YHDEKSÄS LUKU.
Kova-ääninen, juhlasalin marmoriseinistä kajahteleva nauru keskeytti kuningattaren viimeiset sanat, ja hän pelästyi ensin, mutta hymyili sitten ystävällisesti, kun hän huomasi veljensä, joka, työnnettyänsä kamariherran syrjään, oli erään vanhan Kreikkalaisen rinnalla astunut aterijoitsevien joukkoon.
"Kaikkien Olympin asukasten ja kaiken sen jumala- ja nautakarjan nimessä, joka asuu Niilin temppelissä!" tulija huusi yhä vielä nauraen niin kovaa, että hänen lihavat poskensa ja hirmuisen vahva ja nuori ruumiinsa vapisi ja tutisi. "Sinun kauniiden jalkojesi nimessä, Kleopatra, jotka niin helposti voi kätkeä, mutta jotka kuitenkin jokaisen pitää nähdä, kaikkien sinun suloisten hyveittesi nimessä, Philometor, minä luulen, että te koetatte voittaa suuren Philadelphoksen tai meidän syyrialaisen setämme Antiokhoksen, ja tahdotte panna toimeen sellaisen juhlakulkueen, ja vielä minun kunniakseni! Hyvä kyllä! Minä otan itse ihmeesen osaa ja esittelen paksulla ruumiillani Erosta viinineen ja jousineen. Jonkun Aithiopiattaren pitää siinä tapauksessa olla äitinäni, Aphroditena! On näyttävä oikein komealta, kun tämä musta-ihoinen kaunotar nousee valkoisesta merivaahdosta. Ja mitä mietitte lyhyt- ja villatukkaisesta Pallaasta, sulottarista, joilla on leveät aithiopialaiset jalan lätkäleet, ja Egyptiläisestä, jonka paljaaksi ajellussa päässä aurinko kuvastelee, Phoibos Apollona!"
Näin sanoen tuo kaksikymmen-vuotias jättiläinen heittäytyi tyhjälle tilalle sisarensa ja veljensä väliin ja huusi, sittenkuin hänen veljensä oli hänelle ilmoittanut Roomalaisen nimen ja hän itse arvokkaasti tervehtinyt tätä, luoksensa erään nuorista makedoonialaisista aatelismiehistä, jotka olivat aterijoitsevain palvelijoina, antoi täyttää maljansa kerran ja vielä kerran ja sitten vielä kolmannen kerran, joi sen yhtä kyytiä ja pois panematta pohjaan asti ja sanoi sitten kovaa, pyyhkien molemmin käsin takkuista, vaaleata tukkaansa, niin että se pörrötti ihan ylöspäin hänen valtavasta päästään ja leveästä otsastaan:
"Minun täytyy pitää vähän kiirettä, saadakseni teidät kiinni. Vielä yksi malja, Diokleides!"
"Hillitöin!" Kleopatra nuhteli puoleksi leikillään, puoleksi totisena uhaten häntä sormellaan. "Millaiselta sinä näytät!"
"Sellaiselta kuin Silenus pukinjaloitta," Euergetes vastasi. "Annappas minulle peili, Diokleides! Noudata vaan kuningattaren silmäystä niin kyllä sen löydät. Kas siinä se olikin! Eikä todellakaan kuva, jonka se minulle näyttää, huonosti minua miellytä. Minä näen siitä pääkallon, jolla Egyptin molempain ruunujen lisäksi vielä kolmannellekin olisi tilaa, ja jossa on niin suuret aivot, että niillä voisi täyttää neljänkin kuningattaren päät reunoja myöten. Minä näen kaksi korppikotkan silmää, jotka aina ovat terävät, silloinkin kun niitten omistaja on juovuksissa, ja joita ei vaivaa mikään muu, kuin näitten hauskojen poskieni liha, joka varmaankin, jos se, samassa määrässä lisääntyy, vihdoin tukkii niiltä kokonaan valon, kuten kasvava puu kätkee puunkoloon pistetyn drakman, kuten luukku sulkee akkunan. Näillä kämmenillä ja käsivarsilla tuo peilistä näkyvä mies kuristaa hädän tullessa täysikasvaneen niilihevosen, ja niiden vitjain, jotka koristavat tätä kaulaa, pitää olla kaksi kertaa niin pitkät, kuin hyvin ruokitun egyptiläisen uhripapin vitjat; minä näen tästä peilistä miehen, joka on leivottu tukevammasta taikinasta ja lihavammasta, lujemmasta aineesta, kuin muut ihmiset, ja jos tuolla kirkkaasta kuristimesta näkyvällä hienolla olennolla on päällään läpinäkyvää kangasta, niin mitä sinulla, Kleopatra, on sitä vastaan? Ptolemaiolaisten ruhtinasten pitää pitämän huolta Aleksandrian tuontikaupasta, sillä mitä muuten tulisi Kos'in kauppaliikkeestä, joll'en minä ostaisi hienointa Bombyks-silkkiä, sen sijaan kun sinä, kuningatar, et ensinkään hyödytä sen myyjiä, vaan käärit itsesi vestaalin tavoin mattokankaasta tehtyihin vaatteisin? Seppele päähäni ja vielä toinenkin ja uutta viiniä maljaan! Rooman ja sinun menestykseksesi, Publius Cornelius Scipio, ja meidän viimeisen kriitillisen arvelumme onneksi, Aristarkhokseni, ja hienon ajattelemisen ja rohkean juomisen hyväksi!"
