyyhkäisi läpi ilman. Sitten katsahti hän kädessään olevaan kirveeseen. Oli kuin se ei olisi kuulunut hänelle ja hän päästi sen.

"Isä", sanoi Flambeau sellaisella lapsellisella, valittavalla äänellä, jota hän harvoin käytti. "Mitä tulee meidän nyt tehdä?"

Hänen ystävänsä vastaus tuli laukaistun tykinluodin vauhdilla.

"Nukkua!", huusi isä Brown. "Nukkua! Olemme saapuneet teitten päähän. Tiedättekö mitä uni on? Tiedättekö, että ihminen, joka nukkuu, uskoo Jumalaan? Uni on sakramentti, sillä se on uskon toimintaa ja se on ravintoaine. Ja me tarvitsemme sakramenttiä, vaikka aivan puhtaasti luonnollista laadultaan. Meille on tapahtunut sellaista, mitä ihmisen lapsille harvoin tapahtuu — ehkäpä pahinta, mitä heille saattaa tapahtua."

Craven sulki avoimen suunsa ja sitten sanoi hän:

"Mitä te tarkoitatte?"

Pappi oli kääntänyt silmänsä linnaa kohti vastatessaan:

"Me olemme löytäneet totuuden ja asia on sentään yhtä käsittämätön."

Kiivain ja äkillisin askelin, mikä oli häneen nähden tavatonta, meni hän nyt takaisin polkua alas, ja kun he palasivat linnaan, heittäytyi hän pitkälleen kuin väsynyt koira ja nukkui.

Mutta huolimatta siitä mystillisestä määritelmästä, jonka hän oli unesta antanut, oli isä Brown valveilla aikaisemmin kuin kukaan muu, lukuunottamatta vaiteliasta puutarhuria. Nyt katseli hän piippuaan poltellen tuota monitaitoista miestä, joka työskenteli kasvitarhassa mykkänä kuin aina. Hiukan ennen päivänkoittoa oli ankara myrsky muuttunut rankkasateeksi, ja päivä alkoi ihanan raittiina. Näytti melkein siltä kuin olisi puutarhuri ryhtynyt keskusteluun isä Brownin kanssa, mutta kun salapoliisit lähestyivät, painoi hän jörön näköisenä lapionsa maahan, mutisi jotain aamiaisesta, astuskeli tiehensä kaalinpäitten ohi ja sulkeutui keittiöön.

"Reipas mies tuo", sanoi isä Brown. "Hoitaa mainiosti perunoitaan."

"Ja kuitenkin", lisäsi hän kuin anteeksipyytäen, "on hänelläkin vikansa — kelläpä niitä ei olisi? Tämä oja ei ole tasaisesti kaivettu. Tuossa esimerkiksi — ja hän polki maata näyttämällään paikalla. — Ihmettelenpä sentään kuinka tuon perunamaan laita oikeastaan on."

"Miksi niin?" kysyi Craven, jota pikku miehen uusi päähänpisto huvitti.

"Niin, minä ihmettelen, kuinka sen asian laita oikeastaan on", sanoi Brown. "Sillä vanha Gow näyttää itsekin hiukan epäilevältä. Hän pisti aivan järjestelmällisesti lapionsa jokapaikkaan paitsi tähän. Tässä alla on kai komeita perunoita."

Flambeau otti lapion ja työnsi sen voimakkaasti maahan isä Brownin osoittamaan paikkaan. Raskaan multamöhkäleen alta ilmestyi kohta sen jälkeen jotain, mikä ei ollenkaan näyttänyt perunoilta, vaan mieluummin suurelta, pilalle kasvaneelta jättiläissieneltä. Mutta se kolahti, kun lapio sattui siihen, se pyörähti ympäri kuin pallo ja irvisti nyt heitä vastaan.

"Glengylen kreivi", sanoi Brown surullisesti ja katseli kalloa synkän näköisenä.

Mietittyään hiukan tempasi hän lapion Flambeaulta sanoi:

"Meidän täytyy peittää se jälleen."

Hän multasi kallon taas maahan ja nojasi sitten pienen ruumiinsa ja mahtavan päänsä lapion suureen varteen, joka seisoi tukevasti maassa. Hänen katseensa oli tyhjä ja hänen otsansa täynnä ryppyjä.

"Kun vain voisin ymmärtää tämän viimeisen väkivaltaisuuden merkityksen", mutisi hän.

Ja yhä lapioon nojaten kätki hän kasvonsa käsiinsä, niinkuin miesten on tapana tehdä kirkossa.

Taivaan kaikki pielet olivat kirkastuneet ja välkkyivät sinelle ja hopealle. Linnut lauloivat puutarhan pienissä puissa ja tulivat kohta niin äänekkäiksi, että kuului siltä kuin olisivat itse puut puhuneet. Mutta nuo kolme miestä olivat hyvin hiljaa.

