Sisaret: Romaani

by Georg Ebers

KYMMENES LUKU.

Tunnin verran kuningasparin vieraat olivat odotelleet, eikä Lysiasta vielä kuulunut, maljoja oli sillä välin täytelty ja tyhjennelty, Euleus eunukki oli jälleen yhtynyt aterijoitsijoihin, ja keskustelu oli kokonaan muuttanut muotoansa, sillä kaikki läsnä-olijat eivät enään kuunnelleet samaa, vaan päinvastoin molemmat kuninkaat ja Aristarkhos olivat kiintyneet puhelemaan vanhempien runoilijoitten pitkin Kreikkaa hajallaan olevista käsikirjoituksista ja oppineista teoksista sekä niistä toimista ja keinoista, joitten kautta ne tahi kelvolliset otteet niistä saataisiin museumin kirjastoon.

Hieraks kertoeli eunukille viimeisestä dionysiläisjuhlasta ja uudempain komediain näytännöistä Aleksandriassa, ja Euleus taitavasti kyllä oli molemmin korvin kuuntelevinaan häntä, vieläpä monesti keskeyttikin häntä tehden älykkäitä kysymyksiä hänen sanojensa johdosta, ja kuitenkin hänen koko tarkkaavaisuutensa oli käännetty kuningattareen, joka täydellisesti oli vallannut Roomalaisen Publiuksen ja joka hiljaa tälle kertoili voimia runtelevasta elämästään, rauhattomasta sydämestään ja siitä, kuinka suuresti hän ihmetteli Roomaa ja miehen voimaa.

Hänen poskensa hehkuivat silloin ja hänen silmänsä loistivat, sillä kuta enemmän hän sai yksinänsä puhua, sitä enemmän hän luuli miellyttävänsä Publiusta, joka ei suinkaan ollut puhelias ja joka vain harvoin häntä keskeytti, liittäen silloin, kun niin sopi, jonkun imartelevan sanan hänen puheesensa, sillä hän mietti sitä neuvoa, jonka erakko oli hänelle antanut, ja toivoi voittavansa Kleopatran puolelleen.

Eunukki, vaikka hänellä olikin tarkka kuulo, ymmärsi kuitenkin sangen vähän Kleopatran kuiskutuksista, sillä kuningas Euergeteen ääni kaikui kovaa yli muitten puheen, mutta Euleus osasi ajatuksellaan pian yhdistää nuot katkonaiset lauseet tahi ainakin oivaltaa kuningattaren puheen luonteen.

Kleopatra halveksi viiniä, mutta hän osasi juomingeissa juopua omista sanoistansa, ja nyt, juuri kun hänen veljensä ja Aristarkhos innokkaimmin väittelivät, hän kohotti maljaansa, kosketti sitä huulillansa ja ojensi sen sitten Publiukselle, ottaen itse samalla hänen pikarinsa.

Nuori Roomalainen ymmärsi, mitä tämä pikainen teko tarkoitti.

Samoin hänenkin kotimaassaan Amorin kohtaama nainen vaihtoi rakastettunsa kanssa maljaa tahi omenaa, jota hän oli purrut valkoisilla hampaillaan.

Publiuksen läpi virtasi kylmä väristys, niinkuin matkustajan, joka huoletonna astelee tietänsä, katsellen kuuta sekä tähtiä, ja sitten äkkiä huomaa kuilun, joka hänen jalkojensa juuressa ammottaa syvänä ja mustana. Salaman tavoin hänen mieleensä juohtui hänen äitinsä sekä tämän varoitukset karttamaan Egyptin naisten viekkaita juonia ja erittäinkin sitä vaimoa, joka nyt ei ensinkään kuninkaallisesti katsellut hänen sieluhunsa, vaan päinvastoin arasti ja himokkaasti; mielellään hän olisi luonut silmänsä maahan ja jättänyt maljan koskettamatta, mutta Kleopatran silmät olivat kuten pauloilla ja siteillä vanginneet hänen silmänsä, ja tuo urhoollisen kansan pelottomin poika piti maljan hylkäämisen mahdottomana, uhkarohkeana tekona.

Ja miten hän olisi voinutkaan palkita suurinta suosion osoitusta loukkauksella, jota ei yksikään vaimo, saatikka sitten Kleopatra, olisi voinut antaa anteeksi.

Niin, monenkin elämän-onni on ijäksi hävinnyt, moni synti on senkautta tullut tehdyksi, että naisen osoittama suosio on miehelle kunnialahja, joka miellyttää häntä, vaikkapa se tulee semmoisen käsistä, jota hän ei rakasta, ja josta hän ei pidä väliä; imartelu on sydämen avain, ja jos tämä on puoleksi avoinna, niin ei milloinkaan ole puuttuva sisälle pyrkijän ääntä joka sanoo: "Sinä loukkaisit poiskäskemällä."