"Rohkean ajattelemisen ja hienon juomisen hyväksi," näin puhuteltu nopeasti vastasi kohoittaen maljaansa, katsellen tulisilla silmillänsä viiniä ja taluen sitä hiljalleen lähemmäksi pitkää, kauniisti muodostunutta ja hiukan kaarevaa nenäänsä sekä ohuita huuliansa.
"Oho, Aristarkhos!" Euergetes huudahti rypistäen leveätä otsaansa. "Sinä miellytät minua enemmän muokatessasi runoilijaisi ja kirjailijaisi sanoja, kuin oikaistessasi kuninkaan hänen ryypätessään käyttämiä juomalauselmia. 'Hieno juominen' on 'maistelemista', ja maistelemisen minä jätän ruovonpäristelijöille ja muulle siipikarjalle, joka hyvin tulee aikaan ruovikossa. Ymmärräthän? Ruovikossa; olkoon ruoko leikattu sitten kirjoittamista varten tahi ei!"
"Hienolla juomisella," tuo suuri kriitikus vastasi nuorelle ruhtinaalle aivan rauhallisena pyyhkien kapealla kädellänsä ohuet harmaat hiuksensa korkealta otsaltaan, "hienolla juomisella minä tarkoitan valitun, oivallisen viinin juontia, ja oletko koskaan nauttinut mitään hienompaa kuin tätä Anthyllan rypäleen mehua, jota sinun ylhäinen veljesi meille tarjoo? Juomalauselmasi siis edestakaisin käännettynä ylistää sinua eteväksi ajattelijaksi ja samalla kelpo juoman hyväntahtoiseksi antajaksi."
"Hyvin käännetty," Kleopatra käsiään taputtaen huudahti. "Katsoppas.
Publius, siinä aleksandrialainen kieli näytti näppäryyttänsä."
"Niin," Euergetes puuttui puheesen, "jos voisi keihäitten asemasta sanoilla ryhtyä taisteluun, niin kyllä Aleksanterin kaupungin museumin herrat, Aristarkhos johtajanaan, pitäisivät kurissa Rooman ja Karthagon yhtyneitä joukkoja."
"Mutta emmehän ole sodassa, vaan rauhallisella aterialla," kuningas sanoi hyväntahtoisesti ja ystävällisesti. "Sinä olet varmaankin saanut tiedon meidän salaisuudestamme ja olet pilkannut meidän uskollisia Egyptiläisiämme, joitten sijaan mielelläni panisin vaaleita Kreikkalaisia, jos Aleksandria olisi vielä minun eikä sinun, mutta ei sittenkään ole puuttuva sinun syntymäpäivänäsi komeata juhlakulkuetta."
"Vieläkö teitä sitten todellakin huvittaa tuo ijankaikkinen hanhenmarssi?" Euergetes kysyi ja ojensihe sohvallaan kohottaen puristetut kätensä päänsä yli. "Mieluummin sittenkin tahdon tyytyä Aristarkhoksen hienoon juontiin, kuin katsella tuota tyhjää komeutta. Ainoastaan kahdella ehdolla lupaan olla hiljaa ja pysyä puolen päivää alallani kuin apina häkissään: ensiksi, jos meidän roomalaista kesti-ystäväämme, Publius Cornelius Scipiota miellyttää katsella sellaista näytelmää, joka ei kuitenkaan likimainkaan saata kilpailla Roomalaisten voittotriumphien kanssa, sittenkuin enomme Antiokhos ryösteli maatamme ja me molemmat veljet ja'oimme keskenämme Egyptin, ja jos toiseksi sallitten minun kauppiaana ottaa osaa kulkueesen."
