KAHDEKSAS LUKU.
"Eikö ole ketään, joka tulee minua vastaan?" kuningatar kysyi, kun hän oli saapunut viimeisille porfyyriportaille, jotka veivät juhlasaliin johtavaan etusaliin, ja katseli synkkänä, pieni käsi nyrkiksi puristettuna, perästänsä tulevia kamariherroja: "Minä tulen, eikä kukaan ole täällä!"
Tällä "ei kukaan" oli sentään hiukan omituinen merkitys, sillä marmoripaasilla siinä avarassa, ylt'ympäri pylväskäytävien ympäröimässä ja vain tähtitaivaan kattamassa huoneessa, johon kuningatar viittasi, seisoi enemmän kuin sata mekedoonialaista henkivartijaa kallisarvoisimmissa tamineissa ja yhtä monta ylhäistä hovin virkamiestä, jotka arvonimiltään olivat kuninkaan isiä ja veljiä, sukulaisia ja ystäviä ja ensimmäisiä ystäviä.
Nämät kaikki ottivat kuningattaren moni-äänisellä "terve!"-huudolla vastaan; mutta ei yksikään heistä näyttänyt Kleopatrasta huomiota ansaitsevalta.
Tämä joukko oli hänestä vieläkin vähä-arvoisempi kuin ilma, jota meidän on elossa pysyäksemme hengittäminen, se oli hänestä kuin ilkeä savu, kuin kieppuva pöly, jonka tieltä mielellämme väistymme, mutta jota matkustajan kuitenkin on kärsiminen päästäksensä eteenpäin.
Kuningatar oli odottanut, että harvat, hänen ja hänen veljensä Euergeteen aterialle valitsemat vieraat täällä rappusilla olisivat häntä tervehtimässä, kun hän jumalattaren tavoin liehui kautta ilmojen näkinkengässään, hän, joka jo oli mielessänsä iloinnut Roomalaisen hämmästelevästä ja Lysiaan hienosta imartelusta; mutta nyt oli tehokkain kohtaus hänen roolissanssa, jota hän tänä iltana aikoi näytellä, mennyt ihan hukkaan, ja hän aikoi jo antaa kantaa itsensä takaisin katollensa ja vasta, kun hän varmaan tiesi vieraitten jo olevan läsnä, vielä kerran liehua heidän vastaansa.
Mutta paljoa enemmän kuin mitään muuta, kuin tuskaa ja katumustakin, hän pelkäsi sitä, että hän näyttäisi naurettavalta. Senpä tähden hän vain käskettikin kantajiaan seisomaan paikoillansa ja sill'aikaa, kun ylimmäinen vastaan-ottaja, arvonsa unhoittaen riensi ilmoittamaan hänen tuloansa kuninkaalle, hän viittasi ylhäisimmät valtakunnan ylimykset luoksensa lausuaksensa heille kylmän ystävällisesti muutamia armollisia sanoja. Vain muutamia, sillä pian avautuivat varsinaisen juhlasalin thyiapuusta tehdyt ovet ja kuningas tuli ystävinensä Kleopatraa vastaan.
"Kuinka olisimme saattaneet sinua näin varhain odottaa?" Philometor puolisolleen huudahti.
"Onko tämä todellakin liian aikaista?" ruhtinatar kysyi, "vai hämmästytänkö sinua sentähden, että unhoitit kokonaan minua odottaa?
"Miten väärin luulet!" kuningas vastasi. "Tiedähän toki, että sinä, miten varhain tulletkin, tulet minun toiveilleni aina liian myöhään."
"Ja meidän toiveillemme," Korintholainen Lysias huudahti, "et tule liian varhain etkä liian myöhään, vaan parhaasen aikaan, kuin onni ja voitonseppele ja parantuminen."
"Paraneminenko, joka edellyttää taudin?" Kleopatra kysyi, ja hänen silmänsä säteilivät taas kirkkaina ja viisaina.
"Minä ymmärrän täydellisesti Lysiaan tarkoituksen," Publius puuttui Korintholaisen puheesen, "sillä minä olen kerran Marskentällä syössyt hevosineni maahan, maannut viikkokausia vuoteen omana ja tiedän, ett'ei löydy mitään onnellisempaa tunnetta, kuin se että ihminen parannuttuaan huomaa kadonneitten voimiensa jälleen palaavan takaisin."
