TOINEN LUKU.
Mitä näinä hetkinä mielessäni liikkui, sitä en kykene kertomaan. Kaikki epäluulo, joka päivän pitkään oli minua kiusannut, tuntui nyt paljon voimakkaampana ja elävämpänä, eikä hirmuisinkaan tapaus olisi tullut odottamatta.
Kun olin tullut äärimmäiseen niemenkärkeen, kuulin hirveätä melua ja pauhinaa, eikä ollut vaikeaa arvatakseni, että laivalla oli syntynyt epätoivoinen kamppailu. Siellä taisteltiin epätasaista, toiselle puolelle suotuisampaa taistelua, sen voin päättää kuulemistani rajuista espanjankielisistä huudoista ja heikoista komentosanoista, joita lausuttiin englanninkielellä. Tämän ohessa kuului valittava ääni ja aika ajoin sydäntä särkevä huuto korviini. Laivalla — ja sitä ei voinut epäilläkään — näyteltiin kammoittavaa näytelmää, jossa saaren kalastajilla oli pää-osat.
En tiedä, olinko tällä hetkellä täysin tajussani; en usko sitä. Yksi ainoa ajatus valtasi minut: lähteä laivalle. Mutta mitenkä? Venettä en voinut havaita missään, ja empimättä hyppäsin mereen koettaen uimalla päästä laivaan.
Tämä oli luonnollisesti mieletön yritys, mutta kuten äsken mainitsin, olin tällä hetkellä melkein mielipuoli. En päässytkään etemmäksi kuin koralliriutalle, joka ulottui ympäri saaren, mutta siitä oli minun mahdotonta päästä korkeiden kuohu-aaltojen läpi. Aallot, jotka särkyivät matalikkoa vasten, heittelivät minua sinne tänne kuin pähkinänkuorta, ja kun viimeinkin pääsin maalle, olin niin perin väsynyt, etten jaksanut seisoa suorana.
Jyrinä ja melu siellä kaukana oli vaiennut. Mutta tuon kauhean hiljaisuuden vallitessa kuulin muutamia raakoja komentosanoja, ja kun taas loin katseeni merelle, näin laivan olevan täydessä liekissä. Little Duc hävisi liekkeihin ja punertavassa valossa, jonka palava laiva heitti veteen, kuvastuivat kalastajien veneet kuten tummat pilkut vaalealla pohjalla.
Nyt en enää epäillyt. Nämä kalastajat olivat merirosvoja, jotka olivat houkutelleet laivamme satimeen, murhanneet pahaa aavistamattoman miehistön ja lopuksi pistäneet laivan tuleen.
Tunsin olevani johonkin määrin halvaantunut ja tylsistynyt seisoissani rannalla. Mahdotonta oli minun ajatella selvästi, vaan mitä erilaisimmat ajatukset pyörivät päässäni. En huomannut, että vähitellen oli tullut aivan pimeä, en myös tuntenut, että rankkasade valui ylitseni, ja tämä sielun tajuttomuus olisi varmaan kestänyt kauemminkin, jos ei korviini olisi äkisti kuulunut ihmisääniä.
"Haa, täällä hän on", kuului takanani, ja käsi laskeutui olkapäälleni.
"Mitä täällä teette?" kysyi sama ääni. "Tulkaa mukaan!"
Tottelin konemaisesti ja seurasin oppaitani, päällikköä ja pientä neekeripoikaa, joka kantoi lyhtyä, ja näin tulin merirosvojen asunnolle.
Minua pöyristytti, kun katsahdin ympärilleni ja näin kaikki ne murhamiehet, jotka äsken kylmäverisesti olivat toimittaneet kokonaisen laivamiehistön toiseen maailmaan. En voinut käsittää, miks'en jo aamulla huomauttanut kapteenille, kuinka vähän luottamusta herättäviltä näyttävät näiden ihmisten kasvojenpiirteet. Nyt heitä katsellessaan ei kukaan olisi voinut pitää heitä rehellisinä kalastajina. Heillä oli kaikilla villapaidan ja housujen ylä-osan päällä leveä vyö, johon oli pistetty pistooleita ja veitsiä. Muutamilla oli huivi kääritty pään ympäri, toisilla oli käsivarsi sidottuna, ja jokaisen inhottavilla kasvoilla oli luettavana kokonainen kertomus verestä ja murhasta.