"Minun tähteni, kuninkaani," Publius vastasi, "ei tarvitse juhlakulkueita panna toimeen, ei ainakaan sellaisia, joita minun on pakko katsella."
"Minua sellainen yhä vieläkin ilahuttaa," Kleopatran puoliso Philometor sanoi. "Minä en väsy katselemaan hyvin järjestettyjä ja iloisia joukkoja."
"Minun lävitseni taas," Kleopatra huudahti, "käy kylmiä ja kuumia väreitä, ja usein kyynelet tulevat silmiini juuri silloin, kun riemu kovimmin raikuu. Suurella joukolla, joka yhdistyy ainoastaan yhtä henkilöä varten, on aina melkoinen vaikutus. Pisara, hiekkajyvänen, rakennuskivi, ne ovat kaikki mitättömiä esineitä, mutta mieltä-ylentävästi miljoonat niistä vaikuttavat, kun ne ovat mereksi, erämaaksi tai pyramiidiksi yhdistettyinä. Yksi ainoa riemuitseva näyttää hullujenhuoneesta karanneelta narrilta, mutta kun tuhansia ihmisiä yhtaikaa riemuitsee, niin se valtaa väkevästi kylmänkin sydämen. Kuinka etenkin sinua, Publius Scipio, jossa minusta nähden voimallinen tahto on niin erittäin onnellisesti kehkeytynyt, ei liikuta näytelmä, jossa on vaikuttamassa sellainen yhteinen tahto?"
"Saattaako sitten tällaisessa kansan riemussa," Roomalainen kysyi, "ylimalkaan tulla kysymykseenkään mikään tahto. Sellaisessahan jokainen juuri tuleekin tuollaiseksi tahtoa vailla olevaksi jäljittelijäksi ja matkijaksi: minä puolestani haluan kulkea omaa tietäni ja olla riippumatoin mistään muusta, kuin niistä laei'sta ja velvollisuuksista, joiden alaiseksi minut tekee Rooman valtio."
"Minä taas," Euergetes sanoi, "olen lapsesta saakka katsellut juhlakulkueita parhaasta paikasta, ja sen vuoksi kohtalo rankaisee minua sillä, että se tekee minut välinpitämättömäksi kaiken sellaisen suhteen, kun sitä vastoin nuo köyhät raukat, jotka saavat nähdä vain muassa olijoitten neniä, hiuksia ja selkiä, saavat aina iloita jostakin uudesta komeudesta. Publius Scipiota ei minun tarvitse ottaa huomioon, niinkuin näette, vaikka sen mielelläni tekisinkin. Mitähän sinä, Kleopatra, nyt sanoisit, jos itse ottaisin osaa minun juhlakulkueeseni, minä sanoin minun, sillä minun kunniaksenihan se pannaan toimeen; se olisi todellakin jotakin uutta ja vieläpä hauskaakin."
"Luullakseni enemmän uutta ja hauskaa kuin kunniakasta," Kleopatra pistävästi vastasi.
"Mutta senhän pitäisi olla teille oikein mieluista," Euergetes nauroi, "sillä paitse veljenne olen vielä teidän kilpakumppalinne, ja mieluumminhan sellaisen näkee alenevan kuin ylenevän."
"Näihin sanoihin," kuningas puuttui puheesen nuhtelevalla ja surullisen hiljaisella äänellä, "ei mikään sinua oikeuta. Me rakastamme sinua, suomme sinulle omaisuutesi omamme rinnalla ja pyydämme sinua pilapuheissakin välttämään sellaisia sanoja, että kaikki menneet asiat pysyisivät unhotuksissa."
"Ja ett'et," Kleopatra lisäsi, "narrimaisuudellasi tahraisi kuninkaan arvoasi ja mainettasi, jonka oppisi kautta olet saavuttanut."
"Opettajatar! Tiedätkö sitten, mitä tarkoitin? Minä ai'oin esiytyä Alkibiadeena Aristarkhoksen kanssa, joka olisi ollut Sokrateena, muassamme joukko huilunsoittajattaria; onhan minulle aina sanottu, että Alkibiades ja minä olemme toistemme näköisiä — monessa suhteessa, vilpittömät ystävät sanovat, kaikissa suhteissa, kohteliaammat sanovat."
