Isä Brownin yksinkertaisuus

by G. K. Chesterton

VÄÄRÄ MUOTO

Useimmat niistä suurista teistä, jotka menevät Lontoosta pohjoiseen, säilyttävät pitkän aikaa vielä maalle tultuaankin kadun piirteet. Vaikka talojen välissä onkin leveitä aukkoja, seisovat ne sentään jatkuvasti suorissa riveissä. Täällä on koko joukko kauppapuoteja, sitten aidattu pelto, tai hevoshaka, etempänä paljon käytetty ravintola ja sitten ehkä joku kauppapuutarha tai puutarhakoulu, suuri yksityinen talo ja sitten taas pelto, tai ravintola j.n.e. Jos joku lähtisi kulkemaan tällaista tietä pitkin, menisi hän erään talon ohi, joka luultavasti vetäisi kulkijan huomiota puoleensa, vaikkei hän voi selittää, mistä se johtuu. Se on pitkä, matala talo, joka on rakennettu yhdensuuntaisesti tien kanssa, suurimmaksi osaksi vaaleanvihreäksi ja valkoiseksi maalattu, varustettu parvekkeilla, markiiseilla ja portaaleilla, joita kattavat nuo pienet, omituiset, puusateenvarjoja muistuttavat kupukatot, niin kuin vanhanmallisissa taloissa usein nähdään. Se onkin hyvin vanhanaikuinen talo, hyvin englantilainen, ja esikaupunkilaisluontoinen, vanhaa varakkaalta vaikuttavaa Clapham-tyyliä. Ja kuitenkin näyttää talo siltä kuin se olisi rakennettu erikoisesti lämmintä vuoden aikaa varten. Kun näkee nuo vaaleat värit ja markiisit, johtuu ajattelemaan intialaisia huntuja ja palmuja.

En voi seurata tätä vaikutelmaa sen lähtökohtaan. Ehkäpä joku englantilais-intialainen on rakennuttanut talon.

Kuka vain kulkisi tämän talon ohi, tuntisi sen vetävän omituisesti puoleensa, tuntisi, että tuohon taloon täytyy liittyä jonkin tarinan. Ja hän olisi oikeassa, niinkuin kohta saatte kuulla. Sillä tällainen on tarina — tarina omituisista seikoista, jotka todella tapahtuivat siellä helluntain aikoihin vuonna 18—.

Jos joku olisi kulkenut talon ohi torstaina ennen helluntaita noin puoli neljän aikaan iltapäivällä, olisi hän nähnyt portin aukenevan ja isä Brownin, joka palveli St. Mungon pienessä kirkossa, tulevan ulos polttaen suurta piippua, seurassaan tuo suurikokoinen, ranskalainen ystävänsä Flambeau, joka poltteli pientä savuketta. Miellyttäkööt nämä ihmiset lukijaa tai ei, niin eivät he kuitenkaan olleet ainoat mieltäkiinnittävät henkilöt, jotka tulivat näkyviin, kun vihreänvalkean talon pääovi avautui. Tällä talolla oli monenlaisia omituisuuksia, joista ensin täytyy tehdä selkoa, ei ainoastaan sen vuoksi, että lukija ymmärtäisi tämän surullisen kertomuksen, vaan myöskin että hänelle selviäisi, mitä avattu portti oikeastaan toi ilmi.

Talon pohjapiirros oli T:n muotoinen; poikkiviiva hyvin pitkä ja kanta hyvin lyhyt. Poikkiviiva muodosti talon julkisivun joka oli kadulle päin, pääovi keskellä. Se oli kaksikerroksinen ja siinä olivat melkein kaikki paremmat huoneet. Lyhyt kanta tai varsi, joka lähti talon takaosasta, vastapäätä pääkäytävää, oli vain yksikerroksinen ja siinä oli ainoastaan kaksi pitkää, toistensa yhteydessä olevaa huonetta. Se, johon ensin tultiin, oli työhuone, missä kuuluisa mr Quinton sepitti mielikuvitusrikkaat itämaiset runonsa ja romaaninsa. Toinen kamari oli jonkinlainen lasiseinäinen kasvihuone täynnä troopillisia, harvinaisia, melkeinpä oudonkauniita kasveja; iltapäivisin, sellaisena kuin nyt puheenaoleva, loisti se ihanasti auringon paisteessa. Kun hallin ovi avattiin, ei siis ollut ihmeellistä, että monet kadulla kulkijat pysähtyivät katselemaan ja ihmettelemään, sillä heidän silmiensä eteen avautui, rikkaasti kalustettujen huoneiden läpi, jotain mikä näytti satunäytelmän koristeilta: purppuraisia pilviä, kultaisia aurinkoja ja kirkkaanpunaisia tähtiä, jotka, samalla kun loistivat mitä elävimmässä väriloistossa, näyttivät kuitenkin läpinäkyviltä ja kaukaisilta.

Runoilija Leonard Quinton oli itse järjestänyt tämän vaikutuksen mitä suurimmalla huolella, ja on epäiltävää, onko hän yhdessäkään runossaan antanut persoonallisuudelleen yhtä selvän leiman. Sillä hän oli mies, joka eli ja liikkui väreissä, antautuipa nauttimaan väreistä hiukan muodon, vieläpä hyvän maunkin kustannuksella. Ne olivat kääntäneet hänen neronsa kaikki voimat itämaiseen taiteeseen ja itämaiseen väriloistoon, saaneet hänet ihailemaan mattoja selittämättömine kuvioineen, noine häikäisevine kirjokoristeineen, joissa kaikenlaiset värit olivat yhtyneet onnistuneeksi kaaokseksi, joka ei esittänyt eikä oikeastaan ilmaissut mitään. Hän oli koettanut —-vaikkakaan ei täydellisellä taiteellisella menestyksellä, niin ainakin tunnustusta ansaitsevalla kuvitusvoimalla ja keksimistaidolla -— kirjoittaa runoja ja rakkaustarinoita, jotka välkkyivät mitä elävintä, kiihkeintä väriloistoa. Hän oli koettanut kuvata troopillisen taivaan palavaa kultaa ja verenpunaista kuparia. Hän oli koettanut kertoa itämaisista sankareista, jotka pilvenkorkuiset turbaanit päässä ratsastivat purppuranpunaisiksi ja ruohonvihreiksi maalatuilla elefanteilla, jättiläismäisistä jalokivistä, joita, sata neekeriä tuskin jaksoi nostaa, mutta joissa paloi ikivanha, oudonvärinen tuli.

