NELJÄS LUKU,
Käsikirjoitus.
Syyskuussa 15— läksin minä, Claas Janszoon Enckhuysenistä "Medea" nimisellä jahdilla merille. Määräpaikkamme oli Venetsia. Lähdimme Tesselistä, ja suuntasimme suotuisan tuulen vallitessa Englannin kanaalin läpi Plymouthia kohti, josta laivurin piti ottaa lisää lastia. Koska tuuli oli muuttelevainen, täytyi meidän viipyä siellä muutamia viikkoja, jonka ajan käytimme katsellaksemme kaupunkia.
Kun sitten matkaa jatkettaessa olimme sivuuttaneet Gibraltarin salmen, havaitsimme äkisti kolme algerialaista merirosvolaivaa, jotka heti alkoivat ajaa meitä takaa.
Laivassamme oli väestönä 30 miestä, ja se oli varustettu 16 kanuunalla, jonkatähden päätimme puolustautua, jos taistelu tulisi kysymykseen. Pian ne olivat aivan jälissämme, niin että meidän täytyi etsiä maata, ja purjehdimme suoraan del Tierron linnoitukseen. Sikäläinen miehistö alkoi heti meidän ylitsemme ampua vihollista, ja kun me olimme aivan lähellä suojelevaa satamaa, panimme mekin tykkiänne paukkumaan.
Ennen pitkää suuntasivat rosvolaivat kulkunsa aukealle merelle, jonka jälkeen me jatkoimme matkaamme; mutta seuraavan päivän puolenpäivän aikana näimme ne taas, ja takaa-ajo alkoi uudelleen.
Kun ilta saapui, olimme valmiit taisteluun. Yö oli hyvin pimeä ja myrskyinen, niin että meidän onnistui paeta pimeydessä, vaikka me kerran satuimme joutumaan vihollisen laivojenkin väliin. Muitta seikkailuitta saavuimme lopulta Venetsiaan, jossa oli ankkuroituna kokonainen laivasto eri maista kotoisin olevia aluksia.
Täällä viivyimme jonkun aikaa, ja kun minä eräänä päivänä kuljin sitä laituria pitkin, jossa monta galeerilaivaa oli ankkuroituna, kohtaisin maamieheni, joka purjehti ranskalaisella kaapparilla tai merirosvolaivalla ja hän kertoi minulle niin monta kummallista juttua heidän iloisesta elämästään, suuresta palkastaan ja runsaista saaliistaan, että minä päätin seurata häntä. Koska hänen laivansa oli jo lähtövalmiina, voin minä huomaamatta tulla laivalle ja saada sijan kaapparin miehistön joukossa.
Suuntasimme Brasilian rannoille, jossa kapteenimme aikoi anastaa espanjalaiset alukset, jotka kallisarvoisine lastineen aikoivat purjehtia Brasiliasta kotimaahansa.
Tämä suunnitelma onnistui yli toiveiden, ja laiva toisensa jälkeen joutui meidän käsiimme. Lopulta menimme rohkeudessamme niin pitkälle, että espanjalainen kuvernööri vannoi kalliin valan, ettei hän ennen lepäisi eikä pysähtyisi, ennen kuin saisi meidät käsiinsä ja surmaisi meidät.
Me vaan nauroimme tälle ja risteilimme kuten ennenkin Brasilian rannikoilla, joka olikin oivallinen pyyntialue.
Eräänä päivänä, meren ollessa tyynenä, makasimme aivan lähellä St. Augustianin lahtea. Mitään ei voitu toimittaa, ja suurin osa väkeä makasi kannella. Kapteeni Pierre Billot käveli edes takaisin peräkannella katsahtaen tuon tuostakin taivaanrannalle kuten saalista vainuten. Yltympäriinsä ei voitu kuitenkaan havaita mitään muuta kuin taivasta ja vettä.
Minä nojasin laivan laitaa vasten ja katselin tyyntä merta, jota ei ainoakaan tuulenhengähdys pannut väreilemään, kun kapteeni aivan äkisti seisoi luonani ja sanoi:
"Minkä sinä luulet tuon laivan olevan?"
Tätä sanoessaan osoitti hän laivaa, joka tuli näkyviin taivaanrannalta.
Ihmetellen katsoin sinneppäin, sillä hetki sitten en ollut nähnyt
mitään, ja minusta tuntui arvoitukselta, miten laiva niin äkkiä oli
Ilmestynyt.
"NO, miksi arvelet tuota alusta?" kysyi hän taaskin.
"Espanjalainen kaljoona", vastasin niinä, sillä se oli helppo nähdä.
"Aivan oikein", sanoi kapteeni, "ja se on meitä etsimässä."
"Sitä minäkin luulen", vastasin minä, "ja jos hiukkasenkin tuulisi, levittäisi se kyliä kaikki purjeet saadakseen meidät kiinni."
