KAHDESKYMMENES LUKU.
Viipymättä kiitivät Memphiin katuja pitkin kuninkaan vaunut, joissa
Klea seisoi vartiaväestön päällikön viittaan ja hattuun puettuna.
Niinkauvan kuin hän näki huoneita ja valaistuja ikkunoita molemmilla puolillaan ja kohtasi meluavia sotamiehiä ja käsityöläisiä, jotka hiljaan, lyhty omassa tahi orjansa kädessä, palasivat kotiinsa ravintoloista ja työhuoneistaan myöhäisestä iltatyöstä, vallitsi hänessä ainoastaan katkera viha Publiukseen, ja tämän ohessa hänelle aivan outo tunne, joka kiihdytti hänen vertaan ja milloin melkein tukahutti hänen sydämensä tykytyksen, milloin taas saattoi sen huimaan liikkeesen, nimittäin se aatos, että Corneliolainen oli kurja raukka.
Ilkeällä viekoittelemistaidolla hän oli koettanut pyytää pauloihinsa ja luokseen vetää jonkun heistä, sama sitten oliko se hän vai hänen sisarensa?
"Minun suhteeni," hän ajatteli, "ei hän uskaltanut toivoa pääsevänsä määränsä päähän, ja nähdessään, että minä ymmärsin puolustaa itseäni, hän viekoitteli vastustukseen kykenemättömän lapsi paran mukaansa turmellakseen hänet ja syöstäkseen hänet häpeään ja onnettomuuteen. Ja samonkuin hänen Roomansa tietää temmata itselleen toisen maan toisensa jälkeen, samoin tämä ilkeä mieskin tekee. Niinpian kuin Euleus roiston kirje oli joutunut hänen käsiinsä, hän luuli olevansa oikeutettu uskomaan, että hän silmäyksillään oli lumonnut minutkin ja että minä levittelin siipiäni hänen syliinsä lentääkseni; silloin hän tavoitteli himoissaan kädellään minua ja luopui kuninkaallisen aterian loistosta ja nautinnoista, yöllä erämaahan lähteäkseen ja siellä, onpa vielä rankaisevia jumalia, siellä joutuakseen kauheaan kuolemaan!"
Täydellinen pimeys ympäröi häntä, sillä mustat pilvet peittivät kirkkaan kuun.
Memphis oli jo hänen takanaan, ja vaunut kiitivät korkean palmulehdon kautta, missä puolen päivän aikaankin synkät varjot himmensivät valoa. Kun tässä paikassa se ajatus, että viekoittelija oli kuoleman oma, jälleen heräsi hänen sielussaan, hänestä tuntui, kuin äkkiä kirkas leimuava valo olisi syttynyt hänessä ja hänen ympärillään, ja hän olisi saattanut puhjeta ilohuutoon niinkuin verikostoa etsivä, joka riemuiten polkee jalallaan voitetun verivihollisensa rintaa.
Lujasti hän puri hampaitaan yhteen ja tarttui vyöhönsä, johon Krates sepän veitsi oli pistetty.
Jos hänen vieressään oleva ajaja olisi ollut Publius, niin ilolla hän olisi iskenyt aseensa hänen rintaansa ja sitten itse heittäytynyt hevosten kavioiden ja vaunujen vaskisten pyörien alle.
Tahi ei!
Vielä mieluummin hän olisi löytänyt hänet kuolevana erämaasta ja, ennenkuin hänen sydämensä tykytys taukoaisi, huutanut hänen korvaansa, kuinka suuresti hän häntä vihasi, ja sitten, kun ei enää mikään hengenveto hänen rintaansa kohotellut, sitten hän mielellään olisi heittäytynyt hänen ylitsensä ja huulillaan suudellut hänen sammuvia silmiään.
Hänen hurjin kostonhimonsa oli yhtynyt hänen lemmekkään sydämensä hellään säälin ja hempeisin toiveisin eroittamattomasti, niin kuin synkän virran tummat aallot sekaantuvat toisen kirkkaampiin laineisin.
Jokainen intohimoinen halu, joka tähän saakka oli nukkunut hänen sielussaan, oli valloillaan ja kohotti korkealle ääntään, halki erämaan öisen pimeyden.
Riehuen ja raivoten, voitolle päästen ja toisiaan maahan paiskien taistelivat hänen rinnassaan himot, joita viha hänelle huusi ja rakkaus kuiskasi hänen korvaansa viehättävän vienolla äänellään.