Lyhyesti sanottuna ja tehdäksemme asian käsitettävämmäksi, puuhaili hän paljon itämaisilla taivailla, jotka olivat melkein pahempia kuin länsimaiset helvetit, itämaisilla hallitsijoilla, joita me mahdollisesti olisimme pitäneet hulluina, ja itämaisilla jalokivillä, joita kauppias ehkä ei olisi pitänyt oikeina, jos sata horjuvaa neekeriä olisi kantaa retuuttanut ne sisään hänen jalokivikauppaansa Bond Streetin varrella. Quinton oli nero, joskaan ei terveintä lajia. Hänen luonteensa sairaaloisuus esiintyi melkein enemmän hänen elämässään kuin hänen teoksissaan. Luonteenlaadultaan oli hän arka ja helposti loukkaantuvana hänen terveytensä oli kärsinyt paljon itämaisista opiumikokeista. Hänen vaimonsa — kaunis, ahkera, vieläpä liiaksi rasittunut nainen — vastusti opiumin käyttöä ja vielä ankarammin intialaista aaltoilevaan valkeankeltaiseen vaatteeseen puettua eremiittiä, ukkoa, jota hänen miehensä oli pitänyt talossa kuukausimääriä — hän oli Virgilius, joka johti hänen henkeään itämaisten taivaitten ja helvettien halki.

Tästä taiteilija-asunnosta astuivat nyt isä Brown ja hänen toverinsa ulkoportille, ja he huokaisivat sen tehdessään helpotuksesta, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Flambeau oli tutustunut Quintoniin Parisin hurjassa ylioppilaselämässä ja oli nyt uudistanut tuttavuuden sillä seurauksella, että Quinton oli pyytänyt hänet ja isä Brownin luokseen pariksi päiväksi. Mutta ottamatta lukuun Flambeaussa viime aikoina tapahtunutta muutosta, ei hän nyt enää oikein viihtynyt runoilijan parissa. Opiumin savuuttaminen ja pienten lemmenrunojen kirjoittaminen velinipaperille ei hänen käsityksensä mukaan ollut oikean gentlemannin ajanvietettä. Kun ystävykset seisahtuivat ulkoportille, ennenkuin aloittivat kävelynsä puutarhassa, lensi esipihan veräjä räminällä auki ja nuori mies, leveälierinen hattu niskaan sysättynä, syöksyi portaita ylös. Hän oli oikean juopporatin näköinen. Suuri, punainen kaulahuivi oli vinossa, aivan kuin hän olisi maannut se kaulassaan, ja hän heilutteli ja kieputteli lakkaamatta pientä kävelykeppiään.

"Kuulkaas", huusi hän hengästyneenä. "Minä haen ukko Quintonia. Tahdon väittämättä tavata häntä. Eihän hän liene matkustanut pois?"

"Luulen kyllä, että mr Quinton on kotona", sanoi isä Brown ja puhdisti piippuaan. "Mutta en tiedä, saatteko tavata häntä nyt. Lääkäri on juuri hänen luonaan."

Nuori mies, joka nähtävästi ei ollut täysin selvä, hoippuroi eteiseen, ja samassa tuli lääkäri herra Quintonin työhuoneesta, sulki oven ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä.

"Te tahdotte kai tavata mr Quintonia", sanoi tohtori kylmästi. "Se ei nyt käy päinsä. Te ette saa tavata häntä missään tapauksessa. Kukaan ei saa mennä hänen luokseen. Olen juuri antanut hänelle unilääkettä."

"Mutta mitä te lörpötätte, vanha kunniankurki", sanoi punaliinainen nuorukainen ja koetti tuttavallisen mielistelevästi tarttua lääkäriä takin kaulukseen. "Katsokaas, olen tällä kertaa aivan pennitön. Minä…"

"Älkää yrittäkö taivuttaa minua, mr. Atkinson", sanoi lääkäri ja riistäytyi irti. "Jos voisin muuttaa unijuoman vaikutuksen, saattaisin myöskin muuttaa, päätökseni."

Sitten painoi hän hatun päähänsä ja seurasi molempia toisia ulos auringon paisteeseen. Hän oli paksunpuoleinen, hyväntuulinen vanha herra, viikset lyhyiksi leikatut, ja hyvin jokapäiväisen näköinen, mutta teki kuitenkin sen vaikutuksen kuin kykenisi hän johonkin.

Nuori, huopahattuinen mies, joka ei nähtävästi ollut oppinut erittäin tahdikasta seurustelutapaa — tarttuen vain ihmisten takin kaulukseen, kun hänellä oli heille asiaa — seisoi portin ulkopuolella, yhtä nolona kuin ulosheitetty, ja katseli vaieten noita kolmea, jotka yhdessä kulkivat puutarhan läpi.

"Valehtelinpa äsken oikein aikamoisesti", huomautti lääkäri nauraen. "Totuus on se, että mr Quinton parka saa unilääkkeensä vasta puolen tunnin kuluttua. En tahdo kuitenkaan, että tuo pieni villipeto pääsee sisälle häntä häiritsemään. Hänellä ei ollut mitään muuta asiaa kuin rahanlainaaminen, ja lainansakin hän mieluimmin jättää suorittamatta. Hän on hyvin vastenmielinen olio, vaikka hän onkin mrs Quintonin veli, rouvan, joka on parhaita naisia mitä ajatella voi."

"Niin", sanoi isä Brown. "Hän on hyvä nainen."

"Aion sen vuoksi pysytellä puutarhassa, siksi kunnes tuo junkkari on mennyt tiehensä" jatkoi tohtori. "Sitten menen sisään antamaan mr Quintonille lääkettä. Atkinson ei pääse sisään, sillä minä kiersin oven kahteen lukkoon."

"Siinä tapauksessa, tri Harris", sanoi Flambeau, "voimme me hyvin mennä toiselle puolelle taloa katsomaan kukkaishuonetta. Sillä puolella ei ole sisäänkäytävää, mutta sitä kannattaa katsella ulkopuoleltakin."

"Niin, ja minä voisin myöskin pitää silmällä sairastani", sanoi tohtori hymyillen. "Hän loikoo mieluimmin turkkilaisella sohvalla kukkaishuoneen toisessa päässä noiden veripunaisten korukukkien keskellä. Minä rupeaisin voimaan pahoin siellä. Mutta mitä te teette?"

Isä Brown oli kumartunut ja ottanut korkeasta heinikosta, joka melkein kätki sen, omituisen muotoisen itämaisen veitsen, joka oli mitä hienoimmin koristeltu varteen upotetuilla kirjavilla kivillä ja metalleilla.

"Mitäs tämä on?" sanoi isä Brown ja tarkasteli esinettä varsin epäilevän näköisenä.

"Ah, se on kai Quintonin omaisuutta, luulen minä", sanoi tri Harris huolimattomasti. "Hänellä on kaikenlaisia kiinalaisia pikku esineitä, jotka huvittavat häntä. Tai ehkäpä se on tuon hindun, jota hän aina pitää luonansa."

"Mikä hindu se on?" kysyi isä Brown yhä kiintyneenä tikariin, jota hän piti kädessään.