"Ja vielä enemmän," Lysias keskeytti ystävänsä puheen, "kuningatar minusta näyttää tulevan niinkuin paraneminen, koska me, sill'aikaa kun hän oli poissa joukostamme, tunsimme olevamme kipeitä ikävästä. Sinun läsnä-olosi, Kleopatra, on tehokkain lääke ja tuottaa meille takaisin menetetyn terveytemme!"
Kleopatra laski hempeästi ja ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi viuhkaimensa alas ja käänsi sen ohessa nopeasti sen vartta, että siihen kiinnitetyt timantit voisivat kirkkaasti loistaa; sitten hän kääntyi kummankin ystävänsä puoleen ja sanoi:
"Teidän sanoillanne on ystävällinen tarkoitus, ja ne ovat niin keskenänsä sopusoinnussa, kuin kaksi samassa koristeessa olevaa kiveä, joista toinen kimaltelee sentähden, että se on taidokkaasti hiottu ja siis tarjoopi kuvastimen kaikesta, mikä loistaa, mutta toinen taas loistaa sentähden, että se on puhdas ja välähtelee oman kiiltonsa vaikutuksesta. Puhdas ja todellinen on sama; Egyptiläisillä onkin vain yksi sana kumpaakin merkitsemään, ja sinun ystävällinen puheesi, Scipio, — mutta saanhan kutsua sinua Publiukseksi, — sinun ystävällinen puheesi, Publius, näyttää minusta olevan todenmukaisempaa, kuin hilpeän ystäväsi kevytmielisemmille korville sopivat sanat. Minä pyydän, ojenna minulle nyt kätesi!"
Näkinkengän kuori, jossa hän oli istunut, laskeutui maahan, ja Publiuksen sekä puolisonsa tukemana kuningatar astui siitä ja lähti vierainensa juhlasaliin.
Sittenkuin esirippu jälleen oli sulkenut salin, ja Kleopatra oli vaihtanut muutamia sanoja puolisonsa kanssa, hän kääntyi jälleen Roomalaisen puoleen, jonka luo eunukki Euleus oli astunut, ja sanoi:
"Sinä tulet Atheenasta, Publius, mutta et näytä siellä juuri innokkaasti seuranneen logiikan esitelmiä, vai mistä muuten tulee, että sinä, joka terveyttä pidät korkeimpana hyvänä, että sinä, joka myöskin ilmoitit, ett'ei sinun missään ole niin hyvä olla kuin minun läheisyydessäni, kuitenkin saatoit juhlakulkueen jäljestä niin nopeasti jättää minut varsin vastoin sopimustamme? Rohkenenko kysyä, mitkä toimet…"
"Meidän jalo ystävämme," eunukki vastasi syvään kumartaen ja antamatta kuningattaren puhua loppuun, "näyttää erinomaisesti mieltyneen Serapiin partaisiin erakkoihin ja etsivän heiltä lopullista päätöskiveä Athenassa alkamille opinnoillensa."
"Siinä hän tekee oikein," Kleopatra vastasi, "sillä heiltä hän saattaa oppia kiinnittämään tarkkaavaisuuttansa siihen elämän kolmannekseen, josta Atheenassa puhutaan sangen vähän, minä tarkoitan tulevaisuuteen —"
"Se on jumalien asia," Roomalainen vastasi. "Se tulee kyllä ajallansa, enkä minä ole siitä erakon kanssa puhunut mitään. Euleus tietäköön, että päinvastoin kaikki, mitä Serapeumissa opin tuolta omituiselta mieheltä, koskee menneitä asioita."
"Mutta miten on mahdollista," eunukki kysyi, "että kukaan, jolle Kleopatra on tarjonnut seuraansa, saattaa niinkauvan ajatella muuta, kuin hänen kaunista läsnäoloansa?"
"On aivan oikein," Publius nopeasti vastasi, "että käyt nyky-ajan asioihin käsiksi ja ett'et ajattele mielelläsi menneisyyttäsi."