Niinkuin naarastiikeri hän olisi tällä matkalla voinut heittäytyä uhrinsa yli, niin kuin hyljätty vaimo hän olisi voinut polvillaan kerjätä Publiukselta kiellettyä rakkautta. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan ja paikan ja hän heräsi ikäänkuin hurjasta mieltä huumaavasta unesta, vaunujen äkkiä pysähtyessä ja ajajan hänelle korkealla äänellä huutaessa.
"Perillä ollaan, täältä minun täytyy palata!"
Klea säpsähti, veti viitan lujemmin ympärilleen, hyppäsi tielle ja jäi siihen liikkumatta seisomaan kunnes ajaja sanoi:
"Minä en ole hevoisiani säästänyt, jalo herraseni. Enkö saa ollenkaan, ensinkään juomarahaa?"
Klealla oli ainoastaan kaksi hopeadrakmaa, joista toinen oli hänen omansa toinen Irenen.
Kuningas oli viimeisen edellisenä äitinsä kuolinpäivänä lahjoittanut rahasumman Serapiin temppelin palvelijoille ja palvelijattarille jaettavaksi, ja siitä hän ja hänen sisarensa olivat kumpikin saanut osansa. Klea piti niitä molempia pienessä pussissa, jossa myöskin oli hänen äitinsä erohetkellä antama sormus, ja Serapion erakon amuletti.
Tyttö otti molemmat drakmat ja antoi ne ajajalle, joka hyppysillään koetettuaan runsasta lahjaa hevosiaan kääntäessään huusi hänelle:
"Toivotan hauskaa yötä ja Aphroditen ja kaikkein lemmettärien suojaa!"
"Irenen drakma!" Klea itsekseen mumisi, ajokalujen poistuessa.
Hänen sisarensa herttainen kuva ilmaantui hänen sieluunsa ja hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin vielä keskikasvuinen tyttö oli uskonut rahan hänen huostaansa, koska hän itse hävittäisi kaikki, joll'ei Klea sitä säilyttäisi.
"Kuka on nyt hänestä huolen pitävä ja häntä holhoova?" hän jälleen itsekseen kysyi, jäi miettien paikalleen seisomaan ja karkoitti kauas luotaan hurjat himonsa jotka jälleen alkoivat hänessä herätä, kootakseen häiriintyneitä ajatuksiaan.
Hän oli ehdottomasti väistynyt tulen valosta joka sattui tielle ravintolan ikkunasta mutta joka kuitenkin sai hänet silmiään maasta kohottamaan ja seuraamaan sitä.
Silloin hän huomasi ympärillään olevassa pimeässä katsovansa suoraan kahta miestä silmiin, jotka tähystelivät sitä paikkaa, jossa hän seisoi.
Ja millaiset ne kasvot olivat joita hän katseli! Toiset, jotka olivat lihavat ja tiheän tukan ja epätasaisesti kasvaneen lyhyen parran ympäröimät, olivat tumman ruskeat ja yhtä raa'at ja yhtä eläimelliset, kuin toiset vaaleat ja samalla sileät ja laihat, olivat ilkeät ja viekkaat.
Ilkeästi ja arasti toisen kasvoista tuijotti kaksi veristävää, lasittunutta, kovin ulkonevaa silmää, jota vastoin toisen silmät näyttivät levottomasti väjyen sinne tänne tirkistelevän.
Ne olivat Euergeteen murhamiehet, ne ne varmaankin olivat!
Kauhun ja inhon valtaamana hän jäi paikalleen seisomaan ja pelkäsi noitten hirviöitten kuulevan hänen sydämensä tykytyksenkin, sillä hänestä tuntui siltä kuin se olisi muuttunut vasaraksi, jota tyhjässä huoneessa edestakaisin heilutellaan ja joka kajahdellen sattui milloin hänen rintaansa milloin kurkkuunsa.
"Herraseni on kiertänyt ravintolan taakse, hän tuntee lyhimmän haudoille vievän tien, menkäämme hänen perästään ja tehkäämme joutuisasti tehtävämme," leveäharteinen murhaaja sanoi käheällä, usein tuskin kuuluvalla äänellä, joka tuntui Kleasta vielä inhottavammalta, kuin hirviön kasvot.