"Niin, se on intialainen noita", sanoi tohtori kevyesti.

"Aika silmänlume luonnollisesti."

"Uskotteko salatieteeseen?" kysyi isä Brown ylös katsomatta.

"Mitä hittoa! Uskoa salatieteeseen!" sanoi tohtori.

"Tämä on hyvin kaunis", sanoi pappi matalalla, uneksivalla äänellä.
"Värit ovat hyvin kauniit, mutta muoto on väärä."

"Kuinka niin?" kysyi Flambeau tuijottaen.

"Niin, kuinkahan lie. Sen muoto on väärä, abstraktisesti. Ettekö ole koskaan huomannut sellaista itämaista taidetta tutkiessanne? Värit ovat ihastuttavia, mutta muodot epäjaloja ja huonoja, tahallisesti. Olen nähnyt hirveitä asioita turkkilaista maton mallia katsellessani."

"Mon Dieu!" sanoi Flambeau nauruun purskahtaen.

"Siinä on kirjaimia ja koukerolta minulle tuntemattomalla kielellä, mutta minä tiedän, että ne tarkoittavat ilkeitä sanoja", jatkoi pappi hänen äänensä yhä hiljetessä. "Reunaviivat koukistuvat tarkoituksellisesti, niinkuin paetessaan kiemurtelevat käärmeet."

"Mitä hittoja te puhutte?" huudahti tohtori nauruun rähähtäen.

Flambeau vastasi hänelle hyvin tyynesti:

"Isä Brownin ylle laskeutuu joskus tuollainen mystillisyyden pilvi, mutta voin teille sanoa, että sitä ei tapahdu, jollei jotain pahaa ole läheisyydessä."

"Niin, rotat!" sanoi lääkäri.

"Katsokaapa tätä", sanoi isä Brown ja piteli omituisen käyrää veistä käsivarren matkan päässä itsestään, niin kuin se olisi ollut kiemuroiva käärme.

"Ettekö näe, että sen muoto on väärä? Ettekö näe, että siltä puuttuu kirkas ja selvä tarkoitus? Se ei ojennu suoraksi kuin keihäs, eikä käyristy kuin sirppi. Se ei ole aseen näköinen. Se on kuin kidutusväline."

"Koska se ei ole makunne mukainen", sanoi myhäilevä Harris, "lienee parasta antaa se takaisin omistajalleen. Emmekö vielä ole päässeet tämän kirotun kukkaishuoneen päähän. Tällä talolla on kai väärä muoto, jos millä."

"Te ette ymmärrä minua", sanoi isä Brown päätään pudistellen. "Tämän talon muoto on omituinen — melkeinpä naurettava. Mutta se ei ole millään lailla väärä."

Puhuessaan olivat he kiertäneet lasiseinän, joka keskeytymättömänä kaarena muodosti kukkaishuoneen ulkoseinän. Lasi oli hyvin läpikuultavaa, ja aurinko, vaikka olikin laskemassa, paistoi vielä kirkkaasti, niin etteivät he ainoastaan nähneet värikylläisiä kukkia sisällä, vaan myöskin ravistaneen runoilijan, joka ruskeaan samettitakkiin puettuna lepäsi sohvalla nukahtaneena kirjain ääreen. Hän oli kalpea, hoikkarakenteinen mies, tukka pitkä, kastanjanvärinen, ja parta, joka muodosti omituisen lisäyksen hänen kasvoilleen, tehden ne vähemmän miehekkään näköisiksi, oli harva. Hänen piirteensä olivat hyvin tutut kaikille kolmelle, mutta vaikka ne eivät olisi olleetkaan, on kuitenkin epävarmaa, olisivatko he sillä hetkellä katselleet Quintonia. Heidän silmänsä olivat imeytyneet kiinni toiseen henkilöön.

Sillä aivan heidän edessään, lasirakennuksen pyöristetyn kulmauksen päässä, seisoi suurikasvuinen mies, jonka puku moitteettoman valkeana laskeutui jalkoihin, ja jonka paljas, ruskea päälaki, kasvot ja kaula välkkyivät kuin pronssi laskevan auringon valossa. Hän katseli nukkuvaa lasin läpi liikkumattomana kuin kallio.

"Kuka tuo on?" huudahti isä Brown ja veti kiivaasti henkeä.

"Ah, se on vain tuo petkuttaja hindu", mutisi Harris, "Mutta minä en tiedä, mitä hittoa hän täällä tekee."

"Tuo näyttää hypnotisoimisaikeelta", sanoi Flambeau pureskellen mustia viiksiään.

"Miksikä te, lääketieteellisiin ilmiöihin tottumattomana, aina puhutte pötyä hypnotismista?" sanoi tohtori. "Minusta tuo näyttää paremmin murtovarkaussuunnitelmalta."

"Meidän täytyy kuitenkin puhutella häntä", sanoi Flambeau, toiminnan mies. Yksi ainoa pitkä harppaus vei hänet sille paikalle, missä hindu seisoi. Hän oli pitkä, mutta Flambeau oli vielä pitempi, ja ranskalainen sanoi tyynen nenäkkäästi:

"Hyvää iltaa, herra! Vaivaako teitä mikään?"

Hitaasti, niin kuin suuri laiva, joka kääntyy satamassa, kääntyivät suuret keltaiset kasvot pysähtyen viimein katselemaan valkovaippaisen olan yli. Hänen takanaan seisovat miehet hämmästyivät nähdessään, että keltaiset silmäluomet olivat suljetut, aivan kuin nukkuvalla.

"Kiitos, ei mikään", vastasi mies mainiolla englannin kielellä. "Minua ei vaivaa mikään."

Avaten puoleksi silmäluomensa, niin että vilahdus opaalinvärisistä silmistä tuli näkyviin, toisti hän:

"Minua ei vaivaa mikään."

Sitten avautuivat silmät kokonaan ja tuijottivat kiivaalla ilmeellä eteensä.

"Minua ei vaivaa mikään", sanoi hän vielä kerran ja katosi puvun lainehtiessa nopeasti pimenevään puutarhaan.

"Kristitty olisi kainoluontoisempi", mutisi isä Brown. "Hän myöntäisi, että häneltä puuttuu yhtä ja toista."

"Mitä kummia hän sitten teki?" kysyi Flambeau otsa rypyssä hiljaisella äänellä.

"Tahtoisin puhutella teitä jonkun ajan kuluttua", sanoi isä Brown.