Publius tarkasteli, nämät sanat kuultuansa, tuon kuninkaallisen mässääjän muodotonta, läpinäkyvään vaatteesen puettua vartaloa, ja kun hän sen ohessa ajatteli Atheenalaisten lemmikin ihanata kuvapatsasta, jonka hän oli nähnyt Ilissoksessa, niin hän veti suunsa halveksivaan hymyyn.
Tämä ei jäänyt Euergeteeltä huomaamatta ja se loukkasi häntä, sillä hän ei nähnyt mitään mieluummin kuin sitä, että häntä verrattiin Perikleen sisaren poikaan; mutta hän peitti vihansa, sillä Publius oli Tiberin rannalla asuvien mahtavimpien miesten likeisin sukulainen, ja vaikka hänellä itsellään olikin kuninkaan valta, niin Rooma vallitsi kuitenkin, kuten jumalien tahto, hänenkin ylitsensä.
Kleopatra huomasi, mitä hänen veljensä mielessä liikkui, ja viedäksensä häneltä puheen vuoron sekä herättääksensä hänessä uusia ajatuksia, hän sanoi iloisesti:
"Jättäkäämme siis juhlakulkue siksensä ja miettikäämme jotakin muuta juhlaa syntymäpäiväksesi. Sinä Lysias olet varmaankin kokenut tällaisissa asioissa, sillä Publius kertoi minulle, että sinä Korinthissa olet kaikkien näytelmien johtajana. Mitä pitää meidän tehdä huvittaaksemme Euergetesta ja itseämme?"
Korintholainen katseli tuokion maljaansa, liikutteli sitä pitkäveteisesti vieressään olevalla marmoripöytäsellä ostronipiiraitten ja tuoreiden parsaruohojen välillä ja sanoi sitten, katsellen ympärillensä ikäänkuin myöntymystä odottaen:
"Eräässä suuressa, Ptolemaios Philadelphoksen aikuisessa juhlakulkueessa, josta Kalliksenus Agatharkhides antoi minun eilen lukea läsnä-olleitten tekemän selityksen, esitettiin kansalle kaikenlaisia kuvaelmia, joita muinoisten aikain suuret taiteilijat ovat maalanneet ja kuvanneet, mutta valitkaamme kuitenkin jotakin vähemmän tunnettua."
"Oivallista!" Kleopatra huudahti innostuneena. "Kenen näköinen kookas veljeni enemmän olisi kuin Herakleen, ja juuri Alkmenen pojan, niinkuin Lysippus hänet on käsittänyt ja kuvaillut! Esitelkäämme siis Herakleen elämää suurien esikuvain mukaan ja antakaamme ennen kaikkea Euergeteelle itse uroon osa."
"Minä otan sitä esittääkseni," nuori kuningas puuttui puheesen, liikutellen hirmuisia rinta- ja käsivarsilihaksiansa. "Ja teidän pitää pitämän suuressa arvossa sitä, että minä sen otan, sillä siinä tarvitaan juuri käärmeentappajaa, eikä Lysippus turhaan ole kuvannut häntä pienipäiseksi ja suuriruumiiseksi; — mutta eihän minulla ole mitään puhuttavaa."
"Tahdotko, jos minä rupeen Omphaleksi, istua jalkojeni juuressa?"
Kleopatra kysyi.
"Kuka ei mielellään istuisi näitten jalkojen juuressa?" Euergetes vastasi. "Valitkaamme nyt heti muitakin monilukuisista tarjolla olevista, mutta, niinkuin Lysiaskin, minä varoitan ottamasta varsin tuttuja."
"Todellakin löytyy aivan yleistä niin silmälle kuin korvallekin,"
Kleopatra sanoi, "mutta tunnettu hyvä on myöskin aina kaunista."
"Sallikaa minun," Lysias puuttui puheesen, "huomauttaa teille erästä jalotekoista marmorikuvaa, joka on vanha ja kaunis ja taitaa olla hyvin harvoille teistä tuttu. Se on isieni huoneen kaivolla Korinthissa, ja sen on jo useampia vuosisatoja sitten eräs suuri peloponesolainen taiteilija tehnyt. Publiuskin oli tähän teokseen ihastunut ja se onkin ihanampi, kuin selittää voi.
"Se tarjoaa todellakin komean näyn, sillä se kuvailee Herakleen ja
Heben, tuon jumalaksi koroitetun uroon ja ikuisen nuoruuden häitä. —
Tahdotko, kuninkaani, antaa Pallas Athenen ja äitisi Alkmenen viedä
sinua avioliittoon Heben kanssa?"