Sellaisia olivat ne mietteet, jotka äkkiä välähtivät nuoren Roomalaisen mieleen, kun hän tarttui kuningattaren maljaan ja kosketti sitä huulillaan samalle kohtaa, johon kuningattaren huulet olivat sattuneet.

Kun hän sitten pitkin siemauksin tyhjensi maljaa, niin suuri vastenmielisyys valtasi hänet äkkiä hänen vastassaan olevaa puheliasta, ylellisesti koristeltua, lietoa naista kohtaan, joka hänen tahtomattansakin väkisin hänelle osoitti mieltymystänsä, ja äkkiä ruukunkantajatar raukan kuva ilmaantui selvänä hänen sieluunsa, ja hän näki, miten Klea, ylpeänä ja kylmänä välttäen hänen silmäyksiään, asteli paljoa kuninkaallisempana, kuin hänen vieressänsä istuva, diademilla kaunistettu valtiatar milloinkaan oli käynyt.

Kleopatra iloitsi hänen pitkän pitkällisestä juonnistansa, sillä hän luuli Roomalaisen sillä tahtovan osoittaa, ett'ei hän voinut herjetäkään ylistämästä itseänsä onnelliseksi nauttimastaan suosiosta.

Hän ei kääntänyt silmiänsä hänestä pois ja havaitsi tyytyväisenä, kuinka puna ja kalpeus vaihtelivat Roomalaisen poskilla, eikä ensinkään huomannut, miten Euleus säkenöivin silmin tarkasteli kaikkea, mitä hän ja Publius tekivät.

Vihdoin Roomalainen pani maljan pois ja etsi turhaan vastausta, kun
Kleopatra kysyi, miltä viini oli maistunut.

"Suloiselta, oivalliselta," hän vihdoin sammalsi, mutta hän ei enään katsellut Kleopatraa, vaan Euergetesta, joka juuri huusi kovaa:

"Tuntikausia olen mietiskellyt tätä paikkaa, selitellyt sinulle perusteitani ja antanut sinun puhua, Aristarkhos, mutta minä pysyn väitöksessäni, ja se joka tahtoo valheellisesti väittää, että tässä iu'n asemesta pitää olla siu, se tekee Homerokselle vääryyttä."

Euergetes huusi nämät sanat niin kovin innostuneena, että hänen äänensä kuului yli kaikkien muitten puheen, mutta Publius puuttui niihin, päästäksensä teeskentelemästä sellaisia tunteita, joita hänellä ei ensinkään ollut, ja sanoi sitten kääntyen puoleksi puhujiin, puoleksi Kleopatraan:

"Mitä sen tietäminen hyödyttää, että sen pitää olla niin eikä näin, iu eikä siu! Minä huomaan muissa paljon oikeutettua, jota itsessäni ei ole, mutta sitä en saata käsittää, että jäntevä mies, ajattelevainen ruhtinas ja kelpo juomatoveri, kuten sinä, Euergetes, saatat tuntikausiksi käydä kurttuisten papyyruskääryjen ääreen ja vaivata päätäsi miettimällä, josko tämä tai tuo sana Homeroksessa on oleva näin vai noin."

"Sinäpä harrastatkin toisenlaisia asioita," Euergetes vastasi. "Minä pidän sitä, mitä tämän otsarenkaani alla on, parhaana omaisuutenani ja harjoitan älyäni hienoimpaan ja pienimpään, samoinkuin mielelläni koittelen käsivartteni voimaa väkevimmän athleetan kanssa. Viime kerralla kaadoin heitä viisi kappaletta hietakentälle, ja he vapisevat timagetisella taistelutanterella, kun minä vaan tulen näkyviin. Ei löytyisi ensinkään voimaa, joll'ei maailmassa olisi mitään vastustusta, eikä kukaan tietäisi olevansa väkevä, joll'ei hänen onnistuisi saada esteitä. Minä etsin sellaista, joka sopii minun luonteeseni, ja joll'ei se ole sinun makusi mukaista, niin en voi sitä auttaa. Jalo ratsu, jolle tarjoat tätä oivallisesti valmistettua herkkua, hylkää sen eikä saata käsittää, kuinka nuot hullut ihmiset saattavat pitää hyvänmakuisena noin suolaista ruokaa! Kaukana meren rannalta syntyneistä eivät ostronit maistu hyvältä, mutta minä, joka olen herkkusuu, avaan itse niitten kuoretkin, jotta ne olisivat oikein tuoreita, kun niitä särvän ja sekoitan niitten mehua viiniini."