"Että hän kuulisi meidän tulevan, sinä sen hölmö", toinen vastasi. "Kun hän on neljännestunnin odottanut armastaan, silloin minä huudan hänen nimeään nais-äänellä ja hänen ensimmäistä askelta erämaahan ottaissaan sinä muserrat hänen niskansa hiekkasäkilläsi. Meillä on vielä pitkä aika odotettavana, sillä taitaa vielä olla runsaasti puolituntia puoliyöhön."
"Sitä parempi," toinen vastasi. "Meidän viinileilimme ei ole vielä kohtakaan tyhjä ja me olemme kumminkin maksaneet siitä edeltäkäsin isännän ruhjalle, ennenkuin hän ryömi vuoteelleen."
"Sinä et enää saa juoda kuin kaksi pikarillista," hoikempi käski, "sillä tällä kertaa olemme terveen pojan kanssa tekemisissä, Setnan ei enää ole työssä osallisena ja paistissa ei saa olla leveitä pistos- ja leikkuuhaavoja. Minun hampaani eivät ole semmoiset, kuin sinun, silloin kuin olet selvä, jotta ne siihen pystyisivät. Jos sinä juot itsesi juovuksiin ja isket sivuitse ja joll'en minä myrkkyneuloineni ehdi pistämään, niin asiat käyvät hullusti. Mutta miks'ei Roomalainen antanut vaunujen odottaa?"
"Niin, miksi hän antoi niitten lähteä pois?" toinen sanoi ja katseli suu auki siihen suuntaan, josta vielä kaukaa kuului vaunujen ratina.
Hänen toverinsa pani sillä välin kätensä korvalleen ja kuunteli mitä kaukaa kuuluisi.
Molemmat olivat tuokion vaiti, sitten hoikka sanoi:
"Vaunut pysähtyvät ensimmäisen ravintolan kohdalla. Sitä parempi! Roomalaisella on kalliit hevoset aisoissa ja tuolla on vaja hevosia varten; tässä hökkelissä ei tuskin ole aasitalliakaan eikä mitään muuta kuin hapanta viiniä ja laimistunutta olutta. Minä en huoli tästä joutavasta, vaan säästän rahani Aleksandrian valkoiseen mereolaiseen viiniin. Se virkistää ja puhdistaa veren. Tahtoisinpa ensiksikin että meillä olisi yhtä hyvä olla kuin noilla hevosilla; niillä on kyllin aikaa puhaltaa."
Toinen toisti: "Kylliksi aikaa niillä on oleva", irvisteli samalla suu levällään ja vetäytyi sitten toverineen takaisin huoneesen, pikariaan täyttämään.
Kleakin saattoi kuulla niitten vaunujen pysähtyvän, jotka hänet olivat tänne tuoneet, mutta hän ei aavistanut, että ajaja oli mennyt ensimmäiseen ravintolaan, siellä puolella Irenen drakmasta kurkkuaan viinillä kostuttaakseen. Hevoisten piti palkita se aika, mikä meni juomiseen, ja helposti ne sen saattoivatkin tehdä, sillä koskahan kuninkaan juhla-ateriat ennen keski-yötä päättyivät?
Niinpian kuin Klea näki murhamiesten täyttävän savipikarinsa, hän hiipi ensiksi hiljaan ja varpaillaan ravintolan sivuitse, etsi ja löysikin, kuun hetkiseksi pilvistä pilkistäissä, lähimmän Apishaudoille vievän erämaan polun ja riensi sitten rivakin askelin sitä pitkin eteenpäin.
Hän katseli suoraan eteensä, sillä kun hän vilkaisi tien syrjään ja hän näki kuivan, kalpean kuuvalon valaiseman erämaan kasvin, niin hän luuli sen takana näkevänsä murhamiehen kasvot.
Maasta välkkyvät kuolleitten eläinten luurangot ja kameelien ja aasien vaalenneet poskiluut, jotka näyttivät paljoa valkeammilta kuin erämaan hiekka, jolla ne olivat, tuntuivat hänestä vironneen ja muistuttivat parrakkaan murhamiehen tiikerin hampaita.
Hiekkapilvet, joita yhä voimakkaammin riehuva länsituuli lennätteli vasten hänen kasvojaan, kiihdytti hänen tuskaansa, sillä silloin tällöin siinä tuntui yöilman kylmempiä tuulahduksia, ja usein hänen mielestään henkiä, lämpimästi hengittäen kulki hänen ohitseen, ja kylmillä sormillaan kosketti hänen kasvojaan.