"Miks'en?" Euergetes kysyi; "mutta Heben pitää olla kaunis. Yksi asia minua kuitenkin arveluttaa. Kuinka saamme kaivon isiesi talosta huomiseksi tai ylihuomiseksi tänne? Muiston mukaan, ilman alkuperäistä kuvaa ei semmoista voi esittää, ja vaikkapa kerrotaankin, että Serapiin patsas on lentänyt Sinopesta Aleksandriaan, ja vaikka Memphiissä onkin noitia…"
"Niitä emme tarvitsekaan," Publius keskeytti kuninkaan puheen. "Kun olin vieraana ystäväni vanhempien huoneessa, joka muuten oli komeampi kuin Gygeen vanha kuninkaan linna Sardeessa, minä leikkautan kivestä tämän uhkean kuvateoksen mukaan pienempiä sisarelleni häälahjaksi. Ne ovat sangen hyvin onnistuneita ja ovat minun teltassani."
"Onko sinulla sisar?" kuningatar kysyi kääntyen Roomalaisen puoleen.
"Sinun pitää kertoman hänestä jotakin minulle."
"Hän on samanlainen kuin muutkin tytöt," Publius vastasi luoden silmänsä maahan, sillä hänen oli vastenmielistä kertoa sisarestaan sellaisen läsnä ollessa kuin Euergetes.
"Sinä tuomitset väärin niinkuin kaikki veljet," Kleopatra naurahti, "mutta minä tahdon kuulla enemmän hänestä, sillä" — ja tätä sanoessansa kuiskutti hän hiljaa ja katsoi hellästi Publiusta silmiin, — "sillä minusta on kaikki arvokasta, mikä sinuun kuuluu."
Tämän keskustelun aikana kuninkaalliset veljekset olivat kääntyneet Korintholaisen puoleen kysellen häneltä Herakleen ja Heben häistä, ja kaikki pöydässä istujat kuuntelivat tarkkaavaisina, kun hän sanoi:
"Tämä ihana teos ei oikeastaan esittele häitä, vaan sitä hetkeä, jona sulhanen viedään morsiamelle.
"Uros, nuija olalla ja jalopeuran talja hartioilla, astuu morsiussaattoa vastaan äitinsä Alkmenen seurassa ja Pallas Athenen taluttamana, joka tässä rauhan toimessa pitää keihäänsä kärkeä maassa ja kantaa kypäriä kädessänsä. Ensimmäisenä tässä ei ole mikään vähäpätöisempi henkilö kuin Apollo itse, joka laulaa häälaulua säestäen sitä luutullansa. Hänen kanssansa astuu esiin hänen sisarensa Artemis, sitten morsiamen äiti, jonka seuraajana on jumalien sanansaattaja Hermes, Zeuksen lähettiläänä.
"Sitten tulee pääkohta, joka on kreikkalaisen taiteen kaikkein kauniimpia teoksia, ainakin mitä minä tunnen."
"Hebe rientää sulhastaan vastaan, ja Aphrodite, rakkauden jumalatar, taluttaa häntä lempeästi; mutta Peitho, houkuttelemisen jumalatar, panee kätensä morsiamen kädelle, työntää häntä muitten huomaamatta eteenpäin ja kääntää hänen kasvonsa poispäin, sillä hän on sanonut sen, mitä hänen pitikin, ja hän hymyilee itseksensä, sillä Hebe ei ole sulkenut korvaansa hänen ääneltään, ja sen joka kerran on kuunnellut Peithoa, sen pitää tehdä, mitä hän tahtoo."
"Entäs Hebe?" Kleopatra kysyi.
"Hän luo silmänsä maahan ja pitää sitä kättänsä, jolla Houkuttelijan käsi on, ylhäällä ja tekee sormillaan, joissa pieni, lehdekäs ruusunen häälyy, torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: 'Oi päästä minut; minä pelkään tuota miestä' — ja kysyä: 'Eiköhän olisi parasta pysyä sinä kuin olen ja olla seuraamatta sinun viekoituksiasi ja Aphroditen väkivaltaa?' Tämä Hebe on ihmeen ihana, ja sinun, kuningatar, pitää esittelemän häntä!"
"Minunko?" Kleopatra kysyi. "Mutta sanoithan hänen luovan silmänsä maahan."