Auringon valo kajasteli yhä, vaikka vain illan punaisessa loisteessa, ja kaikki puut ja pensaat puutarhassa piirtyivät yhä mustempina sitä vasten. Herrat kiersivät kukkaishuoneen tuonpuoleisen pään ja menivät vaieten sen toista sivua pitkin pääovea kohti. Heidän juuri kulkiessaan kuului kuin olisi lintu säikähtynyt työhuoneen ja päärakennuksen välisessä kulmassa, ja taas näkivät he valkopukuisen fakiirin hiipivän esiin varjosta ja lähestyvän porttia. Suureksi ihmeekseen huomasivat he, että hän ei ollutkaan ollut yksin, ja heidän täytyi kerrassaan luopua epäilyksistään, kun he saivat nähdä mrs Quintonin paksuine, kullankiiltävine hiuksineen ja selväpiirteisine kasvoineen tulevan varjosta ja lähestyvän heitä. Hän näytti hiukan ankaralta, mutta oli hyvin kohtelias.

"Hyvää iltaa, tohtori Harris", sanoi hän vain.

"Hyvää iltaa, rouva Quinton", sanoi pieni tohtori sydämellisesti.
"Menen juuri sisään antamaan miehellenne lääkettä."

"Onkin aika tehdä se", sanoi hän heleällä äänellä. Sitten hymyili hän heille ja meni taloon.

"Tuo nainen on liian rasittunut", sanoi isä Brown. "Hän on niitä, jotka täyttävät velvollisuutensa kaksikymmentä vuotta, tehden lopuksi jotain kamalaa."

Ensi kerran silmäili pieni lääkäri pappia mielenkiintoisin katsein:

"Oletteko joskus harjoittanut lääketieteellisiä opintoja?" kysyi hän.

"Teidän täytyy tietää jotain sielusta niin kuin ruumiistakin", vastasi pappi. "Meidän täytyy yhtä hyvin tuntea sekä ruumis että sielu."

"Nyt kai menen antamaan Quintonille lääkettä", sanoi tohtori.

He olivat nyt kääntyneet kulman ympäri talon etupuolelle ja lähestyivät pääovea. Samalla kun he astuivat sisään, tapasivat he kolmannen kerran tuon valkopukuisen miehen. Hän lähestyi niin suoraan porttia, että tuntui melkein mahdottomalta, ettei hän juuri ollut tullut aivan sen vastapäätä olevasta työhuoneesta. Ja he tiesivät kuitenkin, että työhuoneen ovi oli vahvasti suljettu.

Isä Brown ja Flambeau pitivät kuitenkin tämän omituisen seikan omana tietonaan ja tohtori Harris ei ollut se mies, joka tuhlaa ajatuksia mahdottomuuksien selvittelyyn. Hän antoi kaikkialla läsnäolevan Aasian pojan mennä menojaan ja sitten astui reippaasti halliin. Siellä oli olento, jonka hän jo oli unohtanut. Atkinson retkale oli vielä siellä, käyskenteli hyräillen edestakaisin pistellen pienellä pahkakepillään kaikkea. Lääkärin kasvot ilmaisivat ensin vastenmielisyyttä ja sitten päättäväisyyttä, kun hän kuiskasi naapurilleen:

"Minun täytyy taas sulkea ovi, muuten pujahtaa tuo rotta sisään. Minä palaan parin minuutin kuluttua."

Hän avasi reippaasti oven, mutta sulki sen taas niin nopeasti, että nuoren, huopahattuisen hyökkäys torjuttiin. Nuorukainen heittäytyi kärsimättömästi tuolille hallissa. Flambeau seisoi katsellen persialaista seinämattoa; isä Brown, joka näytti olevan jonkunlaisessa huumaustilassa, loi hämäriä katseita oveen. Noin neljän minuutin kuluttua aukeni se taas. Atkinson oli tällä kertaa nopeampi liikkeissään. Hän hyppäsi esiin, piti ovea auki silmänräpäyksen ja huusi:

"Kuules, Quinton, minä tahtoisin…!"

Työhuoneen toisesta päästä tuli Quintonin vastaus, puoleksi pidätetyn haukotuksen ja heikon naurahduksen säestämänä.

"Tiedän erinomaisen hyvin mitä sinä tahdot. Tästä saat ja anna minun olla rauhassa. Minä teen juuri runoa riikinkukoista."

Ennenkuin ovi suljettiin, tuli puolipuntanen lentäen sen läpi, ja
Atkinson sieppasi aarteen hyvin taitavasti.

"No nyt on se seikka selvä", sanoi tohtori, ja suljettuaan huolellisesti oven hän meni muitten mukana puutarhaan.

"Nyt saa Leonard parka hiukan levätä", lisäsi hän isä Browniin kääntyen. "Kukaan ei saa häiritä häntä tuntiin tai pariin."

"Vai niin", sanoi pappi. "Hänen äänensähän oli aika virkeä, kun te läksitte hänen luotaan."

Katsahtaessaan ympärilleen puutarhassa huomasi hän velton Atkinsonin leikkivän äsken saamallaan rahalla ja hindun istuvan ruohopenkillä hänen takanaan punertavassa hämärässä, aivan suorana, kasvot laskevaan aurinkoon käännettyinä. Äkkiä sanoi isä Brown:

"Missä rouva Quinton on?"

"Hän on mennyt huoneeseensa", vastasi tohtori. "Hänen varjonsa piirtyy ikkunaverhoja vasten."

Isä Brown katsahti ylös ja tarkasteli otsa rypyssä valaistun huoneen ikkunaan kuvastuvaa varjoa.

"Niin", sanoi hän. "Se on hänen varjonsa." Sitten astui hän pari askelta ja istuutui puutarhan penkille.

Flambeau heittäytyi hänen viereensä, mutta tohtori kuului noihin levottomiin luonteisiin, jotka enimmäkseen ovat liikkeellä. Hän meni tiehensä poltellen sikanaan ja ystävykset jäivät kahden kesken.

"Isä", sanoi Flambeau ranskaksi. "Mikä teitä vaivaa?"

Isä Brown istui vaieten ja liikkumatta puolisen minuuttia, mutta sitten sanoi hän:

"Taikausko on kyllä syntiä, mutta ilmassa on jotain kummallista tässä paikassa. Hindu kai tekee sen niin painostavaksi — ainakin johtuu se osaksi hänestä."

Hän vaikeni taas katse kiinnitettynä intialaiseen, joka yhä istui jäykkänä, kaiketi rukoukseen vaipuneena. Ensi katsauksella näytti hän liikkumattomalta, mutta kun isä Brown tarkkasi häntä lähemmin, näki hän, että mies keinutteli ruumistaan edestakaisin rytmillisessä tahdissa, niinkuin puun latvoja hiljaa liikutteli vieno tuuli, joka hiipi puutarhan pimeitä käytäviä pitkin ja sai pudonneet lehdet kahisemaan.

