Sisaret: Romaani

by Georg Ebers

NELJÄSTOISTA LUKU.

Serapistemppeli oli syvässä levossa, vajonneena pimeään, joka esti silmää näkemästä sen monia eri rakennuksia, vaan antoi sille yhden ainoan, sinimustaan usvaan peittyneen kallioryhmän muodon.

Temppelin ulkopuolellakin oli kaikki hiljaa; mutta nyt alkoi kuulua kavion töminää ja pyöräin kolinaa yön hiljaisuudesta, joka teki jokaisen äänen kahta kuuluvammaksi.

Ennenkuin ajopeli, joka oli syynä tähän meluun, oli saapunut temppelin luo, niin se pysähtyi, ja varmaankin jumalan akaasialehdon taakse, sillä sieltä kuului hevosen hirnuntaa.

Ori, joka siellä oli, oli yksi kuninkaan ratsuja.

Korintholainen sitoi sitä juuri kiinni tien viereiseen puiston reunalla olevaan puuhun, heitti vaippansa höyryävän hevosen selkään, haperoi sitten akaasiasta akaasiaan ja pääsi pian auringonkaivolle, jonka reunalle hän heittäytyi.

Tuikean kylmä tuulenhenki alkoi puhaltaa idästä, ikäänkuin auringonnousun sanansaattajana, ja harmaa, koittava valo alkoi vähitellen sattua komeitten puitten latvoihin, jotka pimeys oli yhdistänyt yhdeksi ainoaksi mustaksi katoksi.

Asklepiustemppelin pihasta alkoi kuulua hanhien huutoa, ja kun Korintholainen vilusta väristen nousi ylös lämmittääksensä vertansa nopealla edestakaisin-astunnalla, niin hän kuuli portin narinaa temppeliä ympäröivän muurin puolelta, jonka muoto yhä selvemmin alkoi häämöttää pimeästä.

Jännitetyllä tarkkuudella hän alkoi katsella pitkin sitä tietä, jolta lähenevä valo yhä enemmän ja enemmän poisti sitä peittävän varjon ja nopeammin hänen sydämensä alkoi tykkiä, kun hän eroitti haamun, joka nopein askelin lähestyi kaivoa.

Se, joka sieltä tuli, oli ihmisolento, eikä ketään toista ollut hänen seurassaan; se ei myöskään ollut mies, vaan nainen pitkässä viitassa. Mutta hän piti sitä, jota hän etsi, pienempänä kuin tuo häntä yhä enemmän ja enemmän lähenevä nainen.

Tulikohan tänään kaivolle ainoastaan vanhempi sisar, eikä nuorempi, jota varten hän oikeastaan oli lähtenyt?

Nyt hän jo eroitti hänen keveän astuntansa, nyt enää vaan nuori akaasianvesa, joka oli hänen edessään, eroitti hänet hänestä, nyt hän pani molemmat ruukut maahan, nyt hän nosti keveästi kiulua ja täytti astian, joka oli ollut hänen vasemmassa kädessänsä, nyt hän käänsi kasvonsa yhä enemmän loistottomasti punottavaa taivaan rantaa kohti, nyt Lysias luuli tunteneensa Irenen kasvot ja nyt, kiitos kaikille suojeleville jumalille, hän tiesi varmaan, että hänen edessänsä seisoi nuorempi eikä vanhempi sisar; seisoi tyttö, jota hän etsi.

Vielä akaasiain puoleksi peittämänä hän huusi hiljaa Irenen nimeä, ett'ei tämä peljästyisi, mutta neitoselta, jota ei täällä vielä kukaan tähän aikaan ollut hämmästyttänyt, veri kuitenkin jähmettyi kauhusta.

Niinkuin maahan kiinni kasvettuneena hän siinä seisoi ja pusersi vavisten kylmää, kosteata jumalan astiata rintaansa vasten.

Lysias huusi taas, mutta kovempaa kuin äsken, hänen nimeänsä ja lisäsi vielä hiljaisella äänellä:

"Älä pelkää, Irene, minä olen Korintholainen Lysias, ystäväsi, jonka granaattia eilen pidit, ja joka sinua juhlakulkueen loputtua puhuttelin. Salli minun toivottaa sinulle iloista huomenta!"

