VIIDES LUKU.
Laivan lentäessä ilmaan olin minä muutamien muiden kanssa etukannella, jossa taistelimme tulisesti päälletunkeutuvien espanjalaisten kanssa. Nyt meidät nostettiin korkeuteen ja heitettiin taivasta kohti: kauhistuksen huudahtus pääsi kaikkein huulilta. Sen jälkeen putoili veteen kammottavana sateena ruumiin osia, silvottuja jäseniä, purjeensiekaleita, nuoria, puunpalasia ja aseita peittäen vedenpinnan mitä erilaatuisimmilla esineillä. Olin hetken ajan mielipuolena kauhusta enkä tietänyt, mitenkä minä olin jäänyt eloon. Ponnistelin kaikin voimin päästäkseni veden pinnalle, ja korvissani kuului omituinen suriseva ääni, mutta tästä huolimatta oli minulla siksi paljon tahdon lujuutta, että pääsin ylös ja tartuin ensimäiseen laivan palaseen, joka sattui eteeni.
Katselin ympärilleni ja kaikkialla näin ruumiita ja uiskentelevia miehiä kohoavan ylös ja siten tulin huomaamaan, etten yksin ollut pelastunut kuolemasta. Samassa kuulin äänen takanani huutavan:
"Tulkaa, vielä ei ole kaikki mennyttä; tuolla on vene!"
Katsoin ympärilleni ja huomasin kapteenin, joka istui märssypalan päällä. Hän oli pahoin loukkaantunut, mutta eli kuitenkin, ja se olikin pää-asia; sillä varma oli, että jos joku voisi pelastaa meidät, niin oli se hän.
Vene tuli nyt kaikkien uiskentelevien päämääräksi. Kun saavutimme sen, tunsimme sen espanjalaisten veneeksi. Kiipesimme siihen, tartuimme airoihin ja aloimme soutaa. Kaksitoista miestä siinä kaikki, mitä meikäläisistä oli jäänyt jälelle.
Kun tarkastelimme espanjalaista vastustajaamme, näimme, että sekin oli saanut tuntuvia vammoja räjähdyksestä, sillä siis oli kyliisi tekemistä itsessään, joten se ei voinut kiinnittää huomiotansa meihin.
Huolimatta siitä, ettei yksikään meistä ollut pelastunut ehein nahoin, ja varsinkin muutamilla oli oikein pahoja haavoja, sousimme kumminkin kaikin voimin päästäksemme maalle mahdollisimman pian. Mutta kului koko yö — ja se oli hirmuinen yö — ja koko seuraava päivä, emmekä nähneet missään maata. Nälkä ja väsymys vaivasi meitä, ja vaikeammin haavoittuneet makasivat kuumeessa. Kapteeni yksin pysyi rohkeana ollen varmasti vakuutettu, että pian pitäisi maan tulla näkyviin.
Kolmas päivä — vieläkin kauheampi kuin edelliset — valkeni. Toiset makasivat tunnottomina, toiset hourailivat ääneensä hyvästit ruoasta ja juomasta, vieläpä muutamat arvelivat olevan välttämätöntä arvalla ratkaista, kuka meistä ensin olisi lopetettava, sillä parempi olisi, että yksi kuolisi toisien pelastumiseksi, kuin että jokainen menisimme varmaan kuolemaan.
Kaikeksi onneksi ei näin pitkälle tultu, sillä puolenpäivän aikana huomasimme äkisti maan. Tämä oli näky, joka toi kaikkiin uutta eloa. Kaikki ponnistivat viimeiset voimansa, ja juuri illan tullessa saavuimme rannikolle, joka oli meille aivan outoa, mutta jossa kuitenkin voimme oleksia turvallisemmin kuin aavalla merellä.
Kohta löysimme joukon kuoriaisia, jotka söimme raakoina ja vahvistettuamme itseämme tällä lailla johonkin määrin, heittäydyimme maahan lepäämään aivan välinpitämättöminä vaaroista, jotka mahdollisesti voisivat tällä tuntemattomalla rannikolla uhata meitä.