Maisema pimeni nopeasti kuin lähestyvän rajuilman edellä, mutta yhä vielä saattoi erottaa eri henkilöt eri suunnilla. Atkinson seisoi velton näköisenä puuhun nojaten. Quintonin vaimo istui yhä ikkunansa ääressä; tohtori kulki edestakaisin kukkaismajan kaarevaa seinää pitkin. Hänen sikarinsa välähteli silloin tällöin kuin kiiltomato ja fakiiri istui jäykkänä ja kuitenkin vaappuen paikoillaan, puitten hänen yläpuolellaan alkaessa heilua, melkeinpä suhista. Myrsky lähestyi epäilemättä.

"Kun tuo intialainen puhui meille", jatkoi Brown keskustelunhaluisena ja hiljensi ääntään, "näin minä jonkinlaisen näyn, jossa luulin tuntevani hänet ja koko maailman. Ja kuitenkin toisti hän vain saman seikan kolme kertaa. Kun hän ensi kerran sanoi: 'minua ei vaivaa mikään', merkitsi se vain sitä, että hän oli aivan suljettu, ja ettei Aasia ilmaise sisäistä olemustaan. Mutta kun hän vielä kerran sanoi 'minua ei vaivaa mikään', ymmärsin minä, että hän tarkoitti olevansa itselleen kylliksi, niinkuin maailman kaikkeus, että hän ei tarvinnut Jumalaa, eikä pitänyt itseään syypäänä mihinkään syntiin. Ja kun hän kolmannen kerran lausui, 'minua ei vaivaa mikään', sanoi hän sen hehkuvin katsein. Ja minä ymmärsin, että hän tarkoitti kirjaimellisesti mitä hän sanoi, että tyhjyys oli hänen kotinsa ja hänen halujensa määrä, että hän halasi tyhjyyttä kuin viiniä, että hänen päämääränään oli kadotus — kaiken ja kaikkien täydellinen häviö…"

Putosi muutamia sadepisaroita ja, omituista kyllä, Flambeau hätkähti katsahtaen ylös kuin olisivat ne polttaneet häntä. Samassa tuli tohtori juosten heitä kohti kukkaishuoneen ulkoseinältä päin ja huusi juostessaan kovasti jotain.

Kun hän pommin tavoin syöksyi ystävysten luo, oli Atkinson kiertänyt talon etupuolelle ja palasi nyt sieltä. Tohtori tarttui kiivaasti hänen kaulukseensa:

"Tämä ei ole rehellistä peliä!" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt hänelle, roisto?"

Pappi oli hypännyt pystyyn ja sotapäällikön terässointu äänessään komensi kylmästi:

"Ei väkivaltaa! Meitä on kyllin monta pidättääksemme kenet hyvänsä, jos niin tahdomme. Mitä on tapahtunut, tohtori?"

"Quintonin laita on jotenkin hullusti", sanoi tohtori kasvot aivan valkeina. "Näin hänet lasiseinän läpi ja minä en pitänyt hänen asennostaan. Hän ei makaa samassa asennossa kuin silloin, kun minä jätin hänet?"

"Mennään hänen luokseen", sanoi isä Brown lyhyesti. "Jättäkää herra Atkinson rauhaan. En ole päästänyt häntä silmistäni sen jälkeen, kun kuulin herra Quintonin äänen."

"Minä jään tänne häntä vartioimaan", sanoi Flambeau kiireesti. "Menkää sisään katsomaan!"

Lääkäri ja pappi kiiruhtivat työhuoneen ovelle, avasivat sen ja ryntäsivät huoneeseen. He olivat vähällä kompastua suureen mahonkipöytään huoneen keskellä, missä runoilija tavallisesti istui kirjoittamassa. Sisällä ei nimittäin ollut muuta valoa kuin hehku pienestä valkeasta, joka aina paloi sairaan luona. Keskellä pöytää oli yksi ainoa paperiarkki, joka oli kai tarkoituksella pantu siihen. Tohtori tempasi sen käteensä, silmäsi sitä ja ojensi sen isä Brownille huudahtaen:

"Herra Jumala! Katsokaa tätä!"

Sitten syöksyi hän lasiseinäiseen huoneeseen, jossa nuo kamalat kukkaset näyttivät säilyttäneen muiston auringonlaskun verisestä punerruksesta.

Isä Brown luki sanat kolmeen kertaan, ennenkuin hän irroitti silmänsä paperista.

"Kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna", seisoi siinä. Sanat olivat kirjoitetut Leonard Quintonin käsialalla, jota oli mahdoton jäljitellä, melkeinpä mahdoton lukeakin.

Paperi kädessään meni isä Brown nyt kukkaishuoneeseen, mutta tiellä sinne kohtasi hänet lääkäri, joka tuli sieltä, ja jonka kasvot ilmaisivat sekä varmuutta että hämmästystä.

"Hän on tehnyt sen", sanoi Harris.

Yhdessä kulkivat he sitten kukoistavien kaktuskukkien ja azaleojen välitse ja löysivät Leonard Quintonin, runoilijan ja romaanin kirjoittajan, lepäämässä pää riippuen alas ottomaanilta, tummat kiharat maata viiltäen. Hänen vasempaan kylkeensä oli pistetty tuo omituinen tikari, jonka he olivat löytäneet puutarhasta, ja hänen veltto kätensä piteli vielä kahvaa.

Ulkona oli rajuilma puhjennut yht'äkkiä, niinkuin yö Coleridgen runoissa, ja pieksävä sade pimensi sekä puutarhan että lasikaton. Paperi näytti kiinnittävän isä Brownia paljon enemmän kuin vainaja. Hän piti sitä aivan silmienpä edessä niin kuin olisi koettanut lukea kirjoitusta voimakkaassa hämärässä. Sitten nosti hän sen heikkoa valoa vasten ja samassa leimahti niin valkoinen salama, että paperi näytti mustalta.

Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeästä isä
Brownin ääni. "Tohtori", sanoi hän.

"Tämän paperin muoto on väärä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tohtori Harris rypistäen ihmetellen kulmiaan.

"Se ei ole neliömäinen", vastasi isä Brown. "Pieni siekale on leikattu pois kulmasta. Mitä se merkitsee?"

"Hiidestäkö minä sen tietäisin?" mutisi lääkäri. "Onko mies parka teidän mielestänne muuttava toiseen paikkaan? Hän on epäilemättä kuollut."

"Ei", vastasi pappi. "Meidän täytyy antaa hänen maata paikoillaan ja lähettää hakemaan poliisia."

Mutta hän tarkasteli yhä paperia.

Kun he menivät takaisin työhuoneen läpi, pysähtyi hän pöydän ääreen ja sai käsiinsä pienet kynsisakset sen päältä.

"Ahaa", sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Tällä hän siis teki sen.
Mutta kuitenkin" — isä Brownin otsalle ilmestyi ryppy.