Tyttö otti tämän kuultuansa ruukun vasempaan käteensä, laskeutui kuorminensa maahan, painoi oikealla kädellänsä sydäntään ja sanoi, hengittäen syvään:

"Miten hirmuisesti sinä pelästytit minua! Minä luulin, että minua huusi vaeltava sielu, joka ei vielä ollut palannut manalaan, sillä vasta aurinko noustessaan karkoittaa henget."

"Vaan ei lihaa ja luuta olevia ihmisiä, joilla on hyvää mielessä. Minä jäisin mielelläni luoksesi, usko pois, kunnes Helios taas laskee, jos vaan sen sallisit."

"Minulla ei ole mitään sallittavaa eikä kiellettävää", Irene vastasi.
"Vaan kuinka tähän aikaan tulet tänne?"

"Vaunuilla", Lysias nauraen vastasi.

"Älä hulluttele! minä tahdon tietää, mitä sinä tähän aikaan haet auringonkaivolta?"

"Ketäs muita kuin sinua? Sinä sanoit eilen mielelläsi makaavasi, ja niin minäkin teen; mutta kuitenkin olen sinua taas nähdäkseni lyhentänyt yöleponi aivan lyhyeksi."

"Mutta mistä saatoit tietää?"

"Sanoithan sinä itse eilen minulle, mihin aikaan teidän pitää lähtemän temppelistä."

"Sanoinko sen sinulle? Suuri Serapis, kuinka nyt jo tulee päivä! Minä saan rankaistuksen, joll'ei ruukku ole ennen auringon nousua alttarilla, ja tuossa on vielä Kleankin ruukku."

"Minä täytän sen heti sinulle. Niin, siinä se oli tehty! Ja nyt minä kannan molemmat sinun edestäsi aina lehdon päähän asti, jos lupaat tulla pian takaisin, sillä minulla on paljon sinulta kysyttävää."

"Eteenpäin, eteenpäin vaan," tyttö kiiruhteli. "Minä tiedän niin vähän, mutta kysy vaan, sillä ei se merkitse paljon, mitä minä vastaan."

"Kyllä sentään! Jos minä esimerkiksi pyytäisin sinua kertomaan vanhemmistasi? Ystäväni Publius, jonka sinä kyllä tunnet, ja minä olemme kuulleet, kuinka kovasti ja väärin heitä on rankaistu, ja tekisimme mielellämme paljon heitä vapauttaaksemme."

"Minä tulen, minä tulen varmaan," Irene kovaa ja innokkaasti huudahti. "Pitääkö minun tuoda Kleakin mukaani? Hänet kutsuttiin tänään keskellä yötä ovenvartijan luo, jonka lapsi on kovin kipeänä. Sisareni pitää lasta kovin hyvänä, ja Philo ottaa vain häneltä rohtoja. Pienokainen oli nukkunut hänen syliinsä, ja sen vuoksi lapsen äiti tuli minua pyytämään yksin viemään vettä meidän kummankin edestä. Anna nyt minulle ruukut, sillä ei kukaan paitsi me, saa vielä tulla temppeliin."

"Tuossa on! Älä nyt vain minun tähteni häiritse sisartasi pienen potilaan hoidossa, sillä saatanhan sanoa sinulle kaikenlaista, mitä hänen ei tarvitse tietää ja mikä sinua ehkä ilahuttaa. Minä lähden nyt takaisin kaivolle. Voi hyvin äläkä liian kauvan odotuta!"

Nämät sanat Lysias lausui hempeällä ja suloisella äänellä, ja rivakasti poistuva neito vastasi hänelle hiljaa ja nopeasti:

"Minä tulen heti kun aurinko on noussut."

Korintholainen katseli häntä kunnes hän oli kadonnut temppeliin, ja hänen sydämensä kävi niin helläksi, niin helläksi, ett'ei se moneen vuoteen ollut sellainen ollut.