Hänen kiihoitettu kuvitus-voimansa muutti kaikki, mitä hän vaan näki, joksikin kauheaksi, mutta kamalampia ja kauhistuttavampia, kuin kaikki se, mitä hänen korvansa eroittivat, ja kuin ne valekuvat, joita hänen silmänsä huomasivat kalpeassa kuuvalossa, olivat hänen ajatuksensa sen johdosta, mitä lähimmäisessä tulevaisuudessa todellakin oli tapahtuva, ja ne kauheat seikat, jotka Roomalaista ja Ireneä uhkasivat. Eikä hän voinut eroittaa heitä toinen toisestaan, sillä yksi ainoa tunne täytti hänen sydämensä ja mielensä: tuska, tuska, sama rajaton sanomaton, huolettava tuska, jota tuottaa yhtähyvin hengenvaara ja ikuinen häpeä, kuin turhin valekuva ja mitättömin mitättömyys.
Silloin kulki suuri musta pilvi hitaasti kuun yli ja synkkä pimeys peitti kaiken hänen ympärillään olevan, vieläpä ne epämääräiset olennotkin, jotka hänen mielikuvituksensa oli muuttanut kauheiksi huviksi.
Hänen täytyi hiljentää kulkuaan, jaloillan tietä tunnustellakseen, ja samoin kuin lapsi saattaa mielestään karkoittaa ja tyhjäksi muuttaa jonkun lähestyvää ilkeän esineen, peittämällä kädellään silmänsä, niin hänen sielunsakin synkän pimeyden kautta äkkiä pääsi vapaaksi tuhansista luulotelluista kauhuista.
Hän pysähtyi huokeammin hengittäen, kokosi kaiken sisällisen tahtonsa voiman ja kysyi itseltään, mitä hänen piti tekemään estääkseen näitä kamalia seikkoja tapahtumasta.
Sitten kuin hän oli nähnyt murhamiehet, oli jokainen koston ajatus, jokainen halu kuolemalla rankaista viettelijää, hänen sielustaan väistynyt, ja yksi ajatus hänessä vaan vallitsi, nimittäin, että, hän koska hän oli ihminen, oli pelastettava raivoovien petojen kynsistä.
Hitaasti eteenpäin kulkiessaan hän toisti jokaisen sanan, minkä hän oli kuullut Euergeteen, eunukin, erakon ja murhamiesten lausuvan Publiuksesta ja Irenestä, ja hän muisteli mielessään jokaista askelta, minkä hän oli temppelistä lähdettyään käynyt, ja siten hän jälleen selvään käsitti että Irenen tähdenhän hän oli lähtenyt liikkeelle ja hänen tähtensä vaaroja kesti ja tuskia kärsi, ainoastaan, yksinomaisesti hänen tähtensä.
Hänen sisarensa kuva ilmaantui äkkiä ja iloisempana, viehättävämpänä hänen sieluunsa, puhtaana epäsuotuisasta kateudesta, jota hän ei intohimon vallassa ollessaankaan pienimmän silmänräpäyksen osan aikanakaan ollut tuntenut.
Hänen silmissään Irene oli kasvanut suureksi, hänen huolen pitonsa suojelemana ja hänen rakkautensa auringon paisteen lämmittämänä.
Hänestä huolen pitäminen, hänen puolestaan puutteitten kärsiminen ja vaivojen näkeminen oli käynyt hänelle nautinnoksi, ja kun hän silloin, niin kuin hänellä usein oli tapana tehdä, kääntyi isänsä puoleen, ikään kuin hän olisi ollut läsnä, ja kuulumattomin sanoin kysyi häneltä: "Eikös niin, olenhan hänen hyväkseen tehnyt, mitä olen voinut?" ja kun hänen silloin täytyi itsekseen sanoa, että hän välttämättömästi olisi myöntävästi vastannut tähän kysymykseen, silloin hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja katkeruus ja levottomuus, jotka vielä vasta olivat hänen rinnassaan vallinneet, poistuivat hänestä vähitellen, ja niin kuin viileä ilma kuuman päivän jälkeen, kiitollisen ilon virkistävä tuulahdus virtasi hänen sielunsa kautta.
Kun hän silloin pysähtyi, etsiäkseen yhä enemmin pimeään tottuneilla silmillään erästä Sphinksi-kujanteen päässä olevaa temppeliä, jonka lähellä hän jo varmaankin luuli olevansa, kuului odottamatta hänen korviinsa hänen oikealta puoleltaan juhlallinen, moni ääninen valituslaulu.