Kun on kolmena päivänä kärsitty sellaista kurjuutta kuin meidän oli täytynyt kestää, ei suinkaan ole ihmeellistä, jos puuttuu halua uudelleen heittäytyä sellaisen petollisen elementin valtaan kuin meri on. Kun seuraavana aamuna heräsimme ja söimme aamiaisemme, jona nytkin oli yksinomaan kuoriaisia, neuvottelimme, mitä olisi nyt tehtävä, ja aniharva meistä tahtoi jatkaa matkaa meritse; useimmat halusivat mieluimmin ensin tutustua saareen.
Nyt ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ollaksemme hätätilassa valmiit lähtemään merelle. Vene vedettiin maalle ja piiloitettiin mahdollisimman hyvin erääsen luolaan ja sitten varustauduimme aseilla. Veneestä olimme löytäneet muutamia aseita, vaikk'ei niitä montaa ollut. Oli niitä kuitenkin riittämään asti ainakin tusinalle meidän laisia miehiä, jotka enemmän luotimme voimaamme ja rohkeuteemme.
Kuljettuamme hetken sisämaahan päin ja saavuttuamme eräälle kukkulalle, huomasimme olevamme tiheään kasvettuneella saarella. Kohta neuvottelimme, menisimmekö etemmäksi maalle päin tai kulkisimmeko vaan pitkin rantoja. Mahdotonta oli arvata, mitä tällaisessa metsäisessä seudussa löytyi kätkettynä, ja siinä tapauksessa, että siellä asuisi vihollismielisiä villejä, olimme joutuneet pahaan ansaan, koska nämä metsässä hyökätessään olisivat meitä voimakkaammat. Sentähden päätimme olla kulkematta etemmäksi.
Teimmekin kohta senjälkeen kierroksen, kunnes uudelleen saavuimme rannalle ja jatkoimme sitte matkaamme sitä pitkin. Nälkämme sammutimme syömällä eräitä isolajisia ostronia, joita täällä löytyi yllin kyllin.
Illan suussa tulimme aivan metsän lähelle, mutta päätimme silloin, ettemme kulje kauemmaksi, vaan vietämme yömme kukkuloilla huomispäivää odotellen.
Mutta kuka voi kuvailla hämmästystämme, kun saimme kuulla pyssynlaukausten paukkuvan aivan lähellämme?
Ensi työksemme tartuimme aseisiimme ja katselimme hätäisinä ympärillemme, vaan kun emme ketään nähneet, huomasimme pian, etteivät laukaukset tarkoittaneet meitä. Kaikessa kiireessä menimme kukkulalle ja saimme nyt nähdä, mitä siellä tapahtui.
Metsän reunassa vilisi intiaaneja, jotka olivat kiivaassa taistelussa espanjalaisjoukkueen kanssa, joka näytti saapuneen mereltä päin. Vaikka intiaaniparat peittivät vihollisensa nuolisateesen, kaatui heistä kuitenkin suurin osa pyssyn luodeista, eivätkä he uskaltaneet tunkeutua eteenpäin. Useimmat piiloutuivat metsän suojaan ja sieltä he lähettivät nuoliaan. Pieni joukkue vaan pysyi paikallaan. Kauempana metsän takana näimme suuren laivan mastojen kohoavan; näimme ainoastaan laivan etupuolen.
Ei kukaan meistä hiiskunut sanaakaan, laskeuduimme alas kukkulalle ja katselimme siitä taistelun loppua.
Espanjalaiset olivat nähtävästi voitolla, mutta kun ilta oli tulossa, ei heillä näyttänyt olevan vähääkään halua tunkeutua metsikköön. He tyytyivät vaan ampumaan jokaista yksityistä intiaania, jonka saivat näkyviinsä, sillä useimmat näistä olivat vetäytyneet kauemmaksi sisämaahan.