"Minä en rakasta liian suolaisia ruokia ja jätän siis tuon meri-eläimen avaamisen palvelijani toimeksi," Publius vastasi. "Sen kautta säästän sekä aikaa että hyödytöntä työtä."

"Minä tiedän sen," Euergetes huusi. "Te pidätte itsellänne kreikkalaisia orjia, jotka lukevat ja kirjoittavat teille. Eiköhän ole sellaistakin toria, miltä saisi ostaa ihmisiä, jotka ottaisivat kärsiäksensä meidän yöjuomingeissa saadun päänkivistyksemme? Tiberin rannoilla rakastetaan muita asioita enemmän kuin opintoja."

"Ja," Aristarkhos puuttui puheesen, "senkautta ihminen ryöstää itseltänsä jaloimman ja hienoimman nautintonsa, sillä puhtain ilo on aina se, jonka saavutamme panemalla ilomme alttiiksi ponnistuksille.

"Mutta se, mitä te tämänkaltaisella työllä saavutatte," Publius vastasi, "on pientä ja vähäpätöistä. Minusta te näytätte samanlaiselta kuin mies, joka otsansa hiessä koittaa nostaa kivilohkaretta varpusen höyhenen päälle, ett'ei tuuli sitä veisi muassaan."

"Mikä on pientä ja mikä on suurta?" Aristarkhos kysyi. "Aivan vastakkaiset arvelut saman asian johdosta saattavat olla yhtä todet kumpikin, sillä yksinään meistä ja meidän tunteistamme se riippuu, miltä asiat meistä näyttävät, ovatko ne meille kylmiä vai lämpimiä, mieluisia vai vastenmielisiä, ja kun Protagoras sanoo, että ihminen on kaikkein asiain määrääjä, niin se on otaksuttavin kaikista sofistain opeista; ylimalkaan on pienimmälläkin, senhän ymmärtänet, sitä suurempi merkitys, mitä täydellisempi se esine on, johon se yhtenä sen osana kuuluu. Leikkaa kuormajuhdalta pois sen korvat, niin mitä se tekee, mutta ajatteleppas, että samoin kävisi jalon ratsun, jota hypittelet pitkin Marskenttää! Talonpoikaisnaisen kasvoissa se merkitsee aivan vähän, josko niissä on ryppyjä tai yksi hammas enemmän vai vähemmän, mutta toinen on kuuluisan kaunottaren kasvojen laita. Vaikkapa raappimistasi raapitkin kuvaa, jolla ruukuntekijän karkea sormi on kaunistanut vesiruukkua, niin ei siitä tule paljoa vahinkoa tuolle astiakululle, mutta teeppäs vain pieninkin raamu kynnelläsi Ptolemaioksen ja Arsinoën kuviin tuossa koristeessa, mikä kiinnittää Kleopatran vaatetta hänen kaulansa ympäri, niin tuo rikas ruhtinatar on huolestuva, ikäänkuin hän olisi saanut kärsiä suurenkin vahingon.

"Mutta mitä täydellisempää ja säilyttämistä ansaitsevampaa on, kuin suurten ajattelijain ja runoilijain jaloimmat teokset?

"Niiden suojeleminen vahingoilta, niiden puhdistaminen vioista, joilla ne aikojen kuluessa ovat tahranneet moitteetonta pukuansa, se on meidän määränämme, ja kun me vieritämme kivilohkareita, niin emme sitä tee painaaksemme varpusen höyheniä, ett'ei tuuli niitä veisi muassansa, vaan sulkeammeksemme oven, jonka taakse kallis aarre on kätketty, ja tätä aarretta vahingoilta suojellaksemme.

"Tyttöjen kaivolla pitämät puheet tuuli kyllä saa viedä kenenkään niistä huolimatta, mutta saattaako poika pitää arvottomana ainoatakaan niistä sanoista, jotka hänen kuoleva isänsä hänelle elämän ojennusnuoraksi antoi? Jos sinä nyt olisit tällainen poika ja sinun korvasi olisi vain vaillinaisesti käsittänyt vainajan neuvot, niin kuinka monta talenttia antaisitkaan sille, joka voisi ilmoittaa sinulle puuttuvat sanat? Ja mitä muuta suurten runoilijain ja ajattelijain teokset sitten ovat, kuin juuri sellaisia pyhiä kehoitussanoja, joita tosin ei ole lausuttu kenellekään yksityiselle ihmiselle, vaan jok'ainoalle sivistyneelle ihmiselle. Vielä tuhansienkin vuosien päästä ne, niinkuin tänäänkin, jalostuttavat, opettavat ja huvittavat meidän jälkeläisiämme, ja nämät, joll'eivät he ole harhaan joutuneita poikia, palkitsevat kiitoksella vielä niitäkin, jotka ovat elämänsä parhaat voimat uhranneet sen hyväksi, että saisivat suurten esi-isiensä lauseet korjatuiksi sellaiseen muotoon, jossa ne alkuansa olivat olleet, ennenkuin ne huolimattomuuden ja tyhmyyden kautta tärveltyivät, pilautuivat.

