I.
Nähdessään ryhmän ihmisiä kumartuen kaiteiden yli tuijottamassa alempana olevaan katuun, Ippolita pysähtyi ja huudahti:
— Mitähän lie tapahtunut?
Häntä pudisti pieni pelon väristys; ja vaistomaisesti hän nojasi kättään Giorgion käsivarteen ikäänkuin häntä pidättääkseen.
Giorgio tarkasti noiden ihmisten eleitä ja virkkoi:
— Joku on varmaankin heittäytynyt tuonne alas.
Hän lisäsi:
— Tahdotko, että käännymme takaisin?
Ippolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon välillä. Sitten hän vastasi:
— En; jatkakaamme.
Ja he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita.
Vaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti.
Tuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan usvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät.
— Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. — Joku on surmannut itsensä.
Molemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat mitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta työkansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua; heidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista eläimellistä hämmästystä.
Paikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta.
— Se on jo poissa — huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli kumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja ihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei toinen enää saanut nauttia tuosta näystä. — Se on jo poissa. — He kantoivat sen jo pois.
— Minne?
— Santa Maria del Popoloon.
— Kuolleenako?
— Kuolleena.
Toinen mies, luisevan laiha ja keltaisen kelmeä, kaulassa leveä villahuivi, kumartui kauas; ja vetäen piipun suustaan, hän kysyi äänekkäästi:
— Mitä siitä on jäänyt jälelle tuonne kadulle?
Hänen suunsa oli toiselta puolelta väärässä, kuin palo-arven pöhöttämä, ja se värähteli, ikäänkuin siitä alinomaan olisi pulppuillut esiin karvasta sylkeä; ja hänen äänensä oli syvä, kuin olisi se lähtenyt maanalaisista onkaloista.
— Mitä siitä on jäänyt jälelle?
Alhaalla kadulla seisova kuorma-ajuri kumartui muurin juurelle. Katselijat vaikenivat paikaltaan hievahtamatta, odottaen vastausta. He saattoivat kivityksellä nähdä ainoastaan tumman pilkun.
— Hieman verta — vastasi ajuri, vielä kumartuneena, ja sauvan kärjellä etsien jotain verilätäköstä.
— Entä mitä vielä? kysäsi uudelleen tupakoitsija.
Ajuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä olijat eivät voineet nähdä.
— Hiuksia.
— Minkä värisiä?
— Vaaleita.
Äänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä oudoilta.
— Giorgio, lähtekäämme pois! — rukoili Ippolita, mieli kiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa, joka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen houkuttelemana.
Vaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti kiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui ilmeisenä kasvoissa.
Giorgio virkkoi:
— Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile.
Ja Ippolita:
— Se on totta.
Ääretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita jatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä:
— Rakkaus parka!
— Mikä rakkaus? — kysyi Giorgio hajamielisenä.
— Meidän rakkautemme.
— Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan?
— Ei ainakaan minussa itsessäni.
— Minussako siis?
Vaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän toisti, katsoen Ippolitaan:
— Minussako? Vastaa.
Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas.
— Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta.
Vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:
— Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa, mutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja joka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä.
— Mitä merkkejä?
— Pahoja merkkejä, Ippolita… Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla joka hetki olla niin tarkkanäköinen!
Ippolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin tunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän sisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin vastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä.
Ippolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa rypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli häntä ärsyttävästi hymyillen.
— Näin se alkaa — Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera hymy, silmissä tuo terävä katse. — Sinä tunnet sielusi pohjalla levottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa. Ollessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et voi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen ääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja käsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin vastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta.
Ippolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä.
Tämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan myös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi kiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna sanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin yksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli sitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin vuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen tunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten vaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa, täyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät kaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi keinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt.
Giorgio jatkoi:
— Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella ihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa rakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää rakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes kaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää. Oletko ajatellut sitä?
Ippolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen:
— Kaksi vuotta!
He kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti vakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut kulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via Flaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean lähistön; harvoja sadepisaroita tippui.
— Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä — alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. — Ja kuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat.
Ippolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten hän sanoi oudon lempeästi:
— Miksi kaikki nämä pahat sanat?
Ja hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat jälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti rakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa, hän lisäsi:
— Mikä sinun on?
Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta äänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin itseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen olemuksensa.
— Mikä sinun on? — toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin aistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa.
— Mikäkö minun on? — Giorgio vastasi. — Rakastan.
Hänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden. Paljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä koko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi vääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän ja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut minkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta. Hänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon luonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti, rakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista. Ja tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties kuolemaan asti.
Kun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä:
— Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta?
— No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. — Mutta voitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati tulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko todistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä omistan sinusta?
— Kaiken.
— En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet sisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi, tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana on epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä. Sinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin, olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut toisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi alla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja ehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista, eikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo sinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita. Enkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee nykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään! — Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla erityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen sinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus panee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö, joka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä sinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet, poistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan yksinäisyyteen.
Kymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse mitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin et vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää puhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua; pelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean sakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin laskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa sydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä kysyn sinulta: — Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: — mitä sinä ajattelet? — Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne minun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja tuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa, että minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli, puristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä alakuloisuutta, joka seuraa?
Ippolita sanoi:
— Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties rakastan enemmän.
Taaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä miestä.
Ippolita virkkoi:
— Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi. Ajatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on yhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden viehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä ja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran, kuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä väärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti.
Vaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta lauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi:
— Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista.
Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui hänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli pahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä äänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran hän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja hellämielinen hoitajatar.
— Näethän, — hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, — sinä saatat minut väärälle tolalle.
Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.
Äskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat pitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat yhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän lyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania. Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi Mariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa.
Giorgio ajatteli:
— Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko hän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva totta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja alituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin sen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: — esineille, jotka kuvastuvat hänen silmiinsä…
Giorgio katsoi häneen. — Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on kalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas. Kun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän hymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta, melkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu aina…
Giorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen sukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän välillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin kevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen nauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. — Hän on hyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä, intohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus. Hänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati haaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä en voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani häntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä eivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen muuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen kaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia.
Hänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin… Mitä Ippolita kertoikaan minulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen koomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa Milanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä… Miten hän oli nauranut!… Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi olla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen kirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa.
Hän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin hänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla selvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä syntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton naurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi hilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli muka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista elämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa. Hänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän muisti erään kirjeen kohdan —"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja ystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa. Tunnethan Milanolaisten herttaisuuden." — Hänen mielestään kohosi kuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä, asianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle kätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän jokapäiväisyyteen.
Sinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli kestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota rakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä hetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. — — Mitä Ippolita tekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän niihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee? Ainaisia kysymyksiä ilman vastausta.
Edelleen hän hautoi mielessään tätä: — Jokainen noista ihmisistä vie jotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on ollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia ne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä on senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät himokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen himokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on alttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen, kun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti ei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta, vaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis mahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen naisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni?
Hän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät hänen sisäisiin mietteisiinsä.
— Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä, ellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua. Rakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä nautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan ohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät, jotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni epämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut naisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni rakastajattaren salissa: — Millainen lienee hänen tapansa rakastaa? Mikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen sitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta hitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet äkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni Ippolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee miehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen sieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman välähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja luulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä todistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön ja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin ruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei ole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee tuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen katseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti.
Ippolita kysyi häneltä, ääni lempeänä:
— Mikä sinun on? Mitä ajattelit?
Ja Giorgio vastasi:
— Sinua.
— Miten?
— Pahasti.
Ippolita huokasi. Sitten hän kysyi:
— Tahdotko, että menemme?
Hän vastasi:
— Menkäämme.
He nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat tulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä:
— Kuinka surullinen ilta, rakkaani!
Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä alakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio yltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä kuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä kaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui joku sadepisara.
— Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. — Mitä aiot tehdä?
Hän vastasi epätoivoisena:
— En tiedä, mitä tulen tekemään.
Seisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä heille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He tiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan heidän puolustamattomille sieluilleen.
— Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona.
Hänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi jonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja vastasi:
— En tahdo.
Mutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: "Tätä yötä et kestä kaukana Ippolitasta, se on sula mahdottomuus." Ja tajutessaan tämän sulan mahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi jonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta ylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka häntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: — Minä en voi olla erillään hänestä; tänä yönä en sitä voi. — Hänellä oli se tuntemus, että oli oudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen mieleensä.
— Giorgio! — huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen käsivarttaan.
Giorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet katselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan siihen jättämää merkkiä. Hän kysyi:
— Peloittaako sinua?
Yhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi:
— Vähäsen.
Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon, vaaleatukkaisen, verisen pään. — Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa. Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion, isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan: — kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä; pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. — Jospa minä syöksyisin tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous. Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne. Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: — vähitellen tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä. Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.
Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa rajattomasti.
— Suljetaan!
Tämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla.
— Suljetaan!
Huudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana, jonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille rakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että olivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat askeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla teillä:
— Suljetaan!
— Kirottua! — huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja tuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan.
Trinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti äärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa. Muutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa näyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita tippui.
— Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? — kysyi Giorgio.
— Tulen, tulen varmasti.
— Tuletko pian?
— Tulen kello yksitoista.
— Jos et tule, minä kuolen.
— Tulen kyllä.
He katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen.
Hellyyden valtaamana Giorgio kysyi:
— Voitko antaa minulle anteeksi?
Taaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen.
Giorgio sanoi hiljaa:
— Jumaloin sinua!
Ippolita virkkoi:
— Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.
He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen myymäläikkunoiden heijastuksesta. — Nyt hän menee luotani. Hän palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä. Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa, alentavat häntä… Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa elämäämme?"