ENSIMÄINEN LUKU.
Ollessani laivalääkärinä Havannaan menevällä englantilaisella laivalla, Little Duc, olin ainoa hollantilainen koko aluksella. Matka kävi varsin onnellisesti, kunnes meidät Bahamasaarten kohdalla saavutti myrsky, joka niin pahoin muutti suuntamme, että ajauduimme aivan lähelle Cuban luona olevaa matalikkoa, noin viisi peninkulmaa Cruz del Padrasta. Tästä saamamme vahingot olivat siksi tuntuvat, että olimme pakotetut menemään ensimäiseen parhaasen ja meidän tarvettamme varten edes johonkin määrin sopivaan satamaan saadaksemme vahingot korjatuiksi ja hankkiaksemme kyllin taitavan luotsin, joka tällä tuntemattomalla vedellä ohjaisi laivamme entiseen suuntaansa.
Tätä tarkoitusta varten lähestyimme neljäntenä päivänä, kun myrsky oli hiukan asettunut, edessämme olevaa rannikkoa. Hätämerkki annettiin laukauksella laivalla olevasta ainoasta kanuunasta, joka muuten oli niin vanha ja kurja, että jos olisi toden perään ammuttu, olisi ampuja ollut suuremmassa vaarassa kuin ammuttava.
Tämän merkin jälkeen näkyi heti vene, jossa oli miehiä, ulkomuodosta päättäen kalastajia. Minusta kuitenkin tuntui, etteivät nämä ihmiset olleet yksinkertaisia, rauhallisia kalastajia, mutta mietittyäni tarkemmin, luovuin tästä ajatuksesta, sillä kansa Cuban rannikoilla ei ylipäänsä näyttänyt miellyttävältä, joten ulkomuodon takia, ei siis ollut syytä epäilyksiin.
He kertoivat, sekoittaen espanjan, ranskan ja englannin kieltä, että he asuvat saarella harjoittaen kalastusta, että heiliä on pelastusmakasiinia ja kyllin väkeä tyhjentämään laivaa ja kuljettamaan lastin matalikon läpi. Saari oli näet koralliriutan ympäröimä, josta vaan yhdestä ainoasta kohden päästiin kulkemaan. Laivaa oli sentähden mahdoton kuljettaa täydessä lastissaan ja kun lastikin olisi voinut kärsiä suurta vahinkoa, jäi ainoaksi keinoksi tyhjentää laiva ja sitten tehdä tarpeellisia korjauksia. Kun kapteeni näytti myöntyvän heidän ehdotukseensa, sopivat he hänen kanssaan, että tulevat kahden tunnin kuluttua takaisin antamaan varman vastauksen, kunhan ensin neuvottelevat toveriensa kanssa.
Nuo kaksi tuntia kuluivat. Kapteeni oli vahvasti vakuutettu sopimuksen aikaansaamisesta, ja hän ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin varustuksiin, jotta heti voitaisiin alkaa lastin purkamista.
Kohta läksi joukko veneitä saaresta ja ne suuntasivat laivaamme kohti. Oli jo puolenpäiviin aika, ja meille kävi yhä selvemmäksi, ettei laiva mitenkään voinut purjehtia eteenpäin. Vieraat, jotka nousivat laivamme kannelle, olivat raakoja ja hävyttömiä. Minä seisoin peräkannella enkä voinut olla itsekseni tekemättä sitä huomiota, että näytti aivan kuin olisivat merirosvot väkivallalla hyökänneet laivaamme.
Sopimuksia tehtiin nyt kapteenin ja yhden kalastajan viilillä, joka yhtä vähän kuin muutkaan näytti kalastajalta. Tämä oli vahvarakenteinen nuori mies ja kaunis näöltään. Kaunis ruskea parta muodosti kehyksen hänen ruskettuneiden kasvojensa ympäri ja pari tummia silmiä loisti hänen päässään. Hän näytti minusta mieheltä, joka oli tottunut käskemään ja jolle kalastajan rauhallinen ammatti kaikkein vähimmin sopi.