"Joka Euergetes kuninkaan tavoin panee yhden ainoankin oikean tavun Homeroksessa väärän sijaan, se on luullakseni tehnyt tulevaisille sukupolville palveluksen ja suurenkin palveluksen." —

"Se, mitä sanot," Publius vastasi, "kuuluu hyvin vakuuttavalta, mutta en sitä kuitenkaan voi täydelleen käsittää; varmaankin sentähden että nuoruudestani saakka olen oppinut pitämään tekoja sanoja parempina. Helpoimmin saatan suostua teidän vaivalloiseen ja vähäpätöiseen työhönne, kun ajattelen, että teidän toimeksenne on uskottu lakien sanamuotojen korjaaminen, joiden merkitys saattaisi yhdenkin puuttuvan sanan kautta tulla ihan päinvastaiseksi; tahi että minulla olisi käsillä huono kertomus jostakin yksityisestä teosta tahi jonkun ystävän tai sukulaisen elämästä, ja että minä saattaisin sen puhdistaa virheistä ja vääristä tiedoista."

"No mitä muuta ovat sitten sankarirunoelman laulajain ja historioitsijain teokset, kuin runollisesti kaunistettuja tai todenmukaisesti kerrottuja esi-isiemme elämäkertoja?" Aristarkhos huudahti. "Juuri näihin kuninkaani ja opintokumppalini omistaa erinomaisen intonsa."

"Silloin kun hän ei juo, uneksi, hallitse eikä kuluta aikaansa uhreihin, juhlakulkueisin eikä muihin hulluuksiin," Euergetes puuttui puheesen. "Joll'en olisi kuningas, niin ehkä minustakin vielä olisi tullut Aristarkhos, mutta nyt olen puoleksi ruhtinas, sillä onhan toinen puoli valtakuntaani sinun, Philometor — ja puoleksi oppinut, sillä milloinkahan minä saavuttaisin täydellisen rauhan pelkällä ajattelemisella ja kirjoittamisella?

"Puolinaista, puolinaista on minussa kaikki, minussa, jossa painosta päättäen olisi…" ja hän löi rintaansa ja otsaansa, "miestä kahdeksikin.

"Kokonainen, enemmän kuin kokonainen olen ainoastaan juomingissa, kun viini välkkyy maljassa, ja silmät aleksandrialaisen tai kyreneläisen huilunsoittajattaren sievässä päässä; ehkäpä joskus myös neuvottelussa, jos niin tarvitaan, ja ylimalkaan kun on tekeminen jotakin ääretöntä, johon veljeni ja te kaikkikin, paitse kentiesi Roomalaiset, pelkäisitte ryhtyä. Niin on, ja sen saatte nähdä!"

Euergetes oli pikemmin huutanut kuin puhunut nämät viimeiset sanat, posket punaisina ja luoden levotonna silmiänsä milloin sinne, milloin tänne, sekä ottaen samalla seppeleen ja kultaisen otsanauhan päästänsä ja pyyhkien käsillään tukkaansa.

Hänen sisarensa pani silloin molemmat kätensä korvainsa eteen ja sanoi:

"Oikein koskee korviini! Kun ei kukaan sinua vastusta, ja kun et sinä sivistyneenä miehenä ole Skythien tavoin tottunut käyttämään kova-äänistä puhetta lauseittesi vahvikkeeksi, niin tee hyvin ja säästä äänesi metallikaikua muunkin puhelemisen varaksi, jolla sinä toivottavasti olet vielä meitä tänään ilahuttava. Sinun voimasi tähden, jota ylistelet, on meidän jo useammin kuin yhden kerran täytynyt taipua, vaan emmehän nyt iloisesti aterioidessamme tahdo sitä ajatella, vaan mieluummin jatkaa sitä keskustelua, joka niin kauniisti alkoi ja huvitti meitä. Lämpimästi puolustamalla sitä, mikä ilahuttaa parhaita Aleksandrian Helleniä, meidän ehkä onnistuu herättää Publius Scipiossa ja hänen kauttansa useissa muissakin nuorissa Roomalaisissa kunniotusta sille hengen toiminta-alalle, jota hän vaan niin kauvan saattoi hyljeksiä, kuin hänellä ei ollut siitä käsitystä.