"Minä luovun kaikesta", ilmoitti Flambeau viimein korkealla äänellä.
"Minun aivoni ja tämä maailma eivät sovi toisilleen ja sillä hyvä.
Nuuskaa, turmeltuja rukouskirjoja, rikottuja soittolaatikoita —
mitä…?"

Brown kohotti kasvonsa ja löi kädellään lapionvartta hänelle hyvin tavattomalla kärsimättömyydellä:

"Lörpötystä", huudahti hän. "Kaikki muuhan on selvää kuin päivä. Nuuskan ja kellonkoneiston osat ja koko roskan käsitin heti, kun avasin silmäni tänä aamuna. Sitten olen haastattanut Gowta, puutarhuria, joka ei ole niin kuuro, eikä niin tyhmä kuin on olevinaan. Noihin kokoonkerättyihin esineihin nähden on kaikki niinkuin olla pitää. Minä erehdyin rikkonaisesta messukirjasta — siinäkään ei ollut mitään pahaa. Mutta hautojen häpäiseminen ja kuolleiden päiden varastaminen! — siinä on varmasti jotain pahaa, vai kuinka? Voihan sitä sanoa mustaksi magiaksi? Mutta se ei sovellu viattomaan kertomukseen nuuskasta ja kynttilöistä."

Sitten alkoi hän taas kuljeksia tupakoiden tuumaillessaan.

"Ystäväni", sanoi Flambeau jonkunlaisella hirtehishuumorilla. "Teidän täytyy käsitellä minua varovaisesti, muistaen, että minä olin ennen pahantekijä. Sillä ammatilla oli se suuri etu, että minä aina itse sepitin kohtauksen ja panin sen toimeen niin pian kuin halusin. Tämä salapoliisin virka, jossa täytyy kärsivällisesti odotella, on liikaa minun ranskalaiselle kärsimättömyydelleni. Koko elämäni aikana olen minä niin hyvässä kuin pahassakin ollut ripeä liikkeissäni. Kaksintaisteluni tapahtuivat aina seuraavana aamuna, laskuni maksoin päivälleen; en siirtänyt edes hammaslääkärille menoanikaan…"

Isä Brownin piippu putosi pois suusta ja meni kolmeksi kappaleeksi hiekkakäytävällä. Hän seisoi pyöritellen silmiään kuin olisi ollut vähäjärkinen. "Mikä pässinpää minä olenkaan!" huudahteli hän kerta toisensa jälkeen. Ja sitten alkoi hän nauraa, niin kuin olisi juonut lasin liikaa.

"Hammaslääkäri", toisti hän. "Kuusi tuntia olen ponnistellut ajatuksiani vain siksi, etten ole tullut ajatelleeksi hammaslääkäriä. Mikä yksinkertainen, mikä ihana ja rauhoittava ajatus! Ystäväni, olemme viettäneet yön pimeydessä, mutta nyt on aurinko noussut, linnut laulavat ja hammaslääkärin säteilevä muoto virvoittaa maailman."

"Nyt minä varmasti puserran hiukan järkeä tästä", sanoi Flambeau astuen eteenpäin, "vaikka minun täytyisi käyttää inkvisitionin kidutuskoneita."

Isä Brown hillitsi äkkiä heränneen halunsa hyppiä ja tanssia aurinkoisessa ruohokossa ja hän huusi pyytäen kuin lapsi:

"Antakaa minun nyt olla hiukan vallaton. Ette tiedä kuinka epätoivoissani minä olen ollut ja nyt tiedän minä, ettei tässä tarinassa esiinny yhtään suurempaa syntiä. Hiukan hulluutta vain — sitä en kiellä — mutta kukapa siitä huolisi?"

Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja sitten tuli hän taas vakavaksi.

"Tämä ei ole mikään rikostarina", sanoi hän. "Se on mieluummin kertomus epätavallisesta ja hiukan omituisesta kunniantunnosta. Nyt olemme tekemisissä henkilön kanssa — ehkä ainoan maailmassa — joka ei ole ottanut enempää kuin oli saapa. Tämä on tutkielma siitä villistä, elävästä johdonmukaisuudesta, mikä on ollut tämän rodun uskontona.

"Tuon vanhan tällä seudulla kiertelevän hokeman Glengylen suvusta:

"Niin arvokas kuin puulle mehu, multa, on Ogilvielle punertava kulta,

"voi selittää kirjaimellisesti, eikä vain kuvaannollisesti. Se ei ainoastaan merkinnyt, että Glengylet pyrkivät rikkauteen, vaan se oli myöskin totta; he tosiaan kokosivat kultaa. He omistivat koko joukon koristeita ja talouskaluja tästä metallista. He olivat oikeastaan saitureita, joiden mielihalu oli kehittynyt siihen suuntaan. Tämän tosiseikan valossa tulee meidän nyt ajatuksissamme luetella kaikki linnasta löytämämme esineet: timantit ilman kultarenkaitaan, kynttilät ilman kultajalustojaan, nuuska ilman rasiata; lyijykynät ilman kultaista vartta, kävelykeppi ilman kultanuppia, kellonsisukset ilman kultakuoria j.n.e. Ja kuinka hassulta se kuuluneekin, oli sädekehät ja Jumalan nimi raavittu pois vanhasta rukouskirjasta sen vuoksi, että ne oli kullalla silattu."