"Jättäkää jo nuo paperilaput rauhaan", sanoi tohtori kiivaasti. "Se on vain hänen monia kummallisia päähänpistoaan. Hänhän leikkasi aina paperinsa sillä tavoin", ja hän osoitti muutamia paperipalasia, jotka olivat käyttämättöminä pienellä pöydällä läheisyydessä. Isä Brown meni sinne ja otti yhden kirjoittamattoman lapun. Sen muodossa ilmeni sama epätasaisuus.

"Aivan oikein", sanoi hän "ja tässähän ovat kaikki nuo irtileikatut siekaleet."

Toverinsa kiukuksi alkoi hän laskea niitä.

"Aivan oikein", toisti hän suosiollisesti hymyillen. "Kolmekolmatta leikattua paperipalaa ja kaksikolmatta leikattua siekaletta. Koska huomaan, että te alatte tulla kärsimättömäksi, ehdotan, että menisimme toisten luo."

"Kuka antaa tiedon hänen vaimolleen?" kysyi Harris. "Tahtoisitteko te mennä sanomaan sen hänelle, kun minä lähetän kutsumaan poliisia?"

"Niin kuin tahdotte", sanoi isä Brown välinpitämättömästi ja meni sitten halliin.

Täälläkin näyteltiin draamaa, vaikka se ei ollutkaan yhtä juhlallinen luonteeltaan. Isä Brown sai nähdä suuren ystävänsä Flambeaun asennossa, jonka tämä muuten jo aikoja sitten oli hylännyt, kun taas käytävällä rappujen alapuolella sätkytteli saappaitaan ilmassa tuo rakastettava Atkinson, jonka leveälierinen hattu ja kävelykeppi olivat singahtaneet kumpikin taholleen hänen molemmille puolilleen. Atkinson oli lopulta kyllästynyt olemaan Flambeaun puoleksi isällisen valvonnan alla ja koettanut sysätä hänet syrjään, mikä merkitsi antautumista ei aivan vaarattomaan leikkiin apashien kuninkaan kanssa, vaikka tämä jo olikin luopunut hallituksesta.

Flambeau aikoi heittäytyä vihollisensa kimppuun ja ottaa hänet uudelleen kiinni, kun pappi taputti häntä ystävällisesti olalle.

"Pyytäkää toisiltanne anteeksi ja sanokaa hyvää yötä. Häntä ei meidän tarvitse pidättää täällä kauempaa."

Kun Atkinson hiukan epäröiden oli noussut ylös, saanut käsiinsä sekä hattunsa että keppinsä ja lähestynyt puutarhan veräjää, sanoi isä Brown vakavasti: "Missä on intialainen?"

Kaikki kolme, sillä tohtori oli nyt yhtynyt heihin, menivät vaistomaisesti kohti ruohopenkkiä, missä hämärässä, tummansinipunervien, huojuvien puiden alla, he olivat nähneet ruskean miehen ruumistaan keinutellen lukevan rukouksiaan. Intialainen oli kadonnut.

"Vieköön hänet piru!" huusi tohtori ja polki kiukuissaan jalkaansa.
"Nyt tiedän minä, että tuo lurjus on sen tehnyt."

"Olin huomaavinani, että te ette uskonut salatieteisiin", sanoi isä
Brown tyynesti.

"En uskonutkaan", sanoi tohtori silmiään pyöritellen. "Minä tiedän vain, että inhosin tuota keltaista kanaljaa, koska pidin häntä valenoitana. Jos saan selville, että hän on oikea noita, inhoan häntä vielä enemmän."

"Muuten ei hänen pakoon pääsemisensä merkitse mitään", sanoi Flambeau, "sillä me emme olisi voineet tehdä emmekä todistaa mitään siinä asiassa. Ei juuri mielellään mene ilmoittamaan pitäjän poliisille suggestion aiheuttamaa itsemurhaa."

Sillä välin oli isä Brown palannut taloon ja meni viemään rouva
Quintonille sanaa hänen miehensä kuolemasta.

Sieltä palatessaan oli hän hiukan kalpeampi ja synkän näköinen, mutta se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei koskaan tullut kenenkään tietoon, ei edes sittenkään, kun kaikki muu oli selvinnyt.

Flambeau, joka oli jokseenkin rauhallisessa keskustelussa tohtorin kanssa, hämmästyi aivan, kun hänen ystävänsä niin äkkiä taas seisoi hänen rinnallaan, mutta Brown ei kiinnittänyt huomiota siihen, vei vain tohtorin sivulle.

"Olette lähettänyt hakemaan poliisia, eikö niin?" sanoi hän.

"Kyllä", vastasi Harris. "Luulen heidän olevan täällä kymmenen minuutin kuluttua."

"Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?" sanoi pappi tyynesti. "Seikka on sellainen, että minä keräilen noita omituisia juttuja, jotka usein sisältävät sellaisia yksityiskohtia, joita ei voi ottaa poliisiraporttiin. Mainitsen vain ystävämme hindun suhteen asiaan. Minä tahtoisin, että te minun yksityiseksi valaistuksekseni antaisitte kirjallisen selonteon nyt tapahtuneesta."

"Teidän ammattinne vaatii terävänäköisyyttä", jatkoi hän katsellen tohtoria vakavasti ja lujasti silmiin. "Minusta tuntuu melkein siltä, kuin te tuntisitte sellaisia yksityiskohtia tässä asiassa, joiden mainitsemista ette ole pitänyt sopivana. Minun kutsumukseni on, kuten teidänkin, luonteeltaan luottamuksellinen, ja mitä hyvänsä te minun laskuuni kirjoitattekin, se pysyy hyvässä tallessa. Mutta kirjoittakaa kaikki — kuvatkaa koko asia."

Tohtori, joka oli kuunnellut papin sanoja miettivänä, pää hiukan kallellaan, katseli häntä nyt hetkisen ja vastasi: "Kirjoitan", jonka jälkeen hän meni työhuoneeseen ja lukitsi oven.

"Flambeau", sanoi isä Brown. "Tuolla kuistilla on pitkä penkki ja siellä voimme tupakoida suojassa sateelta. Te olette minun ainoa ystäväni maailmassa ja tahdon puhua kanssanne — tai ehkä vaieta seurassanne."

He tekivät olonsa kuistilla hauskaksi. Vastoin tapojaan piti isä Brown hyvänään hänelle tarjotun erinomaisen sikarin ja poltteli sitä tasaisesti, vaieten, sateen loiskiessa ja lyödessä kuistin kattoa vasten.

"Ystäväni", sanoi hän. "Tämä tapaus on hyvin omituinen. Hyvin omituinen."

"Niin, sanokaas muuta", virkahti Flambeau kevyesti värähtäen.