Hänen mieleensä muistui aika, jona hän mielellään koitteli nuorempaa sisartansa, joka silloin vielä oli lapsi, ja pyysi häntä totisin silmin antamaan hänelle leipäänsä tahi omenaansa, jota hän ei ensinkään halunnut.

Melkein aina pienokainen oli sievillä kätösillään pannut hänen suuhunsa, mitä hän oli pyytänyt, ja silloin oli hänen mieli-alansa aina ollut sellainen kuin nyt.

Olihan Irenekin vielä lapsi ja yhtä huoletoin, kuin hänen lemmikkinsäkin, jonka kanssa hän oli leikkinyt isänsä huoneessa, ja samoin kuin hänen sisarensa oli hänelle parastansa tarjonnut, samoin tämäkin sen uskoi tuolle kevytmieliselle Lysiaalle, jota kainostellen Korinthon kunnialliset naiset loivat silmänsä maahan ja jonka tähden isät varoittivat kasvaville pojillensa heidän neitseellistä, jopa hänen mielestään pyhääkin omaa itseänsä.

"Minä en tee sinulle mitään, rakas lapsi," hän itseksensä jupisi, kun hän vihdoinkin kääntyi astumaan takaisin auringonkaivoa kohti. Hän alkoi rivakasti astua eteenpäin, mutta muutaman askeleen perästä hän hiljensi kulkuansa, sillä hämmästyttävä, ihmeellinen kuva tuli hänen silmiinsä.

Oliko Memphis liekkien uhrina?

Kuluttiko tuli sitä sumuverhoa, joka oli peittänyt sitä tietä, jota hän oli tullut temppeliin?

Tuossa seisoivat akaasiain rungot, niinkuin tulipalon paikalla olevat mustat pylväät, ja niitten takaa kuluttavat liekit kohosivat korkealle taivaalle.

Oksien, piikkisten haarojen, valkoisten kukkaterttujen ja pariruotisten lehtien välillä loisti ja välkkyi kullanpurppurainen valo, ja pilvet helottivat taivaalla valkoisemmissa väreissä kuin ruusut, joilla Kleopatra oli pidoissa ollut kaunistettuna.

Niin ei noussut aurinko hänen kotimaassaan! Vai oliko hän kukaties katsellut tarkemmin maata kuin taivasta, kun hän Korinthossa tai Athenassa oli juopuneena hoiperrellut aamun koittaessa kotiinsa?

Hänen hevosensa hirnahti kovaa, ikäänkuin nelivaljakkokin olisi tahtonut tervehtiä nousevaa aurinkoa.

Hän kiiruhti lehdon kautta niitten luo, taputti, puhuen rauhoittavasti, niiden kiiltävää kaulaa ja katseli sitten edessänsä olevaa jättiläiskaupunkia, jonka ylitse sinipunainen usva leveni, vakavia pyramiideja, joiden hartioille aamu oli heittänyt iloisemman, ruusun värisen juhlavaatteen, Ptah jumalan tavattoman suurta temppeliä, jonka pylväskäytävien edustalla oli korkeita kolosseja, Niilin virtaa, jossa kuvasteli taivaan värien ihanuus, ja Babylon- ja Troja-nimisten kauppaloitten takana olevaa kalkkivuoristoa, josta eräs Juutalainen eilen oli kuninkaan pöydässä kertonut maanmiestensä joukossa elävän sadun, että tämän vuoren kaikki puut olivat muka viedyt koristamaan pyhän kaupungin Jerusalemin kukkuloita.

Kuten sen suuren rubiinin valossa, joka piti koossa Euergetes kuninkaan sonninkaulalla olevaa, läpinäkyvää vaatetta, tämän vuoren paljaat kallioseinät loistivat, ja silloin Lysias näki, miten päiväntähti sen takaa helottaen kokosi ja lähetteli säteitään, niinkuin miljoonia kultanuolia, ajaaksensa pakosalle ja hävittääksensä vihollisensa, öisen pimeyden.