"Se tekee hänet sieväksi ja kainoksi; ja varovainen ja neidollinen pitää hänen käyntinsäkin olla. Suorissa poimuissa hänen vaatteensakin riippuu jalkoihin asti, kun sen sijaan Peitho veitikkamaisena ja salaa iloiten uudesta voitostansa kannattaa peukalollaan ja etusormellansa hamettaan. Myöskin Peithoksi sinä ihmeen hyvin sopisit."
"Minä luulen, että esitän Peithoa," kuningatar Korintholaisen keskeytti. "Hebe on vasta kukannuppu, joka ei vielä oikein ole puhjennut, mutta minä olen äiti, olen vielä sen ohessa olevinani hiukan filosoofikin…"
"Ja," Aristarkhos häntä keskeytti, "voit oikeudella sanoa, itselläsi kaiken nuoruuden lumousvoiman ohessa olevan Peitholle sopivia ominaisuuksia, tuolle jumalattarelle, joka ei osaa lumota ainoastaan sydämiä, vaan vieläpä henkiäkin. Niinkuin ruusut — samoin tytönnuppusetkin ovat kauniita katsella, mutta sen, joka ei rakasta ainoastansa väriä, vaan myöskin tuoksua, minä tarkoitan virkistäväisyyttä, innostuttamisvoimaa, sielun ominaisuuksia, sen täytyy kääntyä puhjennen kukan puoleen, samoinkuin ruusunkasvattajatkin Moirisjärven rantamilla sitovat hoidokkiensa nuput ainoastaan pian lakastuviksi vihkoiksi ja seppeleiksi, vaan eivät niitä voi käyttää valmistaessansa jaloa öljyä ja menehtymätöintä tuoksua; tähän tarkoitukseen he tarvitsevat täysin puhjenneita kukkia. Esittele Peithoa, kuningattareni; jumalatar itsekin saattaisi ylpeillä sellaisesta edustajastansa!"
"Jospa hän siitä olisi yhtä ylpeä," Kleopatra huudahti, "kuin minä olen onnellinen kuullessani sellaisia sanoja Aristarkhoksen suusta! Se on päätetty; minä olen Peithona. Leikkikumppalini Zoë esitelköön Artemista ja hänen vakava sisarensa Pallas Athenea. Äidiksi on meillä useampiakin matroonia tarjona, epitropin vanhin tytär on minusta Aphroditeksi sopiva; hän on ihmeen kaunis."
"Onko hän myöskin tyhmä?" Euergetes kysyi. "Sitä vaaditaan myöskin tuolta ikuisesti nauravalta Kyprottarelta."
"Kylläksi tähän tarkoitukseen," Kleopatra nauroi. "Mutta mistä saamme sellaisen Heben kuin sinä olet kuvaillut, Lysias? Arabarkhi Ameen tytär on ihana lapsi."
"Mutta hän on ruskea, niin ruskea kuin tämä viini ja varsin liian puhdas Egyptiläinen," sanoi ylimmäinen edeskäypä, joka piti silmällä nuoria makedoonialaisia pöytäpalvelijoita, ja kumarsi syvään huomauttaen häveliäästi omaa kuudentoista vuotista tytärtänsä; mutta tätä vastaan kuningattarella oli muistutettavana, että hän oli paljoa suurempi häntä itseänsä, jonka kuitenkin tuli seisoa hänen vieressänsä ja panna kätensä hänen käsivarrellensa.
Muut tytöt hylättiin toisista syistä ja Euergetes ehdoitteli jo, että lähetettäisiin Aleksandriaan kirjekyyhkynen, ja sieltä tuotettaisiin kaunis helleniläislapsi nopealla nelivaljakolla Memphiisen, jossa tummat egyptiläisjumalat ja ihmiset paremmin menestyvät kuin kreikkalaiset, kun Lysias huudahti:
"Minä olen tänään löytänyt tytön, jota tarvitsemme, Heben, joka on kuin isäni marmorista lähtenyt ja kuin olisi hän saanut nuorteutensa, värinsä ja lämpönsä jumalalta. Hän on nuori, kaino, valkoinen ja punaposkinen sekä sinun kokoisesi, kuningattareni. Jos sallitte, niin sanon vasta sittemmin, kuka hän on, ja menen nyt ensin noutamaan teltastamme marmorin mukaan tehdyt kuvat,"
"Ne ovat norsunluu-arkkusessa, vaatelippaani pohjalla," Publius sanoi.
"Tästä saat avaimen."
"Riennä," kuningatar huudahti, "sillä me olemme kaikki uteliaita kuulemaan, mistä sinä täältä Memphiistä olet löytänyt valkoisen ja punaposkisen, kainon Hebesi."