"Te pidätte sitä omituisena ja minä pidän sitä omituisena", sanoi toinen, "ja kuitenkin tarkoitamme me kumpikin aivan vastakkaisia asioita. Nykyaikainen ajattelu sekoittaa aina kaksi eri käsitettä: salaperäisyyden merkityksen ihmeenä ja salaperäisyyden merkityksen mutkallisena kysymyksenä. Siinä on puolet ihmeitten selityksen vaikeuksista. Ihme hämmästyttää, mutta se on yksinkertainen. Se on yksinkertainen juuri sen vuoksi, että se on ihme. Se on voima, joka lähtee suoraan Jumalasta — tai saatanasta — sen sijaan, että se vaikuttaisi suorastaan luonnon tai inhimillisen tahdon kautta. Te ajattelette nyt, että tämä tapaus on kummallinen, siksi että se on ihmeellinen, siksi että sen on saanut aikaan erään intialaisen maagillinen voima. Huomatkaa tarkoin, minä en sano, ettei se ole luonteeltaan henkinen tai perkeleellinen. Taivas ja helvetti vain tietävät, mitkä henkiset vaikuttimet saattavat ihmiset tekemään outoja rikoksia. Tällä kertaa on minun kantani seuraava: jos tapaus, niin kuin te luulette, olisi puhtaasti maagillinen, olisi se ihmeellinen, mutta salaperäinen se ei olisi — se ei ole vaikea ratkaista. Ihme on luonteeltaan mystillinen, mutta yksinkertainen toimeenpanonsa puolesta. Toimeenpano tässä tapauksessa on ollut kaikkea muuta kuin yksinkertainen."

Ukkosilma, joka hetkeksi oli heikentynyt, näytti taas vahvistuvan ja ilma värisi hiljaisesta jyrinästä. Isä Brown antoi sikarinsa tuhkan pudota ja jatkoi:

"Tässä tapauksessa on ollut jotain selittämätöntä, ilkeätä ja mutkikasta, joka ei ollenkaan ole ominaista niille iskuille, jotka lähetetään joko taivaasta tai helvetistä. Samoin kuin voi saada selvän etanan kiemurtelevista jäljistä, samoin tunnetaan ihmistenkin retket."

Salama avasi räpäyttäen suunnattoman silmänsä. Se sulkeutui taas ja pappi jatkoi:

"Kaikesta mutkallisesta oli paperin muoto mutkallisin. Se oli mutkallisempi kuin tikari, joka tappoi Quintonin."

"Tarkoitatte kai paperia, jossa hän tunnusti itsemurhansa", sanoi
Flambeau.

"Minä tarkoitan paperia, jolle Quinton oli kirjoittanut: Kuolen oman käteni kautta", vastasi isä Brown. "Sen paperin muoto oli väärä, ystäväni. — Se ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Sen muoto oli väärä, jos minä koskaan olen nähnyt sellaista, mitä voi mainita sillä sanalla tässä maailmassa."

"Sehän oli vain hiukan typistetty kulmasta", sanoi Flambeau, "ja väitettiinhän, että Quinton aina kikkasi pienen siekaleen kirjoituspaperistaan."

"Se oli hyvin kummallinen päähänpisto ja hyvin tyhmä päähänpisto, jos minä saan lausua ajatukseni. Kuulkaapa nyt, Flambeau! Tuo Quinton — Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — oli ehkä hyvin merkillinen vekkuli muutamissa suhteissa, mutta taiteilija hän oli joka tapauksessa yhtä hyvin siveltimen kuin kynän käyttäjänä. Hänen käsialansa oli tosin vaikeatajuista, mutta sujuvaa ja kaunista. Minä en voi todistaa väitettäni, en voi todistaa mitään. Mutta olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hän ei koskaan olisi voinut istua pöytänsä ääreen ja leikata tuollaista pientä siekaletta paperistaan. Jos hän olisi aikonut leikata papereita sidottaviksi, johonkin sovitettaviksi tai jotain muuta varten, olisi hän käyttänyt saksia aivan toisin. Muistatteko muodon? Se oli hyvin kömpelö. Se oli tällainen. Ettekö muista sitä?"

Ja hän pyöritti palavaa sikaria edessään pimeässä tehden epäsäännöllisiä kuvioita sellaisella vauhdilla, että Flambeau luuli näkevänsä tulihieroglyfejä pimeässä — sellaisia hieroglyfejä, joista hänen ystävänsä oli puhunut, mahdottomia selittää ja varmasti väärämuotoisia.

"Mutta", sanoi Flambeau, kun pappi taas pisti sikarin suuhunsa ja nojautui penkin selustaan kattoon katsellen, "otaksukaapa, että joku muu olisi käyttänyt saksia. Miksi olisi silloin tuo toinen, joka leikkasi pikku palaset Quintonin paperista, pakottanut hänet tekemään itsemurhan?"

Isä Brown istui yhä takakenossa ja tuijotti kattoon, sitten hän otti sikarin suustaan ja vastasi:

"Quinton ei ole tehnyt itsemurhaa."

Flambeaun silmät suurenivat. "No hitto vie", sanoi hän. "Miksi hän sitten tunnusti."

Pappi kumartui nyt eteenpäin, nojasi kyynärpäät polviinsa, katseli maahan ja sanoi hiljaa, mutta hyvin selvästi:

"Hän ei ole tunnustanut itsemurhaa."

Flambeau pani sikarinsa pois. "Te tarkoitatte", sanoi hän, "että hänen käsialansa on väärennetty."

"En", sanoi isä Brown, "Quinton on kyllä itse kirjoittanut sen."

"No, siinä se on taas", sanoi Flambeau suuttuneena. "Quinton kirjoitti omakätisesti: 'Minä kuolen oman käteni kautta' paperilapulle."

"Mutta väärämuotoiselle", virkkoi pappi tyynesti.

"Mitä merkitsee muoto!" huudahti Flambeau. "Eihän sillä ole mitään tekemistä itse asiassa?"

"Siellä oli kolmekolmatta kulmasta leikattua paperilappua", jatkoi Brown mistään välittämättä, "mutta vain kaksikolmatta leikattua siekaletta. Yksi niistä on kai hävitetty, otaksuttavasti kirjoitettuun lappuun kuuluva. Antaako se ehkä aihetta johtopäätöksiin?"

Flambeaun kasvot kirkastuivat ja hän sanoi:

"Quinton oli ehkä kirjoittanut siihen jotain muuta — ehkäpä 'väitettäneen varmaankin' — tai 'älkää luulko että'…"

"Polttaa, polttaa, niin kuin lapset sanovat 'kiven kätkemistä' leikkiessään", sanoi hänen ystävänsä. "Mutta paperilappu oli tuskin puolen tuuman pituinen. Siinä ei ollut sijaa yhdellekään sanalle, vielä vähemmin viidelle. Ettekö voi arvata mitä, tuskin pilkkua suurempaa, miehen, jolla oli tuo helvetillinen aie sydämessä, täytyi poistaa, koska se todisti häntä vastaan?"