"Niin, mutta jos kaljooni saa tuulta, saamme mekin tuulta, ja silloin se ei koskaan saavuta meitä."
Tuli ilta, eikä vieläkään huomattu yhtään tuulta. Kun tuli pimeä, näimme selvästi espanjalaisen lyhdyt, me taas emme sytyttäneet ollenkaan omiamme.
Aamuyöstä rupesi kuitenkin tuulemaan, ja päivän koittaessa oli espanjalainen kintereillämme. Se oli vetänyt englantilaisen lipun, meillä taas oli varovaisuuden vuoksi espanjalainen lippu.
Pierre Hillot ei muuten ollut mikään pelkuri, ja kun hän näki espanjalaisen olevan niin lähellä, päätti hän antautua taisteluun. Tämän aikeensa ilmoitti hän väelleen, joka antoi siihen suostumuksensa.
Vaikka me molemmin puolin tiesimme, kenen kanssa meillä oli tekemistä, pidimme yhä edelleen väärää lippua. Espanjalainen antoi silloin tällöin aivan kuin meitä tervehtiäkseen laukauksen jyrähtää; saman teimme myöskin me. Tätä kesti aina lähes 10 asti aamulla, jolloin olimme kyllin lähellä toisiamme alkaaksemme tanssin.
Äkisti katosi vihollisen laivasta englantilainen lippu ja sijaan vedettiin espanjalainen. Samalla lähetti se meitä kohtaan kovan laukauksen; tämä oli alkua.
Silmänräpäyksessä katosivat espanjalaiset lippumme, ja ranskalaisen lipun liukuessa ylös tankoon, asetimme keularaakaan oman lippumme — mustan, veripunainen risti keskessä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ampui vihollinen, jolla oli 24 tykkiä, täydeltä laidalta, ja kun se oli ampunut toisen yhteislaukauksensa, makasi seitsemän meistä verissään kannella.
Se oli huono alku.
Meidän puoleltamme ei oltu laukaistu ainoatakaan kertaa, sillä kapteeni tahtoi, että vihollinen tulisi vielä lähemmäksi antaaksemme sitten sille oikein kunnollisen tervehdyksen tulikivääreistämme. Tämä oli meidän vahva puolemme, ja kapteeni oli piiloittanut suuren joukon miehistöstä, joka vasta ratkaisevalla hetkellä astuisi esiin näyttämölle.
Espanjalainen antoi tosiaan johtaa itsensä harhaan ja tuli niin lähelle meitä, että oli aseittemme ampumamatkan päässä. Samassa astui miehistömme esiin ja alkoi vihollista vastaan niin kiivaan tulen, että niitä kaatui kuin hyttysiä ja hetkeksi ne vetäytyivät takaisin.
Vastustaja näki heti, että jos mieli voittaa meidät, täytyi ryhtyä laivan valtaukseen, sillä meidän laukauksemme poimivat liian paljon sen tykkejä hoitavaa miehistöä, niin että tuli siltä puolelta alkoi yhä heiketä. Koska espanjalaisella oli yli kolmesataa miestä laivalla, päätti se ruveta laivaamme valloittamaan ja hyökkäsi heti päällemme.
"Ei yhtään armoa! Ei yhtään armoa!" huusi vihollinen ja heitti ulos iskuha'at. Mutta heittäjät eivät tavanneetkaan laivamme peräpuolta, ha'at pudota ponnahtivat mereen, ja tämän johdosta teki vihollisen laiva heilahduksen, niin että se peräkeulallaan töytäisi vasten meidän keularaakaamme, joka kovalla räiskinällä taittui pieniksi palasiksi.
Tämä oli ikävä sattuma meille, sillä samassa antoi vihollinen ohi kulkiessaan tiheän kuulasateen kohdata meitä.
Nyt ei ollut mahdollista tehdä vastarintaa kauempaa, meidän täytyi taipua.
Tässä silmänräpäyksessä käännyin kapteeniin ja näin, että hän nyt kuten ainakin jakeli käskyjään yhtä kylmäverisesti, mutta mahdotonta oli pitää vihollista enää loitolla, se kun jo osaksi oli astunut laivaamme. Moni meistä oli jo kaatunut, ja me sanan täydessä merkityksessä kahlasimme veressä.
Äkisti näin kapteenin hypähtävän ylös ja katoavan laivaan. Mitä hän aikoi tehdä?
En saanut aikaa kauvan tätä miettiä. Jyrisevä paukahdus — ja meidät heitettiin ylös ilmaan kuten höyhenet myrskyilmassa. Kapteeni ei tahtonut elää tämän häpeän jälkeen ja oli sentähden heittänyt, sytyttimen ruutitynnyriin.