Eos, Helios, Phoibos Apollon olivat hänestä ainoastaan nimiä, joilla saattoi helposti ilmoittaa eri ilmiöitä, tapauksia ja käsitteitä, hänestä, joka silloin, kun hän ei ollut juomingissa eikä huvitellut itseänsä kylvyissä, voimistelukilpailuissa, kukko- ja haukkatappeluissa, teaatterissa eikä dionysiläiskulkueissa, halusi harjoitella henkeänsä filosoofien kouluissa, että hän pidoissa ollessansa saattaisi etevänä loistaa myöskin sanakiistoissa; mutta tänään, katsellessaan tätä auringonnousua, hän uskoi kuten lapsuudessansakin jumalaan, näki mielikuvituksissaan hänet ajavan kultaisissa vaunuissaan ja loistavine, keveänä häälyvine seurueinensa hillitsevän vaahtoavaa nelivaljakkoansa, kohotti nöyränä kätensä ylös ja rukoili ääneensä: "Minun sydämeni on tänään niin iloinen ja kepeä. Siitä minun varmaankin on kiittäminen sinun läsnä-oloasi, Phoibos Apollon, sinä joka juuri itse oletkin valo. Oi anna niin olla…"

Tässä hän keskeytti rukouksensa ja antoi kätensä vaipua alas, sillä hän kuuli askeleitten lähestyvän häntä.

Nauraen lapsemaista heikkouttaan, sillä sinä hän runoilemista piti, ja kuitenkin iloiten tästä hurskaasta teostansa, hän käänsi selkänsä juuri nousseelle auringolle ja seisoi Irenen edessä, joka hänelle huusi:

"Minä luulin sinun jo käyneesi kärsimättömäksi ja lähteneesi pois, kun en enää löytänyt sinua kaivolta. Se olisi minua kovin surettanut, mutta sinä oletkin vain katsellut Helioksen nousua. Sen minä näen joka päivä ja kuitenkin tuskastun, kun se on niin punanen kuin tänään, sillä egyptiläinen hoitajattaremme on minulle kertonut, että, kun aamulla itä on oikein punainen, niin silloin auringonjumala on kaatanut kaikki vihollisensa ja että niitten veri punaa taivaan, vuoren ja pilvet."

"Mutta olethan sinä Kreikkalainen", Lysias puuttui puheesen, "ja sinun pitää tietämän, että Eos tuottaa nämät värit, kun hän ruususormillaan koskettaa taivaan rantaa, ennenkuin Helios ilmaantuu. Tänään sinä olet ollut minun aamuruskonani ennustaen onnellista päivää."

"Sellainen puna kuin tänään", Irene vastasi, "tietää suurta kuumuutta, myrskyä ja ehkäpä raju-ilmaakin, niinkuin portinvartija sanoo, sillä hänellä on aina tekemistä tähtientutkijain kanssa, jotka temppelin portin viereisessä tornissa pitävät vaaria tähdistä ja taivaan merkeistä.

"Hän on pienen Philo raukan isä.

"Minä olisin ottanut Klean mukaani, sillä hän tietää enemmän vanhemmistani kuin minä, mutta portinvartija kielsi minua kutsumasta häntä pois, sillä lapsen kurkku on ikäänkuin umpeen kasvettunut, ja lääkäri on sanonut, että jos se paljon huutaa, niin se tukehtuu, ja lapsi on vain silloin levollinen, kun Klea pitää häntä käsivarrellansa.

"Hän onkin niin hyvä eikä ajattele koskaan omia vaivojansa.

"Aina puoli-yöstä asti hän on tuuditellut lasta sylissänsä." —

"Sitten myöhemmin tahdomme puhua myöskin hänen kanssansa", Korintholainen sanoi, "mutta tänään olen tullut sinun tähtesi; sinulla on niin iloiset silmät ja sinun suukkosesi on ikäänkuin nauramaan luotu eikä laulamaan valitusvirsiä. Kuinka sinä kestät tuolla suljetussa vankihuoneessa, vakavien, mustaan ja valkoiseen puettujen miesten joukossa?"