Se oli Osiris Apiin pappien laulua, jotka keski yön aikaan temppelinsä katolla viettivät jumalansa mysterioita.
Hän tunsi hyvin tämän ylistysvirren, jossa valitettiin Osiriin kuolemaa, ja häntä rukoillen pyydettiin, murtamaan kuoleman valtaa, nousemaan jälleen ylös, lahjoittamaan maailmalle ja ihmisille uutta valoa ja uusia elinvoimia ja suomaan kaikelle kuolleelle uutta olemista.
Mahtavasti tämä hurskas valitusvirsi vaikutti hänen liikutettuun sieluunsa. Varmaankin olivat hänen vanhempansakin jo joutuneet kuoleman uhreiksi ja olivat nyt, elämää jakelevan jumalan vertaisina ollen, osallisina maailman ja ihmisten kohtalon johdannossa.
Syvempään hengittäen hän kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ja ensi kerran hänen koko sielunsa, senjälkeen kuin hän liikutettuna oli palannut Serapiin kaikkein-pyhimmästä, täydelleen vajosi intohimoisesti, hartaasti, lämpöiseen, hiljaiseen rukoukseen; hän rukoili voimia, vastakin voidakseen täyttää velvollisuutensa, neuvoa, miten hän voisi keksiä oikean keinon pelastaakseen Irenen onnettomuudesta ja Publiuksen kuolemasta.
Näin rukoillessaan ei hänestä enään tuntunut tyhjältä; ei, hänestä tuntui kuin voittamaton hyvää suojeleva voima, johon hän jälleen luotti, vaan jolle hän ei tiennyt mitään nimeä, olisi seissyt aivan hänen edessään, ikäänkuin hän olisi ollut vihollisten ahdistama tytär, joka pelastusta rukoillen syleilee mahtavan isänsä polvia.
Muutaman minuutin hän oli näin kohotetuin käsin seissyt, kun uudelleen esiin pistävä kuu palautti hänet todellisuuteen.
Silloin hän näki Sphinksikujanteen olevan aivan lähellä tuskin sadan askeleen päässä hänestä, ja sen vieressä olivat Apishaudat, joitten läheisyydessä Publiuksen piti häntä odottaa.
Hänen sydämensä alkoi jälleen nopeammin tykyttää ja hänen oman heikkoutensa pelko tuli jälleen vireämmäksi.
Tuokion perästä hän oli kohtaava Roomalaista, ja kun hän silloin ehdottomasti kädellään kosketti tukkaansa, sitä silittääkseen, hän huomasi että hänellä oli Glaukuksen hattu päässään ja hänen viittansa hartioillaan.
Hitaasti ja vielä kerran taivuttaen sydämensä rukoukseen pyytääkseen muutamilla lyhyillä lauseilla rauhaa ja järkevää mieltä, hän järjesteli pukuaan ja sen poimuja, ja silloin hänen sormensa sattuivat Apis-hautojen avaimeen, joka hänellä vielä oli muassaan.
Silloin juolahti hänen mieleensä eräs ajatus, ja hän pysyi siinä lujasti kiinni, muodosteli sitä, nopeammin hengittäen, kunnes hän luuli oikean keinon keksineensä, pelastaaksen sen miehen kuolemasta, joka oli niin rikas, niin mahtava, joka ei ollut antanut hänelle mitään, vaan oli ottanut häneltä kaikki ja jolle hän, köyhä ruukunkantajatar, tällä hetkellä saattoi tarjota kaikkein kalleimman omaisuutensa, henkensä, vaikka tämä mies oli aikonut kietoa hänet vehkeisinsä.
Serapion oli sanonut, ja hän uskoi sen mielellään, ettei Publius ollut halpamielinen; ja varmaankaan hän ei ollut kiittämätön pelastajalleen!
Hän tahtoi saavuttaa itselleen oikeuden vaatia häneltä jotakin, mutta ainoa mitä hän saattoi vaatia, oli että hän luopuisi hänen sisarestaan ja toisi Irenen hänelle takaisin.
Milloin hän lienee liittoutunut helposti voitettavaan, kokemattomaan tyttöön, ja kuinka helposti hän lieneekään tarttunut tämän miehen ojennettuun käteen! Mutta kuitenkin!