Ennenkuin neljännestunti oli kulunut, oli kaikki järjestyksessä, ja laivan miehistö alkoi nyt purkaa lastia. Tällaiset tehtävät eivät luonnollisesti kuuluneet minulle, mutta se ei saanut nyt olla esteenä, vaan mielelläni otin tilaisuudesta vaarin tyydyttääkseni uteliaisuuttani näihin omituisiin kalastajiin nähden. Mutta kun se henkilö, jonka kanssa kapteenimme oli sopimuksen tehnyt, läksi maihin, päätettiin että minä maihin noustessa en menisi meidän veneessämme, vaan tekisin hänelle seuraa.
Astuin veneesen ja ennen pitkää nousin maalle. Täällä huomasin kaikki olevan järjestyksessä eikä mikään voinut herättää epäluuloa, joten levottomuuteni katoamistaan katosi.
Olin sopinut kapteenin kanssa, että aivan mielin määrin saisin joko jäädä maalle tai palata laivalle, ja kun näin kaiken olevan järjestyksessä, päätin jäädä maalle. Sen tähden lähetin takaisin laivalle kolmannen perämiehen, joka oli seurannut minua, ollakseen minun sijallani siinä tapauksessa, etten olisi halunnut jäädä maalle.
Nyt saapui lakkaamatta veneitä täynnä tavaroita, jotka heti pantiin makasiineilla säilytettäväksi, ja, vaikka iltakin jo joutui, ei työtä vieläkään keskeytetty.
Miettiessäni josko jäisin yöksi maihin vai palatsinko laivalle, näin laitoksen päällikön taas hommaavan lähtöä laivaan ja nyt päätin seurata häntä, sillä pääsisinhän sieltä taas hätätilassa ensi tavaralähetyksien mukana. Kukaan ei minua siitä estänyt ja olinkin jo valmiina astumaan veneesen, kun kompastuin kaapeliköyteen ja kaaduin maahan pitkin pituuttani. Päästin oikean hollantilaisen kirouksen ja nousin taas ylös. Mutta samassa tuli laitoksen päällikkö tai johtaja luokseni ja kysyi jonkunlaisella huomaavaisuudella suureksi ihmeekseni:
"Tohtori, oletteko hollantilainen?"
"Olen", vastasin hämmästyneenä.
"Onko tuolla useampia hollantilaisia?" kysyi hän osoittaen laivaa.
"Ei, minä olen sattumalta ainoa hollantilainen koko laivalla."
Hän seisoi nyt vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi äkisti:
"Luulen olevan parasta, että pysytte täällä ettekä mene laivaan. Tällä kertaa on väkeni kaikki tuolla poissa eikä ketään jäisi tänne. Sitä paitsi tuomme tavaraa nyt viimeisen kerran tänä iltana, ja minä menen laivaan ainoastaan neuvotellakseni kapteenin kanssa, mihinkä aikaan alotamme työn aamulla."
"Kuten tahdotte", sanoin minä. "Mutta käskekää meidän veneemme tulemaan minua noutamaan."
Hän lupasi tämän ja työnsi veneen rannasta. Ajatuksissani kuljin takaisin makasiinin luo. Oliko tämä mies hollantilainen? Ei, sitä hän ei voinut olla. Tosin kyllä puhui hän meidän kieltämme, mutta hänen lausuntonsa ilmaisi selvästi hänen olevan ulkomaalaisen. Tunsiko hän ehkä myötätuntoisuutta hollantilaisia kohtaan? Päättäen hänen käytöksestään ja menettelystään voisi kyllä niin luulla. Pitemmälle en päässyt.
Kun saavuin makasiinille, oli ilta tullut aivan pimeäksi, ja minun täytyy tunnustaa olleeni jokseenkin alakuloinen. Ajatelkaapa vaan, että olin kokonaan vieraassa paikassa, että oli yö ja että päivän kuluessa oli tapahtunut kaikellaista, joka oli omiaan minua hermostuttamaan, niin harvoin kuin muuten tästä vaivasta kärsinkin. Ravasin edestakaisin siinä suuressa huoneessa, jossa olin, menin taas ulos ollen yhä jonkinlaisen selittämättömän levottomuuden valtaamana. — Mitä se oli? Enkö kuullut jonkun tuolla kaukana huutavan apua?
Kuuntelin hengitystäni pidättäen ja kuulin kaukaista hälinää sekä uudistettuja avunhuutoja. Meluava ääni kuului siltä suunnalta, jossa laivamme seisoi, ja mielettömänä riensin niinpian kuin ikinä saatoin, veneiden maallenousu-paikalle.