"Usein sattuva runoilijan sana meille yht'äkkiä selittää, mitä emme saata käsittää pitkistä ja oppineista selityksistä, ja minä tunnenkin yhden sellaisen, jonka eräs tuntematoin on tehnyt, ja jonka pitäisi miellyttämän teitä ja sinuakin, Aristarkhos."

"Se sisältää hyvin kauniisti keskustelumme ytimen ja kuuluu näin:

"Ihmislapsi istuvi
Ajan meren rannalla,
Pisaroita poimivi
Kätösellään pienellä.

"Ihmislapsi istuvi,
Kokoo huhun kertomia
Ja ne kirjaan piirtävi,
Mi on mailman historia.

"Näistä värsyistä me kiitämme erästä viisasta ystävää, ja eräs toinen täydensi ne seuraavalla tavalla:

"Joll'ei ihmislapsi poimisi
Pisaroita ajan merestä,
Kaikki tuulen tavoin katoisi
Kuiluun ijäisyyden mailmasta.

"Pisaroita ajan merestä
Ihmislapsi käsin poimivi
Mutta pisaroitten valosta
Kuva ijäisyyden loistavi. [Katso esipuhetta.]

"Pieniä ihmislapsia me olemme kaikki, mutta noita joukossamme löytyviä pisaran kerääjiä ei meidän suinkaan pidä pitämän vähäpätöisempinä kuin niitä, jotka meren rannalla viettävät elämäänsä leikissä ja taistelussa…"

"Ja rakkaudessa," eunukki Euleus puuttui hiljaa puheesen, silmäten
Publiusta.

"Runoilijasi värsyt ovat sieviä ja sattuvia," Aristarkhos lausui, "ja minä annan aivan mielelläni verrata itseäni pisaroita keräävään lapseen. Oli aika, joka, paha kyllä, loppui suuren Aristoteleen kanssa, ja jolloin Kreikkalaisissa oli miehiä, jotka kostuttivat sitä merta, josta sinä puhut, uusilla lisätulvilla, sillä jumalat olivat antaneet heille voiman synnyttää lähteitä, niinkuin tuolle ihmeiden tekijälle Moseksellekin, josta Juutalainen Onias meille äsken kertoi, ja jonka kertomuksen minä itsekin sitten luin Hebrealaisten pyhästä kirjasta. Hän — nimittäin Moses — löi kalliosta vettä ainoastaan ruumiin tarpeeksi, sen sijaan että meidän on kiittäminen runoilijoitamme ja filosoofiamme ijäisesti kumpuavasta hengen ja sielun virvoituksesta.

"Nyt on se aika mennyt, jona tuollaisia jumalan kaltaisia, luovia henkiä syntyi, ja sen ovat varmaankin teidän isänne, minun kuninkaani, käsittäneet, kun he perustivat Aleksandriaan museumin ja kirjaston, joiden hoitaja minä olen ja joiden täydentäjäksi minä teidän avullanne rohkenen itseäni kutsua.

"Se, mikä oli parempina päivinä syntynyt, ei lisääntynyt uusien, ylevien teosten kautta, kun Ptolemaios Soter museumin elohon herätti; mutta hän pani meidän, pisaroita kerääväin lasten tehtäväksemme sen kokoamisen, seulomisen ja puhdistamisen, ja me olemmekin minun mielestäni osoittaneet täyttävämme tämän tehtävän.

"Sanotaan, ett'ei ole helpompaa hallita omaisuutta kuin sitä hankkiakaan, ja senvuoksi meidänkin osaksemme, jotka juuri olemme sellaisia 'hallitsijoita', varmaan tulee hiukan kiitosta, ja vielä enemmän senkautta, että me taidamme oikein järjestää, käyttää, selittää ja säilyttää sitä, mikä ennen on ollut olemassa.

"Mitä uutta meidän joukossamme luotaneekin, sen me kaikkialla liitämme vanhaan, ja meidän onkin onnistunut monilla aloilla, etenkin mitä kokemustieteisin tulee, päästä korkeammalle kannalle, kuin ennen on oltu. Meidän esi-isiemme valtava henki katseli kaikkialle avaruuteen, meidän lyhytnäköisempi silmämme taas tutkii tarkemmin sitä, joka on sitä lähinnä. Me olemme löytäneet varman tien kaikelle hengen työskentelylle, tieteellisen metoodin, ja meidän sopii paremmin kuin edeltäjiemme tarkoista havainnoista päättää asiat niin, kuin ne ovat, ja siitä juuri se tulee, että meidän joukossamme on saatu aivan verrattomia aikaan luonnontiedetten, matematiikan, tähtitieteen, mekaniikan ja maantieteen aloilla. Myöskin kumppalieni kokoilemis-into —"