"Se oli täynnä suruja ja vastuksia," eunukki lausui taitavasti itseänsä hilliten, "sen ruhtinattareni tietää, sekä valistuneen äitinsä kertomuksista että omastakin kokemuksestaan ja tietää suojella minua siltä ansaitsemattomalta vihalta, jolla mahtavat viholliset näyttävät tahtovan minua vainota. Salli kuningatar, että vasta myöhemmin olen aterialla saapuvilla. Tämä jalo herra odotutti itseänsä tuntikausia Serapeumissa, ja Philae'n Isistemppeliin tehtävää uutta rakennusta koskevien ehdotusten pitää jo huomenna olla kunnossa, että ne sinun korkean puolisosi ja hänen ylhäisen veljensä Euergeteen neuvottelussa aamulla varhain…"
"Saat mennä," Kleopatra keskeytti eunukin puheen.
Sittenkuin Euleus oli lähtenyt, kuningatar astui lähemmäksi Publiusta ja sanoi:
"Sinua kiukuttaa tämä ehkä vastenmielinen, mutta kaikissa tapauksissa käytännöllinen ja ansiokas mies. Saanko kysyä, loukkaako sinua vain hänen persoonallisuutensa, vai ovatko ne tosi-asioita, jotka ovat herättäneet sinussa vastenmielisyyttä ja, jos oikein olen nähnyt, oikein vihamielisiäkin tunteita häntä vastaan?"
"Molempia," Publius vastasi. "Jo alusta alkain en luullut tapaavani tässä miehessä mitään hyvää, ja nyt tiedän, että jos olen erehtynyt hänen suhteensa, niin se on tapahtunut hänen eduksensa. Huomenna pyydän sinulta hetkisen aikaa, jona kerron sinulle hänestä sellaista, mitä ei sovi tänä ilolle omistettuna iltana jutella, koska se on ikävää ja surullista. Sinun ei tarvitse sen vuoksi tulla uteliaaksi, sillä ne ovat menneisyyden asioita eivätkä koske minua eivätkä sinua."
Ylimmäinen hovimestari ja edeskäypä, jotka kutsuivat pöydän ääreen, keskeyttivät tämän keskustelun, ja pian kuningaspari vieraineen virui juhla-aterialla.
Eri esineitten itämaalainen komeus ja helleniläinen somuus yhdistyivät tuossa keskikokoisessa salissa, missä Ptolemaios Philometor tavallisesti mieluummin aterioitsi muutamien valittujen ystäviensä kanssa.
Samoinkuin suuri vastaan-ottosali ja miestensali kaksinekymmenine ovineen ja porfyyripylväineen, johon kuninkaan vieraat kokoontuivat, tämäkin sai valonsa ylhäältä, sillä ikkunattomat seinät ja komeat alabasteripatsaat korintholaisine akanthuskapiteeleinensä kannattivat ainoastaan sivuilla olevata kapeata katosta, mutta keskeltä se oli katotoin.
Nyt, kun sadat tulet sitä valaisivat, leveni tuon avaran aukon yli, josta päivällä aurinko loi valoansa huoneesen, kultainen vuorikristalleista kimaltelevilla puolikuilla ja tähdillä koristettu verkko, jossa oli niin ahtaat silmukat, että se esti yöllä valoa kohti lenteleviä yölepakoita ja perhosia.
Kuninkaan ruokasali olikin melkein päivän valkeaksi valaistu, etenkin useilla, monihaaraisilla kynttilöillä, joita kannattivat ihanat, pronssista ja marmorista tehdyt lapsen vartalokuvat.
Jokainen liitos lattialla olevassa mosaikkikuvauksessa, joka esitteli Herakleen vientiä olympiin, jumalien ateriata ja ällistyneen uroon hämmästystä taivaallisen seuran komeuden johdosta, oli näkyvissä, ja sadat liekit kuvastelivat seinien Hippo Regiuksesta tuodussa marmorissa, johon taitavat taiteilijat olivat kuvannet kalliilla kivillä, niinkuin lapis lazuli'lla, malakiittilla, kuutilokivellä, verijaspiksella, akhaattilla ja Khalkedonin kivellä, hedelmäterttuja, komeissa ryhmissä olevaa kaadettua riistaa ja kaikenlaisia soittokoneita; pylväissä taas sai nähdä koomillisen ja traagillisen runottaren naamioita, tulisoihtuja, muratilla ja viiniköynnöksille kierreltyjä thyrsossauvoja ja huiluja. Kaikki nämät olivat kuvatut kultaan ja hopeaan sekä puolijalokivillä koristellut ja kohosivat marmoriselta perustaltaan niinkuin metalli-nasta nahkakilvestä tai runsaat helat miekanhuotrasta.