"En, sitä en voi", sanoi Flambeau lopuksi

"Mitä arvelette lainausmerkistä?" kysyi pappi heittäen sikarin kauas luotansa, niin että se halkaisi pimeän kuin tähdenlento.

Toinen oli kuin mykistynyt, ja isä Brown puhui niin kuin se, joka on keksinyt asian ytimen:

"Leonard Quinton kirjoitti romaaneja ja oli juuri sepittämässä itämaista kertomusta hypnotismista ja noituudesta. Hän…"

Samassa aukeni ovi kiivaasti hänen takanaan ja tohtori tuli ulos hattu päässä. Hän pani pitkän kirjekuoren papin käteen.

"Tässä on pyytämänne asiakirja", sanoi hän. "Minun täytyy kiiruhtaa kotiin. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", sanoi isä Brown lääkärille, joka oli menossa veräjällä. Hän oli jättänyt hallin oven auki, niin että kaasu valo paistoi ulos ja valaisi heitä. Brown avasi kuoren ja luki seuraavat sanat:

"Paras isä Brown — Vicisti Galilae — toisin sanoen, teidän silmänne ovat hyvin läpitunkevat. Onkohan mahdollista, että teidän lörpötyksessänne on perää?

Minä olen mies, joka poikavuosista saakka on uskonut kaikkeen luonnolliseen, toimintaan ja vaistoihin, sanottiinpa niitä sitten siveellisiksi tai ei. Kauan ennen, kuin tulin lääkäriksi, kun poikana huvittelin tekemällä huomioita hiiristä ja hämähäkeistä, luulin minä, että parasta tässä maailmassa oli olla hyvä eläin. Mutta juuri nyt on vakaumukseni hiukan horjahtanut. Olen luottanut luontoon, mutta näyttää melkein siltä, kuin luontokin voisi pettää ihmisen. Onkohan teidän opissanne jotain muistissa pidettävää? Minun täytyy olla varuillani sairaaloista kuvitelmia vastaan.

Minä rakastin Quintonin vaimoa. Mitä pahaa siinä oli? Luonto kehoitti minua siihen ja rakkaushan liikuttaa maailman kaikkeutta. Luulin myöskin aivan vakavasti, että hän tulisi onnellisemmaksi jokseenkin kunnollisen miehen kanssa, kuten minä, kuin tuon pienen sietämättömän hulluttelijan toverina. Mitä pahaa siinä oli? Tiedemiehenä käsittelin vain tosiasioita. Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani.

Katsantotapani mukaan olin täysin oikeutettu tappamaan Quintonin, mikä oli parasta kaikille asianomaisille, hän itse mukaan luettuna. Terve kun olin, ei mieleeni juolahtanutkaan panna omaa elämääni vaaralle alttiiksi. Päätin siis, etten tappaisi häntä, ennen kuin sattuisi sellainen tilaisuus, jolloin itse olisin turvassa. Ja se sattui aamupäivällä.

Olen tänään kaikkiaan kolme kertaa ollut Quintonin työhuoneessa. Kun ensi kerralla tulin, ei hän puhunut muusta kuin omituisesta kertomuksesta, jonka nimi oli Pyhimyksen tuomio, ja jota hän par'aikaa kirjoitti. Siinä puhuttiin intialaisesta erakosta, joka sai englantilaisen everstin tappamaan itsensä vain sen vuoksi, että erakko ajatteli häntä. Hän näytti minulle viimeiset lehdet ja luki viimeisen kappaleen, joka kuului jokseenkin näin: Punjabin vallottajan, nyt vain keltaisen luurangon, mutta kuitenkin jättiläismäisen, onnistui kohottautua kyynärpäänsä varaan ja kuiskata veljensä pojan korvaan: "Minä kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna." Merkillisestä sattumasta olivat viimeiset sanat kirjoitetut ylimmäksi tyhjälle paperilapulle. Minä läksin huoneesta ja menin puutarhaan kamalan mahdollisuuden huumaamana.

Me kuljimme talon ympäri ja silloin ilmeni kaksi muuta minulle suosiollista seikkaa. Te epäilitte tuota intialaista ja te löysitte tikarin, jota intialainen todenmukaisesti käyttäisi. Pistettyäni sen taskuuni, menin taas Quintonin huoneeseen, suljin oven ja annoin hänelle unilääkkeen. Hän ei aikonut vastata Atkinsonille mitään, mutta minä kehoitin häntä huutamaan nuorukaiselle pari rauhoittavaa sanaa, sillä minä tahdoin antaa selvän todistuksen siitä, että Quinton oli elossa, kun minä toistamiseen läksin huoneesta. Quinton oli laskeutunut lepäämään kukkaishuoneeseen ja minä menin ulos työhuoneen kautta. Minä olen nopea liikkeissäni ja puolessatoista minuutissa olin tehnyt sen, mitä aioin tehdä. Olin heittänyt koko Quintonin romaanin, paitsi viimeistä lehteä, tuleen, jossa liekit sen nielivät. Huomasin silloin, ettei lainausmerkkejä sopinut jättää paikoilleen; minä leikkasin ne pois ja typistin, uskottavuuden vuoksi, koko käyttämättömän paperikirjan. Ulos tultuani tiesin minä, että Quintonin itsemurhan tunnustus oli suurella pöydällä, kun hän itse makasi kukkaishuoneessa.

Viimeinen näytös oli hyvin kamala ja te voitte arvata sen sisällön. Teeskentelin nähneeni Quintonin kuolleena ja syöksyin hänen huoneeseensa. Minä järjestin niin, että te jäitte katsomaan paperia ja minä tapoin Quintonin sillä aikaa, kun te tutkitte hänen itsemurhatunnustustaan. Hän oli vielä unijuoman vaikutuksesta puolinukuksissa. Panin hänen oman kätensä veitsen kahvaan ja pistin sen hänen ruumiiseensa. Veitsen muoto oli niin merkillinen, ettei muu kuin kirurgi voinut laskea kulmaa tavatakseen sydämeen. Ihmettelenpä huomasitteko sen.

Kun teko oli tehty, tapahtui tuo kumma. Luonto petti minut. Tunsin itseni sairaaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahaa. Luulen, että jotain särkyi päässäni. Tunnen omituista tyydytystä ajatellessani, että olen kertonut kaiken tämän jollekulle — etten jää yksin sitä kantamaan siinä tapauksessa, että menen naimisiin ja saan lapsia. Mikä minulle on tullut? Onko se hulluutta… vai voiko se olla omantunnon tuskaa, aivan kuin olisin henkilö jossain Byronin runoelmassa. En voi kirjoittaa enää.

James Erskine Harris."

Isä Brown taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pisti sen povitaskuunsa, juuri kun portin kelloa kiivaasti soitettiin ja poliisien sadetakit kiilsivät alhaalla tiellä.