Päällikkö yksin teki edullisemman vaikutuksen. Kun hän oli riisunut takkinsa, näin että hänellä punasen villapaidan päällä oli tummansininen nuttu, joka oli koristettu kultakirjaimilla. Valkeat housut olivat pistetyt korkeisiin saappaisiin ja monivärisessä kirjavassa vyössä upeili varsin hyvin valmistettu pistooli sekä pitkä kataloonilainen tikari norsunluisine kahvoineen.
Astuessani sisään, tarkastivat kaikki rosvot minua, enkä koskaan voi unhottaa niitä katseita, joita he minuun heittivät. Niissä oli minulle kyllin luettavaa. Näiden olentojen joukossa ei löytynyt ainoatakaan, joka ei mielihyvällä olisi laskenut luotia pääni lävitse. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ja kuitenkin tämä hiljaisuus sisälsi heidän päällikölleen tarkoitetun kysymyksen: "Mitä tällit miehellä on täällä tekemistä?"
"Liittolaiset", hän alkoi, "olen pelastanut tämän miehen jättämällä hänet saareen, kun hän tahtoi lähteä takaisin laivalle. Hän on sillä aikaa maannut parisataa askelta täältä ja äsken löysin hänet sieltä nukuksissa. Tahdon kertoa teille, minkätähden hänet pelastin. Tämä mies on lääkäri, ja että hän semmoisena voi olla meille suureksi hyödyksi, siitähän olette jokainen täysin vakuutettu. Olen myös ilmoittanut hänelle, että laiva tapaturman kautta syttyi palamaan ja että meille oli mahdotonta pelastaa sieltä ketään."
Ymmärsin sattumalta nämä sanat, koska olen täysin perehtynyt espanjan kieleen ja näin, että ne tekivät väkeen hyvän vaikutuksen. Tosin kyllä muutamat hiukan nurisivat, mutta kun heidän päällikkönsä selitti heille, kuinka tarpeellista ja hyödyllistä oli, että joku täällä oli perehtynyt lääketaitoon, ylistivät he kaikki hänen viisauttaan ja huolenpitoaan.
Olin hyvin varovainen, etten antaisi heidän huomata ymmärtäväni espanjaa. Kapteeni tuli luokseni, puhutteli minua englannin kielellä ja pyysi minua istuutumaan sekä nauttimaan jotakin virkistyksekseni. En voinut kuitenkaan panna suuhuni muuta kuin jonkun lasillisen viiniä ja sitten asettauduin nukkumaan liiterin nurkkaan purjekasan päälle, sillä olin niin uninen, etten enää jaksanut pitää silmiäni auki. Johtuiko tämä viinistä tai olivatko he siihen sekoittaneet jotain, tehdäkseen minut uniseksi, sitä en voi sanoa. Niin paljon huomasin toki vielä, että rosvojoukkoa asettui myös levolle, ja senjälkeen nukuin.
Herättyäni oli aurinko jo ylhäällä taivaalla. Huone oli tyhjä, s.t.s. ettei yhtään ihmistä ollut siinä, ja tarkastamatta oliko minulle asetettu mitään aamiaiseksi, riensin ulos samalle paikalle, jossa edellisenä iltana olin seisonut. Kaikki, mitä olin kokenut, tuntui minusta unelta, ja aluksi koitin saada selville, oliko painajainen minua yöllä ahdistanut ja näyttänyt minulle mielikuvituksessa, kuten peilissä, nämä hirmuisen kauhistavat kohtaukset.
Kallion huipulta katsahdin merelle, ja siellä matalikon laidassa sain nähdä Little Ducin makaavan hylkynä, puoleksi palaneena, jota nyt tuskin saattoi tuntea. Yksi masto oli vielä jälellä, ja muutamia purjeensiekaleita liehui tuulessa. Korkeat hyökyaallot löivät laivahylyn yli, josta ainoastaan keulapuoli oli veden pinnan yläpuolia.
Tätä katsellessani valtasi minut sanomaton epätoivon ja kurjuuden tunne ja vaipuen polvilleni aloin lapsen lailla itkeä.