Tuo ihana dionysiläiskulkuetta esittelevä korkokuvaus, jonka kuvanveistäjä Bryaksis oli muodostellut Ptolemaios Soteria varten ja tehnyt sen norsunluusta ja kullasta, katseli alas aterioitseviin päin.
Kaikki, mihin silmä tässä huoneessa sattui, oli ollut kaunista, kallista ja etenkin iloista, ennenkuin Kleopatra oli astunut valta-istuimelle; mutta hän oli täällä niinkuin omissa asuinhuoneissansakin, antanut asettaa marmorisille pylväille suurimpain helleniläisten filosoofien ja runoilijain kuvapatsaita, Milesolaisesta Thaleesta aina Stratoon asti, joka pani kohtalon jumalan valta-istuimelle, Hesiodoksesta aina Kallimakhokseen, ja antanut, koomillisen runottaren naamion lisäksi liittää traagillisenkin naamion, sillä pöytänsä ääressä hän ei halua, niin hänen oli tapa sanoa, nähdä ketään, jota ei hyvä ja vakava keskustelu enemmän miellyttäisi, kuin ruoka, juoma ja nauru.
Sen sijaan kun muut vaimot aterialla läsnä ollessaan istuivat tuolilla tai puolisonsa sijan jalkapuolella, hän virui omalla lepotilallaan, jonka takana runoilijatar Sapphon ja Perikleen ystävättären Aspasian kuvapatsaat olivat.
Että häntäkin pidettäisiin filosoofina ja, joll'ei juuri runoilijattarena, niin ainakin runouden ja soitannon tarkkana tuntijana, hän vaati ikäänkuin omat oikeutensa, ja miksikä hän ei olisikaan tahtonut mieluummin virua kuin istua, koska hän kuitenkin tiesi, kuinka hyvin hänen sopi heittäytyä patjalle ja nojautua vuoteen syrjää vasten kädellään, joka ei juuri ollut kaunis, mutta jossa kuitenkin oli ihmeteltävinä aleksandrialaisen koriste- ja kultasepän työn jaloimpia näytteitä.
Mutta hän valitsi viruvan asentonsa etenkin jalkojensa tähden; ei kenelläkään naisella, näet, koko Egyptissä ja Kreikan maassa ollut pienempiä ja jalommin muodostuneita jalkoja kuin hänellä.
Senpä vuoksi hänen sandaalinsa olivatkin niin tehdyt, että ne hänen seisoessaan tai käydessään peittivät ainoastaan jalkapohjan, vaan jättivät aivan paljaiksi somat, valkoiset varpaat ruusunvärisine kynsineen ja vaaleahkoine puolikuineen.
Pidoissa hän pani kuten miehetkin kenkänsä kokonaan pois ja piti jalkojansa ensiksi peitossa, että hän vasta sitten ne näyttäisi, kun hän luuli niiden sijojen kokonaan kadonneen, jotka sandaalien nauhat olivat jättäneet hänen hentoon ihoonsa.
Eunukki Euleus oli näitten jalkojen suurin ihailija, ei, niinkuin hän itse sanoi, niiden kauneuden tähden, vaan sentähden että kuningattaren varpaitten liikkeet hänelle osoittivat, mitä Kleopatran mielessä silloin liikkui, kun hän ei saattanut huomata hänen teeskentelytaidossa harjaantuneesta suustansa ja silmistänsä mitään siitä, mitä hänen sielunsa ajatteli.
Yhdeksän kolmittain yhteen asetettua hevosen kengän muotoon järjestettyä sijaa eebenholtsisine syrjineen ja oliivinvihreine patjoineen, joille oli kirjaeltu kullalla ja hopealla hienoja kuvia, tarjosivat vieraille lepopaikkaa.