"On heidänkin joukossaan hyviä ja ystävällisiä. Rakkain minulle on vanha Krates; kaikille muille hänen kasvonsa ovat synkät, mutta vain minulle hän puhuu pilaa ja näyttelee minulle usein niin sieviä ja taidokkaasti tehtyjä kapineita."

"Sanoinhan että sinä olet kuin aamurusko, jota nähdessään ei kukaan saata pysyä synkkänä."

"Jos tietäisit, kuinka ajattelematoin olen, kuinka usein saatan Klealle huolia, joka ei kuitenkaan minua koskaan soimaa, niin kyllä sinä olisit vertailematta minua jumalattareen. Pieni Krates vertaa myöskin usein minua mitä suloisempiin olentoihin, mutta se kuuluu niin hullunkuriselta, että se saa minut nauramaan. Sinua kuuntelen mieluummin kuin häntä, kun sinä minua imartelet"

"Minähän olenkin nuori ja nuoret sopivat aina nuorten kanssa. Sisaresi on vanhempi ja sentähden paljoa vakavampi kuin sinä. Onko sinulla koskaan ollut ikäistäsi kumppania, jonka kanssa olet saattanut leikkiä ja jolle olisit kaikki voinut uskoa?"

"On, kun vielä olin varsin pieni; mutta siitä asti kun vanhempamme joutuivat onnettomuuteen ja meidät tuotiin tänne temppeliin, olen aina ollut Klean seurassa. Mitä tahdoit isästämme tietää?"

"Myöhemmin kysyn sitä sinulta. Nyt sano minulle vain oletko koskaan toisten tyttöjen kanssa ollut piilosilla ja hippasilla? Etkö ole koskaan dionysiläisjuhlissa katsellut kaduilla vallitsevaa iloista menoa? Oletko milloinkaan ajanut vaunuissa?

"Ehkä olen ennenmuinoin; mutta sen olen unhottanut. Kuinka saattaisin täältä temppelistä päästä kaikkiin sellaisiin. Klea sanoo, ett'ei sellaista sovikaan ajatella. Hän puhuu usein vanhemmistamme, kuinka äiti oli pitänyt meistä huolta ja mitä isä oli sanonut. Onko tapahtunut mitään, mikä saattaisi olla hänen eduksensa? Olisiko kuningas saanut totuuden tietää? Tee jo pian kysymyksesi, sillä olen jo liian kauvan viipynyt täällä."

Irenen tätä puhuessa kärsimättömät oriit taas hirnahtivat, ja Lysias, jota Irenen kanssa pakinoiminen näytti ihmeellisesti ihastuttavan, mutta joka sen ohessa ei kuitenkaan vähääkään unohtanut matkansa tarkoitusta, näytti nopeasti sitä paikkaa, missä hänen hevosensa seisoivat, ja sanoi:

"Kuulitko, kuinka uljaasti hevoseni hirnahtivat? Ne toivat minut tänne, minä osaan niitä hyvin ohjata; olenpa omalla nelivaljakollani voittanut seppeleenkin viimeisissä isthmolaisleikeissä. Sinä sanot, ett'et vielä milloinkaan ole ajanut vaunuilla. Mitähän olisi, jos kerran koettaisit, millaista se on? Minä ajelen mielelläni kanssasi lehdon takana edestakaisin."

Irene kuunteli loistavin silmin näitä sanoja ja huudahti taputtaen käsiänsä: "Saanko ajaa kuin kuningatar vaunuilla ja uljailla hevosilla? Eihän se ole mahdollista! missä ovat ratsusi?"

Hän oli unhoittanut tällä hetkellä Klean, kipeän lapsen, velvollisuuden, joka kutsui häntä temppeliin, jopa vanhempansakin ja rientävin askelin hän seurasi Korintholaista, hypähti notkeasti kaksipyöräisiin vaunuihin ja piteli niitten etulaidasta kiinni, kun Lysias istuutui hänen viereensä, tarttui ohjaksiin ja hillitsi väkevin ja tottunein käsin hevostensa tulista intoa.