"Se on suuri!" Euergetes huudahti. "Mutta siihen pölyyn, jonka he ovat kokoon haalineet, he ovat tukahuttaneet vapaan ajatusvoimansa, ja koska heidän päämäränänsä ennen kaikkea on saada 'paljon' kokoon, niin he kokonaan unhottavat katsoa, mikä on suurta ja mikä pientä, ja antavat kyllin syytä Publius Scipiolle ja muille hänen kaltaisilleen, jotka kohottavat olkapäitään oppineitten työlle, nauraa heitä vasten silmiä. Minä panisin sangen mielelläni teistä joka neljästä aina kolme käsitöihin ja minä teenkin vielä sen jonakuna päivänä, minä teen sen — ja ajan heidät kurjine työkaluineen museumista ja pääkaupungistani.

"Sinun luonasi, Philometor, joka ihmettelet kaikkea, mitä itse et osaa, joka haluat saada kaikki, mitä minä hylkään, ja niitä hyväilet, joita minä kiroon, sinun luonasi heitä kenties otetaan vastaan, ja Kleopatra on ehkä soittava vielä harppua heidän tullessaan Menphiisen."

"Kukaties," kuningatar vastasi katkerasti hymyillen, "voi odottaa, että vihasi kohtaa myöskin ansiokkaita miehiä. Sitä varten olen harjoitteleva soitantoa ja käyttävä siihen sitä teosta, jota sinä olet alkanut sopusoinnusta kirjoittaa. Sinä annat meille tänään osoitteita siitä, miten pitkälle olet päässyt sopusoinnun saavuttamisessa omaan sieluusi."

"Nyt sinä miellytät minua," Euergetes huudahti. "Semmoisena minä sinua rakastan, siskoni! Kotkan pojan on huonosti laita, jos se kuhertaa kuin kyyhkynen, ja sinulla on terävät kynnet, vaikkapa koitatkin niitä kätkeä hentojen höyheniesi alle.

"On totta, että kirjoitan sopusoinnusta ja vieläpä innokkaastikin, sillä kuuluuhan se niihin ihmisen mielikuvitukselle sallittuihin ilmiöihin, jotka ovat haihtumattomia, koska ei mikään jumalakaan saattaisi löytää niitä todellisuudessa aivan täydellisinä. Missä löytyisi sopusointua maailman elämänpauhinassa ja tuoksinassa, ja meidän inhimillinen olentommekin kuvastaapi pienennetyssä muodossa niitä syntymis- ja menehtymisvaiheita, jotka ilmaantuvat kaikessa, mitä aistilla voi havaita, milloin huomaamattomana ja vähäpätöisenä, milloin taas väkivaltaisena ja rajuna, vaan ei koskaan sopusoinnukkaana.

"Aatteiden maailmassa, ainoastaan siellä tätä sopusointua on olemassa, joka on vieras itse jumalienkin elämälle, tätä sopusointua, jonka tunnen, vaan jota en kuitenkaan saata käsittää, jota rakastan, vaan jota minulla ei ole, jota haluan, vaan joka minua pakenee.

"Minä olen janoavainen, mutta se on kaukainen, luoksepääsemätöin lähde, minä häälyn aavalla ulapalla, mutta se on maa, joka taantuu sitä kauvemmaksi, mitä lähemmäksi sitä luulen tulevani.

"Kuka voi sanoa minulle sen valtakunnan nimen, jossa se kuningattarena häiritsemättä ja rauhallisesti hallitsee? Kuka vakavammin haluaa saavuttavansa ihanata, sekö, joka nukkuen lepää käsivarttensa nojassa, vai sekö, joka intohimon kalvamana sitä toivoo?

"Minä etsin, mitä te luulette itsellänne olevan; — olevan!

