KOLMAS LUKU.
Olen aina ollut tunnettu miehenä, jota hermokohtaukset ani harvoin ovat vaivanneet ja joka vaaran hetkinä tai mieltä tärisyttävissä tilaisuuksissa olen aina jaksanut säilyttää kylmäverisyyteni ja mielenmalttini, mutta kun tänä aamuna, kalliolla seisoissani käänsin sattumalta katseeni rantaan, en voinut pidättää kauhun huudahtusta ja tunsin miten horjahdin, saadessani yht'äkkiä nähdä sellaisen näyn.
Rannalla laineiden heittäminä makasi neljä ruumista vieretysten. Neljän entisen toverini ruumiit, onnettoman aluksemme neljän miehen ruumiit!
Hetkiseksi valtasi minut tunne, kuin olisin syöksynyt alas ja olisin kuolemaisillani, ja, tämä tunne oli hermojani vahvempi, mutta se kesti vaan silmänräpäyksen. Olin juuri aikeissa lähteä sieltä tarkastaakseni ruumiita lähemmin, kun huomioni kiintyi veneisiin ja merirosvoihin, jotka olivat piirittäneet laivahylyn ja ryöstivät nyt sieltä mitä tuli ei ollut hävittänyt.
Katselin heitä hetken, mutta silloin juolahti äkisti mieleeni, ettei suinkaan mahtane olla minulle eduksi, jos he saisivat nähdä minut täällä, ja kun olin päättänyt välttää jokaista tilaisuutta, joka antaisi heille aihetta epäluuloon, oli minulle välttämätöntä mahdollisimman vähän joutua epäluulon alaiseksi.
Saavuttuani rakennukselle, päätin heti tarkastella toiminta-alaani, joka suunnitelmiini nähden oli ennen kaikkea tarpeellista.
Rakennus, joka oli valmistettu huonosti veistetystä puusta, sijaitsi saaren keskessä, aivan lahden rannalla, joka halkaisi kahden kolmanneksen osan hietaisesta saarekkeesta. Paitsi kääpiömäisistä pensaskasveista muodostunutta ryhmää ja muutamia surkastuneita puita, ei voinut havaita mitään muuta, joka muistutti kasvikuntaa tai olisi ollut sen kanssa samanlaatuista. Meren puolelta ympäröivät saarta matalat kalliot ja vähän matkaa maasta piiritti sitä vyön lailla koralliriutta. Sen sisäosa oli hyvin epätasaista maata, aivan kuin täyteen sirotettu suurempia ja pienempiä kallionsirkaleita.
Tätä ei ollut vaikea huomata muutamassa silmänräpäyksessä, sillä minun tarvitsi vaan asettua rannalla olevalle kalliolle nähdäkseni koko saaren. Sentähden palasin nyt, päättäen kiinnittää itse rakennukseen enemmän huomiota kuin tähän saakka olin tehnyt.
Iso rakennus sisälsi ainoastaan kolme huonetta: suuri huone eli sali, jossa oli arkkuja ja penkkejä pitkin seiniä ja keskessä pitkä pöytä, pienempi huone sekä kolmas huone, joka oli aiottu ryöstetyille tavaroille säilytyshuoneeksi.
Paitsi muutamia erilaisia vaatekappaleita, ei siellä löytynyt mitään erityisesti mainittavaa. Joka miehellä oli kuitenkin erityinen penkkinsä, jolla oli muutamia peitteitä vuodetta varten, ja penkin yläpuolella oli laipiolla erotettu karsina aseita ja erilaisia työkaluja varten.
Tarkastukseni oli pian suoritettu. Mutta tällä aikaa oli päivää kulunut, niin että tunsin olevani nälkäinen. Kun katselin ympärilleni etsien jotain syötävää, huomasin runsaasti katetun pöydän, jolle oli liidulla kirjoitettu hollannin kielellä yksi ainoa sana: "Syö!"
Ensin kummastuin, mutta sitte muistin, että päällikkö oli minulta kysynyt, olenko hollantilainen ja että hän sitten, vaikkakin varsin virheellisesti, oli puhutellut minua omalla äidinkielelläni. Seurasin siis äänetöntä pyyntöä ja nautin aamiaiseni.
Olin juuri nousemassa pöydästä, kun kuulin ääniä ulkoa ja rosvot palasivat kotiin. He kantoivat kaikellaisia esineitä, ja lahdekkeessa olivat veneet, jotka myös olivat täynnä saalista.