Irene oli huoletonna ja viattomana kokonaan poisviejänsä hallussa, kun vaunut jyristen lähtivät liikkeelle; mutta hänen lapsellinen viattomuutensa ja hänen vanhempansa, jotka juuri hänen viettelijänsä oli hänen mieleensä johtanut, ja joita hän taasen elävästi muisteli, olivat hänen kilpenänsä ja haarniskanansa, mitkä jokin ystävällinen henki oli hänelle aivan hänen aavistamattansa antanut.

Syvään hengittäen ja sellaisen voittoriemun valtaamana, jota ensi kertaa pimeästä pesästään ilmoille ylenevä lintu tuntee, hän tuon tuostakin huudahti:

"Tämä on ihanaa, tämä on suloista!" ja sitten:

"Miten me kiidämme läpi ilman, niinkuin olisimme nopeita pääskysiä! Nopeammin, Lysias, nopeammin! Ei, tämä on taas liian kovaa! Pidätä, ett'en putoa! Älä vaan, en minä pelkää! On niin ihmeen ihanaa, kun saa rinnallaan ja kasvoillansa halkaista tuulta, niinkuin myrskyssä oleva niilivene halkaisee vettä."

Lysias seisoi ihan hänen vieressänsä. Kun hän Irenen mieliksi oli pakoittanut hevoset mitä nopeimpaan juoksuun ja kun hän näki hänen horjuvan, niin hän aivan ehdottomasti ojensi kätensä pannaksensa sen hänen vyötäistensä ympäri; mutta Irene väisti häntä, vetäytyi aivan kiinni vaunun etusyrjään, jonka vieressä hän seisoi, ja joka kerta kun Lysias häneen kosketti, hän pusersi lujasti käsivarsiaan itseensä ja vetäytyi kokoon, kuten herkkätuntoisen kasvin hento lehti, jota jokin vieras esine koskettaa.

Sitten hän pyysi, että Korintholainen antaisi hänenkin pitää ohjaksia käsissään, ja tämä myöntyikin heti hänen pyyntöönsä, antoi ne hänelle, mutta piti, astuen hänen takansa, varovasti omalla kädellään niitten päästä kiinni.

Silloin hän katseli Irenen kiiltäviä hiuksia, hänen somaa, pyöreätä päätänsä ja hänen valkoista, hiukan eteenpäin nojautunutta kaulaansa, ja hänet valtasi sanomatoin halu saada koskettaa huulillansa hänen päälakeansa, mutta hän hillitsi sen, sillä hän muisteli ystävänsä sanoja, että hän tahtoi toimia holhoojana näitten tyttöjen eduksi.

Samoin hänkin tahtoi tehdä ja vielä enemmänkin, hän tahtoi isän tavoin heistä pitää huolta.

Joka kerta kuin pyörä sattui kiveen ja hän Ireneä tukeaksensa häneen kosketti, niin tuo masennettu halu heräsi uudestaan, ja kerran kun Irenen hiukset tulivat aivan lähelle hänen huuliansa, hän sittenkin niitä suuteli, mutta vain kuten ystävä tai veli.

Tyttö tunsi varmaankin hänen huultensa henkäyksen, sillä hän kääntyi äkkiä häneen päin, antoi hänelle ohjat takaisin, painoi kättänsä otsaansa vastaan ja sanoi kokonaan muuttuneella äänellä, jossa oli hiukan vienoa valitusta:

"Ei tämä ole oikein; minä pyydän sinua, käännä ratsusi."

Ennenkuin Lysias, joka häntä tottelematta oli tarttunut ohjaksiin kiihoittaaksensa hevosia vieläkin kovempaa juoksemaan, oli löytänyt sopivaa vastausta, Irene oli silmännyt aurinkoon ja, osoittaen kädellänsä itäänpäin, hän huudahti. "Miten päivä jo on kulunut! Mitä nyt sanon, kun minua etsitään ja kun minulta kysytään, missä niin kauvan olen ollut? Miks'et käännä, miks'et puhu mitään vanhemmistani?"