"Katsahtakaa ympärillenne maailmaan ja elämään, katsokaa minun kanssani ympärillenne tähän huoneesen, josta te ylpeilette! Kreikkalainen on sen rakentanut, mutta kun teitä ei enään miellytä yksinkertainen laulu eivätkä sen ihanat, sopusointuiset säveleet, ja kun itämaalainen komeus, jossa olette syntyneet, teitä viehättää sentähden että se miellyttää teidän turhamaisuuttanne, ja muistuttaa teille, joka kerta kun sitä katselette, että te olette rikkaita ja mahtavia, niin te käskette rakennusmestarin luopumaan yksinkertaisesta ja kelvollisesta rakennustavastansa ja rakentamaan tällaisen kirjavan mitättömyyden, joka ei ole enemmän Perikleen juhlasalin näköinen, kuin sinä ja minä koreuksissamme olemme Phidiaan sileästi vaatetetun jumalan tai jumalattaren kaltaisia. Älkää pahastuko! Mutta sinulle, Kleopatra, tahdon sanoa: minä kirjoitan nyt sopusoinnusta ja sittemmin ehkä myöskin oikeudesta, totuudesta, hyveestä; vaikka tiedän, että ne ovat sellaista, mikä ei esiinny luonnossa eikä meidän elämässämmekään, ja minkä suhteen kirjoituksissani erehdynkin, mutta mikä kuitenkin minusta näyttää ansaitsevan tutkimista, samoinkuin muutkin harhaluulot, joiden selvittämisen kautta saavutetaan otaksuttu totuus. Koska toinen pelkää toistansa, niin on näille rajoituksille — totuudelle, oikeudelle ja mitä kaikkea ne ovatkaan — annettu kauniilta sointuvia nimiä, ilmoitettu niitä jumalien ominaisuuksina ja asetettu ne taivaallisten suojeluksen alle; jopa niinkin pitkälle meni tämä huolenpito, että opetettiin olevan kaunista ja hyvää, kun ihminen noitten utukuvien tähden hämmentää olemassa olonsa vapaata nautintoa. Ajatelkaa Antisthenesta ja hänen koiran tapaisia kilpailijoitaan, ajatelkaa noita Serapistemppeliin sulkeutuneita narreja! Se mikä on vapaata, se on ihanaa, eikä kukaan taas ole vähemmän vapaa, kuin se joka alinomaa ja useimmiten turhaan kokee hillitä himojansa, että hän pelkurien raukkojen mielestä muka eläisi kunnollisesti, oikein ja totuutta noudattaen. Eläin syö toisensa, jos sen ensin on onnistunut joko julkisessa taistelussa tahi petollisella viekkaudella saada se saaliiksensa; köynnöskasvit tukahuttavat puun, erämaan hiekka kuolettaa kedot, tähdet putoovat taivaasta ja maanjäristykset kukistavat kaupunkeja. Te uskotte jumaliin ja sen teen minäkin puolestani; koska nämät nyt ovat kaikilla olemisen aloilla järjestäneet elämän siten, että vahvempi saa voiton heikommasta, niin miksi en käyttäisi voimaani, vaan antaisin niitten kuuluisien unijuomain sitä rajoittaa, joita viisaat esi-isämme ovat sekoittaneet jäähdyttääksensä minun ja minun kaltaisteni kuumaa verta ja masentaaksensa meidän tarmokasta nyrkkiämme.

"Euergetes, 'hyväntekijä,' on nimeni ollut syntymästäni saakka, mutta jos minua kerran kutsutaan 'Kakergeteeksi,' pahantekijäksi, niin en siitä ole vihastuva, sillä mitä te kutsutte hyväksi, se on rajoitettua, mutta mitä te taas kutsutte pahaksi, on vapaata, esteettömin voimin vallitsevaa. Vain hidas ja untelo en tahtoisi olla, sillä liikkuvaa ja toimeliasta on luonnossa kaikki, ja kun minä Aristippoksen kanssa olen oppinut nautintoa pitämään korkeimpana hyvänä, niin saavutanhan sen kautta ainakin sen kunnian, että, olen enemmän nauttinut kuin kukaan muu, ensinnäkin hengelläni, vaan en vähemmän tällä ruumiillanikaan, jota rakastan ja hoidan."

Tämän puheen kestäessä oli kuulunut monta äänekästä vastenmielisyyden osoitetta, ja Publius joka ensi kerran elämässänsä kuuli niin ilettävästi puhuttavan, kuunteli tuon jumalattoman nuorukaisen sanoja kauhistuneena ja hämmästyneenä.

Hän tunsi, ett'ei hän voinut vastustaa tätä väkevää, ajattelemisen ja puhumisen koko taidossa hienosti harjaantunutta miestä, mutta hän ei voinut jättää sitä, mitä hän oli kuullut, vastaamatta ja sanoi sentähden, sittenkuin Euergetes oli vaiennut tyhjentääkseen äsken täytettyä maljaansa:

"Jos me kaikki seuraisimme sinun peri-aatteitasi, niin ei minun luullakseni muutamien vuosisatojen perästä enää löytyisi ketään, joka tunnustaisi yhtyvänsä heihin, sillä maailma olisi silloin asumatoin; mutta ne kirjoituskääryt, joissa sinä niin huolellisesti muutat iu'n siu'ksi, voimakkaat äidit ottaisivat, mistä löytäisivät, ja keittäsivät niillä tässä puuttomassa massa keittoa lapsillensa. Äsken vielä ylistit olevasi Alkibiadeen näköinen, mutta se, mistä hän oli kuuluisa, ja mikä hänet saattoi Athenaisille arvokkaaksi — nimittäin kauneus — on mitä vähimmin yhteydessä niitten oppien kanssa, jotka ihmisestä tekevät ajattelevan peto-eläimen, sillä sen, joka tahtoo olla kaunis, pitää ennen kaikkea hillitsemän itseänsä ja tietämän määränsä, sen olen jo Roomassa enkä vasta Athenassa oppinut ja varteen ottanut. Joku titaani on ehkä sinun tapaasi puhunut ja ajatellut, mutta tuskin Alkibiades!"

Veri tunkeutui näitten sanain johdosta Euergeteen kasvoihin, mutta hän tukehutti sen pistävän, loukkaavan vastauksen, joka oli hänen huulillansa, ja hänen kävi sitä helpommin voittaminen vihainen mielensä, sillä Lysias astui juuri aterioitsevien seuraan, pyysi anteeksi pitkää poissa-oloansa ja pani sitten Kleopatran ja hänen puolisonsa eteen ystävänsä Publiuksen kuvat.

Ne herättivät suurta mieltymystä, vieläpä itse Euergeteessäkin, ja jokainen läsnä olevista pöytäkumppaneista vakuutti vain harvoin nähneensä mitään ihanampaa ja miellyttävämpää, kuin tuo kainosti maahan katseleva Hebe ja morsiamen käsivarrelle kättänsä paneva houkuttelemisen jumalatar oli.

"Minä esittelen Peithoa", Kleopatra päättävästi sanoi.

"Ja minä Heraklesta! Euergetes huusi.

"Mutta kuka", kuningas Philometor kysyi, "on se kaunotar, jonka olet saanut silmiisi tätä verrattoman ihanaa Heben kuvaa varten? Sinun poissa ollessasi olen muistellut kaikkien niitten rouvien ja tyttöjen muotoa, jotka ovat olleet meidän juhlissamme, mutta vain hyljätäkseni toisen toisensa perästä".

"Se kaunotar, jota tarkoitan", Lysias vastasi, "ei ole ollut vielä yhdessäkään palatsissa, ja minä melkein pelkää olevani liian rohkea esitellessäni ylhäiselle kuningattarelle, että hän, vaikkapa vain näyttämölläkin, antaisi vieressään tilaa hiljaiselle lapselle."

"Pitäisihän minun kädelläni koskettaa hänen käsivarttansakin", kuningatar sanoi ja veti sormensa yhteen, ikäänkuin ne olisivat sattuneet johonkin saastaiseen..

"Jos sinä tarkoitat jotakin kukkienmyyjää, huilunsoittajatarta tai sellaista…"

"Kuinka rohkenisin esitellä mitään niin sopimatointa?" Lysias kiivaasti keskeytti ruhtinattaren puheen. "Neitonen, jota tarkoitan on noin kuudentoista vanha, lihaksi ja luuksi muuttunut viattomuus ja näyttää kukan nupulta, jonka saattaisi avata jo tämän öinen kevätsade, mutta joka kuitenkin vielä lepää verholehtien suojassa. Hän on helleniläistä sukua, sinun kokoisesi, Kleopatra, hänellä on ihmeen kauniit gasellin silmät pienessä päässään, jota tuuhea, ruskea tukka kaunistaa, kun hän hymyilee, niin viehättävät kuoppaset ilmaantuvat hänen poskissaan, ja hän hymyilee jo siitäkin, että sellainen Peitho häntä puhuttelee."

"Sinä jännität uteliaisuuttamme!" kuningas Philometor huudahti. "Missä kasvitarhassa tämä kukka sitten kasvaa?"

"Ja miten on mahdollista," Kleopatra kysyi, "ett'ei puolisoni jo aikoja sitten ole huomannut tätä kukkaa ja istuttanut sitä palatsiimme?"

"Luultavasti sen tähden," Lysias vastasi, "että se, joka omistaa sinut, Egyptin ihanimman ruusun, pitää tien varrella kasvavia orvokkia liiaksi halpoina, että hän niitä rupeisi katselemaan. Sitä paitse on se häkki, jossa nuppuseni on kasvanut, jotensakin synkässä paikassa, ja sinne on vaikea päästä, sillä epäluuloiset ihmiset vartioivat sitä. Lyhyin puhein: Hebemme on toinen Serapiin temppelin ruukunkantajattarista ja hänen niinensä on Irene."