Puutarha tuntui vaikenevan ja ruoho tulevan loistavan vihreäksi voimistuvassa auringonvalossa, kun omituinen totuus tuli ilmi. Flambeau sytytti savukkeen, ja hänen ystävänsä jatkoi:

"Kaikki oli otettu pois, mutta ei varastettu. Varkaat eivät koskaan olisi jättäneet jälkeensä tällaista johtolankaa. He olisivat vieneet kultaiset nuuskarasiat nuuskineen, kynänvarret lyijyineen. Me olemme nyt tekemisissä miehen kanssa, jolla on omatunto, vaikkakin hyvin merkillistä lajia.

"Archibald Ogilvie vainaja oli tavallaan kunnollisempi kuin yksikään Glengylessä syntynyt suvun jäsen. Hänen kuntonsa katkeroitti hänet kuitenkin ja teki hänestä ihmisvihaajan. Hän eli surren esi-isiensä epärehellisyyttä ja teki siitä sen johtopäätöksen, että kaikki ihmiset olivat epärehellisiä. Erikoinen epäluulo oli hänellä hyväntekeväisyysharrastuksia ja vapaaehtoisia lahjoituksia kohtaan, ja hän vannoi, että jos hän tapaisi sellaisen henkilön, joka ottaisi tarkalleen vain sen, mikä hänellä oli oikeus ottaa, saisi tämä kaiken Glengylessä olevan kullan. Sittenkun hän oli heittänyt tämän uhkan ihmiskunnalle, sulkeutui hän linnaansa ajattelematta, että joku saattaisi vastata uhkavaatimukseen. Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että kuuro ja kaikesta päättäen melkein vähäjärkinen poika tuli käyden kaukaisesta kylästä tuomaan myöhästynyttä sähkösanomaa, ja oli Glengyle miten saita hyvänsä, antoi hän pojalle kuitenkin uuden neljännespennyn. Hän luuli ainakin tehneensä niin, mutta kun hän sitten laski rahansa, huomasi hän, että tuo uusi kuparikolikko oli tallella, mutta punnanraha puuttui. Tapaus antoi hänelle aiheen pilkallisiin mietteihin. Teki poika miten hyvänsä, ilmaisisi hän sentään sukukuntansa vastenmielisen itsekkyyden. Hän joko pitäisi rahan ja olisi silloin varas, joka oli anastanut sen, taikka tulisi hän kiltisti tuomaan sen takaisin ollen silloin suosioon pyrkivä lurjus, joka toivoo korvausta. Keskellä seuraavaa yötä herätti lordi Glengylen kolkutus portille ja hänen täytyi, yksinäinen kun oli, mennä avaamaan tuolle kuurolle narrille. Narri ei jättänyt hänelle saamaansa puntaa, vaan tasan yhdeksäntoista shillinkiä, yhdeksän penseä ja kolme farthingiä.

"Tuo äärimmäinen tarkkuus tässä asiassa miellytti suuresti hullua lordia. Hän sanoi olleensa Diogenes, joka kauan oli etsinyt rehellistä ihmistä ja vihdoin löytänyt sellaisen. Hän teki uuden testamentin, ja sen olen minä nähnyt. Hän otti tuon rehellisen pojan luokseen suureen, hoitamattomaan taloonsa ja kasvatti hänestä ainoan palvelijansa ja tavallaan — ainoan perillisensä. Ja ymmärtäköön tämä omituinen olento muuten mitä hyvänsä, tai olkoon ymmärtämättä, totta on vain, että hän käsitti isäntänsä päähänpistot: ensiksi, että kirjaimellisesti oikea on ainoa oikea, toiseksi, että hän itse saisi kaiken Glengylen kullan. Siinä oli kaikki ja se oli sangen yksinkertaista. Hän on ottanut kaiken kullan, mitä talossa oli, mutta ei unssiakaan siitä, mikä ei ollut kultaa — ei edes nuuskamurua. Hän raaputti pois kullan vanhasta kirjaillusta kirjasta, varmana siitä, ettei hän ollut vahingoittanut kirjaa.

"Kaiken tuon ymmärsin minä, mutta pääkallon esiintymistä en käsittänyt. Perunamaahan kaivettu pääkallo tuotti minulle paljon päänvaivaa. Se ainoa huolestutti minua, kunnes Flambeau lausui sanan.

"Tässä ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Hän panee varmasti pään takaisin hautaan, otettuaan kultatäytteen hampaasta."

Kun Flambeau sitten hiukan myöhemmin aamupäivällä meni kukkulan yli, näki hän tosiaan tuon omituisen olennon, tuon oikeamielisen saiturin, seisovan kaivamassa häväistyn haudan luona, pitkän kaulahuivin päät tuulessa liehuen, korkea, musta hattu päässä.