Viimeiset sanat olivat kiivaina tulvanneet hänen suustansa, ja kun Lysias ei heti löytänyt vastausta eikä myöskään valmistautunut hillitsemään hevosiansa, niin hän itse tarttui ohjaksiin ja huusi:

"Tahdotko nyt kääntää, tahdotko vai etkö?"

"En," Korintholainen päättäväisesti vastasi, "mutta…"

"Oliko tämä siis näin aiottu?" tyttö huudahti voimatta itseään hillitä, "sinä aiot minut kavaluudella ryöstää, mutta odota vain, odota…"

Ennenkuin Lysias vielä ehti häntä estää, oli Irene jo kääntynyt ja yrittänyt hypätä eteenpäin kiitävistä vaunuista; mutta hänen ahdistajansa oli nopeampi kuin hän, tarttui ensin hänen vaatteisinsa ja sitten hänen vyöhönsä, pani kätensä hänen lanteittensa ympäri ja veti hänet väkisin keskelle vaunuja.

Vavisten, polkien pientä jalkaansa ja kyynelsilmin tyttö koetti irroittaa vyötäisiltään hänen kättänsä; Lysias taas pakoitti hevoset seisomaan paikallansa ja sanoi ystävällisesti, mutta vakavasti:

"Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt sinun hyväksesi ja kyllä minä, jos niin tahdot, käännän hevoseni, mutta ensin sinun pitää kuulla, mitä minulla on sanottavaa, sillä sentähden viettelin sinut petoksella tulemaan vaunuihin, että pelkäsin sinun muuten olevan minua seuraamatta, ja kuitenkin tiesin, että pieninkin viivytteleminen olisi voinut saattaa sinut mitä hirmuisimpaan vaaraan. Isäsi nimeä en todellakaan ole ilkeällä tavalla käyttänyt väärin, sillä ystäväni Publius Scipio, joka on sangen mahtava, aikoo tehdä kaikki, mitä hän vaan voi, saadakseen hänelle takaisin vapauden ja yhdistääksensä teidät jälleen hänen kanssansa. Mutta se, Irene, ei olisi voinut milloinkaan käydä päinsä, jos olisimme jättäneet sinut sinne, missä tähän asti olet ollut."

Tyttö oli ihmetellen katsellut Lysiasta hänen puhuessaan ja keskeytti hänet huudahtaen: "Mutta enhän ole tehnyt kenellekään pahaa, ketä siis on hyödyttävä vainota minua tyttö parkaa?"

"Isäsi oli mitä rehellisin mies," Lysias vastasi, "ja kuitenkin hän joutui, kuten pahantekijä, kurjuuteen. Ei ainoastaan väärää ja pahaa vainota. Oletko kuullut puhuttavan Euergetes kuninkaasta, joka syntyessään sai nimen 'hyväntekijä', vaan joka ilkitöittensä kautta on saavuttanut itselleen pahantekijän nimen? Hän on kuullut, että sinä olet kaunis ja tahtoo nyt pakoittaa ylimmäistä pappia antamaan sinua hänen itsensä haltuun. Jos Asklepiodor myöntyy, ja mitä voimaa hänellä olisikaan kuninkaan väkivaltaa vastaan, niin sinä joudut huilunsoittajien ja maalattujen palvelijattarien joukkoon, jotka aterian aikana hänen juomingeissaan mässäävät juopuneitten miehien kanssa, ja jos vanhempasi löytäisivät sinut sellaisesta tilasta, niin olisi sittenkin parempi…"

"Onko totta, mitä sanot?" Irene kysyi hehkuvin poskin.

"On", Lysias lujasti vastasi. "Katsoppas Irene, minullakin on isä ja rakas äiti sekä sisar, joka on sinun näköisesikin, ja heidän päittensä kautta, heidän, joitten nimeä en ole koskaan käyttänyt muitten naisten seurassa, minä vannon sinulle, että olen ilmoittanut sulan totuuden, ett'en ole tahtonut muuta kuin pelastaa sinut, ett'en, jos sinä sen kiellät, milloinkaan enää, kerran sinut turvaan saatuani, tule sinua katsomaan, niin hirmuisen mielelläni kuin sen tekisinkin, sillä sinä olet minulle niin rakas, niin rakas, suloinen, pikku Irene raukkani. Sinä et saata sitä uskoa."