Kuningatar kuiskutti kohottaen olkapäitään ja, niinkuin näytti, varsin vähän ihastuneena kamariherralle, ja tämä osoitti heti kullekin kutsutulle hänen paikkansa.
Kuningatar kävi takimmaisen sija-osaston äärimäiselle paikalle oikealla puolen ja hänen puolisonsa äärimmäiselle vasemmalla puolen: heidän välillään oleva sohva jäi tyhjäksi Euergetestä, kuninkaallisen pariskunnan veljeä varten.
Yhdellä niistä kolmesta sijasta, jotka olivat oikealla puolen ruhtinaallista perhettä, Publius sai paikkansa aivan Kleopatran viereen, ja häntä vastapäätä lähinnä kuningasta Korintholainen Lysias.
Kaksi viimemainitun viereistä tilaa jäi tyhjiksi, sen sijaan kun
Roomalaisen rinnalle asettui tuo urhea ja viisas Hieraks, Ptolemaios
Euergeteen ystävä ja uskollisin palvelija.
Sill'aikaa kun palvelijat levittelivät ruusunlehtiä huoneesen, ruiskuttelivat hyvän hajuista vettä ja kantoivat pienen hopeapöydän, jonka vahva kansi oli tehty punaisen ruskeasta, valkotäplisestä porfyyristä, kunkin vieraan viereen, kuningas kääntyi ystävällisesti tervehtien vieraittensa puoleen ja pyysi anteeksi heidän vähälukuisuuttansa.
"Euleuksen," hän sanoi, "on täytynyt toimiensa tähden jättää meidät, ja meidän kuninkaallinen veljemme istuu varmaankin vielä kirjainsa ääressä Aristarkhoksen kanssa, joka on tullut hänen mukanansa Aleksandriasta, mutta kyllä hän on lujasti vakuuttanut saapuvansa tänne."
"Kuta vähemmän meitä on," Lysias vastasi syvään kumartaen, "sitä kunniakkaampaa on kuulua teidän tarkan vaalinne mukaan valittujen joukkoon."
"Minä luulen jo hyvistäkin olevan parhaat kutsutut," kuningatar sanoi, "mutta veljeni Euergeteen mielestä lienevät nekin vielä liian monilukuiset, sillä hän, joka vieraassa maassa käskee niinkuin kotonansa, on kamariherraa kieltänyt käskemästä meidän oppineita ystäviämme, niiden joukossa sinuakin, Agatharkhides, minun ja veljeni oivallinen opettaja, niinkuin tunnettu on, sekä meidän juutalaisia ystäviämme, jotka eilen ottivat osaa ateriaamme, ja jotka olin listaan kirjoittanut. Minusta se voi olla hyvä, sillä minä rakastan runotarten lukua, ja ehkäpä hän tahtoi osoittaa sinulle, Publius, kunniaa, sillä me istumme nyt Roomalaisten tapaan. Sinun emmekä hänen kunniaksensa tänään olemme ilman soitantoa; sanoithan sinä, ett'et sitä aterioidessa juuri rakasta. Euergetes itse soittaa oivallisesti harppua. On muuten hyväkin, että hän tulee myöhään niinkuin ainakin, sillä ylihuomenna on hänen syntymäpäivänsä, ja hän tahtoo viettää sen täällä eikä Aleksandriassa. Brukhiumiin kokoontuneitten papillisten lähettiläitten pitää tulla tänne Memphiisen toivottamaan hänelle onnea, ja meidän pitää valmistaman jotakin loistavaa. Sinä, Publius, et rakasta Euleusta, mutta hän paraiten ymmärtää näitä asioita, ja minä toivon, että hän pian palaa takaisin meitä neuvomaan."
"Huomenna meidän pitää panna toimeen suuri juhlakulkue," kuningas huudahti. "Euergetes rakastaa loistavia näytelmiä ja minä tahtoisin mielelläni hänelle osoittaa, kuinka hänen tulonsa on meitä ilahuttanut."
Kuninkaan kauniit kasvonpiirteet näyttivät hänen näitä sydämestä lähteneitä sanoja lausuessaan erittäin miellyttäviltä, mutta hänen puolisonsa sanoi ajattelevaisesti:
"Niin, jos olisimme Aleksandriassa, mutta keskellä egyptiläistä väestöä —"