Kaikissa juhlakuluissa Publius ei koskaan ollut Ireneä katsellut, vaan aina vaan häntä ja kuinka Roomalainen nopeasti ja kernaasti oli saattanut suostua, väärää kutsumusta noudattaen, tulemaan keskiyön aikana erämaahan tavatakseen häntä?
Ehkä hän kuitenkin oli lähempänä Publiuksen sydäntä kuin Irene, ja kun kiitollisuus uusin voimin veti tätä hänen luokseen, silloin, niin silloin tämä kenties saattoi astua hänen eteensä ja unhoittaen oman ylpeytensä ja alhaisuutensa, pyytää häntä vaimokseen.
Tämä ajatus valtasi hänet täydelleen, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt filosoofien kuvapatsaitten ympäröimään piiriin, se kysymys heräsi hänessä: "Entäs Irene?"
Olisikohan hän seurannut Publiusta ja olisikohan hän jäähyväisiä sisarelleen sanomatta hänet hyljännyt, joll'ei tulinen rakkaus Publiukseen, joka oli rakastettavin kaikista miehistä, olisi vallannut hänen nuoren sydämensä.
Entä Publius?
Eiköhän tämä kiitollisena hänen aikomastaan teosta suostuisi, jos hän sitä vaatisi, ottamaan vaimokseen hänen Irenensä, joka oli jalon suvun köyhä, mutta ihanan ihana tytär?
Ja jos se oli mahdollista, jos nämä molemmat kunnialla saattoivat rakkautensa kautta tulla onnellisiksi, niin eroittaisiko hän, Klea, nämä molemmat toisistaan? Hänkö kateellisena tempaisisi Irenensä Publiuksen käsistä ja veisi hänet takaisin synkkään temppeliin, joka hänestä, liideltyään kirkkaassa ilmassa ja iloisessa nopeudessa taitaisi tuntua kahta synkemmältä ja ikävämmältä.
Hänkö sysäisi Irenen onnettomuuteen, Irenen, oman lapsensa, hänen huostaansa uskotun aarteen, jota hän oli vannonut suojelevansa?
"Ei, ja vielä kerran ei", hän sanoi päättävästi. "Hän on syntynyt iloa, minä huolia näkemään, ja jos vielä uskallan pyytää sinulta, oi ylhäinen Jumaluus, jotakin, niin pyytäisin, että ottaisit tämän rakkauden sielustani, joka pirstaleiksi murtaa sydämeni, kuin lahonneen puun, ja että sinä kauaksi poistaisit minusta kateuden, nähdessäni Irenen onnellisena Publiuksen käsissä.
"Kovaa kyllä on, oman sydämensä erämaahan karkoittaminen, että toisessa senkautta kevät kukoistaisi: mutta oikein se on, ja äiti minua kiittäisi ja isä sanoisi minun toimivani hänen hengessään ja noitten miesten opin mukaan, jotka noilla jalustoilla seisovat. Hiljaan, hiljaan, sä sydän parkani, niin ainoastaan, niin on oikein!"
Näitä miettien hän kulki Zenon ja Khrysippon kuvapatsaitten ohitse ja loi silmäyksen niitten, kuuvalon valaisemien, kasvojen juonteisiin, ja kun hän sitten taas katseli niitä sileitä kiviä, joilla filosoofien ympäröimä piiri oli kivetty, niin hänen silmiinsä sattui hänen oma musta, tarkkapiirteinen varjonsa, joka oli aivan matkustavaisen kaltainen, joka viittaan ja leveäreunaiseen hattuun puettuna kulkee kaupungista kaupunkiin.
"Aivan kun mies!" hän mumisi itsekseen, ja kun hän juuri samassa näki hänen kaltaisen, hattuun puetun olennon ilmaantuvan Apishautojen oven viereen ja kun hän siinä luuli tuntevansa Roomalaisen, silloin hänen kiihtyneissä aivoissaan heräsi eräs ajatus, eräs neuvo, joka hänet ensin täytti kauhulla, mutta sitten salaman nopeasti ilolla, mitä kotka tuntenee mahtavana siipiään levitellessään ja kohotessaan korkealle yli maan tomun puhtaasen, rajattomaan eetteriin.
Tykyttävin sydämin, syvään ja hitaasti hengittäen, mutta korkealle vartaloaan oikaisten kuni kuningatar, joka lähestyy toista ruhtinasta, hän kulki hattu, jonka hän oli ottanut päästään, vasemmassa ja Krates sepän avain oikeassa kädessä Corneliolaiseen ja Apishautojen oveen päin.