Lysias tarttui tytön käteen, mutta tämä veti sen nopeasti pois ja sanoi lujaa ja kovalla äänellä, luoden hereitä kyyneleitä tulvailevat silmänsä Lysiakseen:

"Minä uskon sinua, sillä ei kukaan toista pettäessänsä saata siten puhua. Mutta mistä sen kaikki tiedät? Minne tahdot minut viedä? Tuleeko Kleakin sinne?"

"Ensiksi pääset turvaan hyvän kuvanveistäjäperheen luokse. Klealle ilmoitamme jo huomenna kaikki, mitä sinulle on tapahtunut, ja kun olemme saavuttaneet vapauden vanhemmillenne, niin sitten — mutta — auta, pelastava Zeus! Näetkö tuolla noita vaunuja? Minä luulen, että ne ovat eunukki Euleuksen kimot, ja jos hän näkisi meidät täällä, niin olisi silloin kaikki hukassa!

"Pidä nyt lujasti kiinni, sillä meidän pitää kiitämän kuin kilparadalla!

"Kas niin — nyt meitä peittää jo tuo kukkula, ja tuolla tuon pienen Isistemppelin luona odottaa sinua jo tulevan kesti-ystäväsi arvokas puoliso; hän istuu varmaankin palmujen luona olevissa suljetuissa vaunuissa.

"Niin tottakai, Klea on saava kaikki tietää, ett'ei hän sinun tähtesi olisi huolissansa! Kohta olen jättävä sinut hyvästi, mutta sitten myöhemmin, rakas Irene, olet kai useinkin muisteleva Lysias parkaa, vai eikö aamurusko, joka minua tänä aamuna niin ystävällisenä ja hyvää tietävänä tervehti, todellakaan ole ennustanut mitään kaunista päivää, vaan surua ja ikävää?"

Näin sanoen Korintholainen kiristi ohjaksia, pakoitti ratsujansa astumaan hiljakseen ja katseli täynnä lempeyttä Ireneä silmiin.

Tämä vastasi tähän silmäykseen sydämmellisesti ja hartaasti, mutta kyyneleet himmensivät hänen muuten niin loistavia silmiänsä.

"Sano minulle jotakin," Korintholainen pyysi. "Ethän unhoita minua?
Saanko pian käydä kesti-ystäväsi luona?"

Irene olisi niin mielellänsä huudahtanut "saat", ja taas "saat" ja tuhat kertaa "saat", mutta kuitenkin hän, vaikka pienin mielenliikutus saattoi hänet niin helposti vallata, tänä vakavana hetkenä sai voimaa vetääksensä pois kätensä, joihin Korintholainen oli tarttunut ja tälle vakavasti vastataksensa:

"Aina, aina tahdon sinua muistella, mutta vasta sitten saat tulla luokseni, kun jälleen olen yhdessä Kleani kanssa."

"Mutta Irene, ajatteleppas, jos nyt…" Lysias liikutettuna huudahti.

"Sinä olet omaistesi päitten kautta vannonut noudattavasi tahtoani," tyttö hänet keskeytti. "Tosin minä uskon, ja niin mielellänikin uskon, että sinä olet minulle hyvä, vaan sitten en sitä enää usko, joll'et pidä sanaasi.

"Kas tuolla tulee vastaamme nainen, joka näyttää ystävälliseltä.

"Se, jo viittaakin minulle!

"Niin, tuon luo menen mielelläni, mutta kuitenkin minusta tuntuu niin tuskalliselta, niin tuskalliselta, ett'en sitä saata sanoa; mutta samalla tunnen myöskin olevani niin kiitollinen! Muistele vain joskus minua Lysias ja tätä matkaamme ja keskusteluamme vanhempieni johdosta. Tee mitä vaan voit heidän hyväksensä, minä pyydän sitä. Jos vaan voisin pidättää itkuani, mutta minä en sitä voi!"