Päällikkö astui ensiksi sisään ja tervehti minua päännyökäyksellä.
"Näen, että olette syönyt aamiaisen, tohtori", sanoi hän.
Tein myöntävän liikkeen.
"Olemme nyt käyneet laivahylyssänne", sanoi hän, "mutta siellä ei ollut mitään enempää tuomista, ja hyvä oli, että me eilen korjasimme suurimman osan lastista, sillä muuten ei siitäkään olisi paljoa voitu pelastaa. Mutta kuulkaapas, te ehkä tiedätte, kelle lasti oli osoitettu?"
"Kyllä", vastasin minä, "Rafael Marclett & kump:lle Havannassa."
"Vai niin", jatkoi hän, "sitten emme ainakaan tarvitse paljoa, vaivautua omistajaa etsiessämme. Ilmoitamme laivan isännille, ja sopivan pelastuspalkkion saatuamme lähetämme heille lastin."
Miehet, jotka tämän keskustelun aikana kävelivät edes takaisin, katselivat toisiaan salaperäisesti ja vilkuttivat silmillään ikäänkuin tahtoisivat sanoa:
"Kuule, miten se veijari koettaa pettää häntä!"
Olin olevinani huomaamatta keskustelua ja ymmärtämättä ainoatakaan espanjankielistä sanaa.
Päällikkö, jota kuulin kutsuttavan kapteeni Raminoksi, kulki edelleen puhellen kanssani, siksi kunnes rosvot eivät enää voineet meitä kuulla. Minusta tuntui kuin tahtoisi hän sanoa minulle jotain kahden kesken ja aivan äkisti hän virkkoikin:
"Ystäväni, me olemme nyt joutuneet niin kauas, ettei kukaan voi meitä kuulla. Te toivotte luultavasti minulta jotain selitystä?"
Katsahdin häneen, hän katsoi minua silmiin, ja molemmat ymmärsimme heti, ettei maksanut vaivaa koettaa pettää toisiamme.
"Eiliset ja tämänpäiväiset tapahtumat ovat varmaan suuresti teitä kummastuttaneet?" alkoi hän uudelleen.
"Se on tiettyä", vastasin minä. "En ollenkaan tiennyt merirosvoja löytyvän tällä rannikolla."
"Niin kyllä", sanoi hän kalpenematta tai punastumatta. "Te ette ole antanut pettää itseänne ja te tiedätte kaikki, aivan niinkuin otaksuinkin; mutta te saatte nyt myös tietää, että minulla oli erityinen syy pelastaa teidät."
"Juuri tämä asia on antanutkin minulle enimmän miettimisen aihetta", vastasin hänelle.
"Aikananne saatte kyllä tietää syyn. Mutta ensiksi täytyy minun mitä vakavimmin varoittaa teitä väkeni suhteen. Olkaa sentähden varuillanne, ettette ilmaise itseänne. Jos he huomaisivat teidän tietävän, mitä väkeä me olemme, ei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastaa teitä."
Minun täytyy tunnustaa, että nämä sanat hiukan kauhistuttivat minua. Kuinka helposti voisi sattuma minut ilmaista, ja silloin olisi minulla loppu käsissä.
"Ennen kaikkea, älkää koskaan ilmaisko ymmärtävänne espanjan kieltä", sanoi hän. "Yksin se olisi kylliksi langettamaan tuomionne."
Luonnollisesti vakuutin hänelle koettavani olla itseäni ilmaisematta, ja sitte kertoi hän minulle syyn, miksi oli minut pelastanut.
"Tiedättekö, mitä teidän on kiittäminen siitä, että vielä elätte?" sanoi kapteeni.
"Mitenkä minä voisin sen arvata?"
"Niin, sitä seikkaa, että olette hollantilainen."
"Sitäkö yksin?" kysyin kummissani.
"Kyllä, yksin sitä", oli hänen vastauksensa.
"Oletteko te sitten myös hollantilainen?" tiedustelin uteliaana,
"Oi, ei; ja älkää ajatelko, että olen pelastanut teidät mieltymyksestä kansallisuuteenne; ei toki. Olen pelastanut teidät, koska te hollantilaisena olette perehtynyt hollannin kieleen."
Katsoin ällistyneenä häneen, sillä en ollenkaan voinut käsittää näiden sanojen tarkoitusta.
"Te ette ymmärrä minua", jatkoi kapteeni, joka huomasi kummastukseni.
"Mutta kuulkaa nyt, niin selitän teille kaikki."
"Sille ammatille, jota nyt harjoitan, olen kauan omistanut elämäni. Kuinka tulin siihen ryhtyneeksi, ei kuulu tähän. — Eräässä tilaisuudessa sain haltuuni erilaisia esineitä, niiden muassa myös kirjoja ja käsikirjoituksia. — Ensin täytyy minun kuitenkin ilmoittaa, teille, että nuorukaisena purjehdin hollantilaisessa laivassa ja että siten olin tilaisuudessa tutustumaan hiukan hollannin kieleen. — Kun sitten tulin näiden kirjojen ja paperien omistajaksi, selailin niitä eräänä päivänä, kun olin huonolla tuulella, ja löysin niistä muun muassa erään vanhan käsikirjoituksen, joka minusta näytti olevan kertomus merirosvosta 1500-luvulta, joka piti asuntoa näiden saarien läheisyydessä, tehden meren näillä seuduin vaaralliseksi kulkea. Tämä käsikirjoitus oli, alkuselityksestä päättäen, jonkun merirosvon miehistöön kuuluvan miehen kirjoittama."
"Arvattavasti hollantilaisen?" kysyin minä, sillä aloin olla huvitettu tästä merkillisestä seikkailijasta.
"Aivan oikein, juuri hollantilaisen. Selailin käsikirjoitusta ja luin palan sieltä toisen täältä. Mutta kun varsin vaillinaisesti osaan hollannin kieltä, takerruin monta kertaa. Näin selaillen tulin loppuun, mutta siellä tapasin jotain, joka suurimmassa määrin kiinnitti huomiotani."
"Merirosvon seikkailuista rikkaan elämänkertomuksen lopussa oli lisäys, että rosvot olivat jollekin näistä saarista perustaneet jonkinlaisen aarrekammion, jossa säilytettiin kaikki arvo-esineet sekä rahat, että viimeisen sodan aikana oli kaikki rosvot, kirjoittajaa lukuunottamatta, tapettu miekalla tai jotain sellaista, ja ettei kukaan sittemmin, paitsi kirjoittaja, tietänyt aarteen olemassa olosta. Kun hän tunsi loppunsa lähenevän, oli hän kirjoittanut kertomuksensa ja samalla siinä ilmaissut paikan, mihin aarre olisi kaivettu."
Kapteeni katseli minua.
"Ja missä se paikka sitten on?"
"Niin, se se juuri on, jota en saanut selville, ja se onkin syy, miksi teidät säästin. Teidän pitää auttaa minua tätä aarretta löytämään. Te olette hollantilainen, te osaatte lukea käsikirjoituksen, ja sinä päivänä, jolloin aarre löydetään, saatte te vapauden, ja silloin on onnenne valmis."
"Mutta kuka takaa, ettei kertomuksenne ole muuta kuin satu?" väitin minä.
"Ei, ei, ei, varmasti se ei ole mikään satu", väitti hän. "Myös tämän rannikon merimiesten keskuudessa kerrotaan samaa tarinaa."
"No, saammehan nähdä. Milloin voin saada käsikirjoituksen?"
"Heti", vastasi kapteeni, "seuratkaa minua vaan kotiin. Lukekaa ja tutkikaa sitä tarkasti, ja — toistan sen kerran vielä — jos selvitätte minulle salaisuuden, niin ansaitsette vapauden ja hankitte itsellenne onnen."
"Mutta jollei mitään aarretta löydy?" kysyin minä.
"Jos paikka löydetään, eikä siellä olo aarretta, niin jäätte tänne ainiaaksi", vastasi hän: "ei kukaan, joka ei ole kuulunut meikäläisiin, ole koskaan saanut jättää rannikkoa elävänä."
En sanonut enää mitään ja kuljin loppumatkan asuinhuoneeseni mitä kummallisimmat tunteet mielessäni.
Kun merirosvot aterian jälkeen olivat taas lähteneet työhönsä, pyysi kapteeni minua tulemaan huoneesensa ja ojensi minulle siellä kellastuneen, vanhalle, paksulle hollantilaiselle paperille kirjoitetun käsikirjoituksen. Arkit olivat pituudelleen käännetyt kahtia ja vasen puoli jokaisesta puoliarkista oli kirjoitettu täyteen.
Kapteeni asetti viereeni pullon viiniä sekit laatikon sikaria ja läksi sitten ulos, jottei häiritsisi minua lukeissani. Koetin hankkia itselleni niin mukavan istuinpaikan kuin mahdollista ja rupesin sitten lukemaan seuraavaa käsikirjoitusta.