Pian tuli pimeä. Intiaanit sytyttivät tulen, ja kauempanakin metsässä näimme sellaisia tulia joukottaan leimuavan. Ampuminen oli tauonnut, ja pimeys oli lopettanut taistelun.
Pierre Billot, joka koko ajan oli maannut hiljaa, rupesi nyt puhumaan ja ehdotteli, että auttaisimme intiaaneja, koettaisimme sitte heidän avullaan lyödä espanjalaiset ja anastaa heidän aluksensa. Moinen ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mielemme paloi halusta saada maksaa espanjalaisille häväistyksemme ja meillä oli täysi työ pysyä paikoillamme tuon lyhyen taistelun aikana.
Nyt piti vaan tulla yhteyteen intiaanien kanssa espanjalaisten huomaamatta ja olla varuillamme, etteivät intiaanit pitäisi meitä vihollisina ja tappaisi meitä ennenkuin ehdimme heille edes esittää ehdotuksemme.
Kapteeni poisti tämän vaikeuden ilmoittamalla, että hän yksin tahtoi lähteä intiaanien luo, ja kun hänen poikansa, joka myös oli pelastunut, tahtoi häntä seurata, hylkäsi hän tämän pyynnön.
"Kuulkaa!" hän sanoi. "Täällä, täytyy olla yhden johtajan ja tuolla samaten toisen. Espanjalaiset täytyy yllättää hyökkäämällä kahdelta puolen heidän kimppuunsa. Minä lähden nyt tuonne intiaanien luo heitä johtamaan. Älkää olko puolestani levottomia, tunnen kylki heidän kielensä ja tapansa ja luulen kaiken onnistuvan."
Hän läksi, ja pyssyt ampumakuntoisina kädessämme odotimme, mitä piti tuleman.
Tunti kului suurimmassa levottomuudessa, ja jännityksessä, kun kuulimme laukauksen etäältä ja kauhistuttava sotahuuto kaikui avaruudessa. Tämä oli meille merkkinä hyökkäykseen ja nälkäisten susien lailla hyökkäsimme espanjalaisten sivustaan samalla kuin Pierre Billot punaihoisineen ahdisti heitä toiselta puolen. Intiaanit eivät antaneet yhtään armoa. He pistivät kuoliaaksi kaikki ja neljännestunnin kuluttua ei ollut ainoatakaan espanjalaista elossa.
Samassa kuulin kiväärin pauketta meren puolelta. Toinen joukkue espanjalaisia, vaikkakin luvultaan edellistä pienempi, lähestyi, nähtävästi aikeissa tulla tovereilleen avuksi.
Me vetäydyimme metsään, jossa oli intiaanikyliä ja heidän pelastajinaan otettiin meidät juhlallisesti vastaan sekä kestittiin hyvin, jonka jälkeen menimme levolle.
Yksi oli kuitenkin joukossamme, joka ei tänä yönä nukkunut, nimittäin Pierre Billot. Hän oli yhdessä etevimpien intiaani-päälliköiden kanssa tehnyt sotasuunnitelman, sillä eihän ollut epäilemistäkään, etteivät espanjalaiset koettaisi seuraavana aamuna nousta maalle saaren rannikolle.
Kun aamulla varhain heräsimme, huomasimmekin, ettei kapteenimme ollut ollut työttömänä. Hänen neuvostaan olivat intiaanit rakentaneet keskelle metsää suuren nelikulmaisen linnoituksen, joksi oli laitettu toinen toistensa päälle ladotuista puunrungoista ja jos tätä hyvin puollustettaisiin, tulisi se olemaan sekä meille että intiaaneille varmana turvapaikkana.
Mitä olimme ennustaneet, tapahtuikin. Laiva, joksi oli kärsinyt pahoja vaurioita, laski maihin ja melkein koko miehistö riensi intiaanikylään päin. Ainoastaan muutamat jäivät laivaan. Billot jätti poikansa linnoitukseen sen puolustusta johtamaan ja läksi itse meidän etunenässämme toiselle puolen metsää. Intiaanit ilmoittivat meille espanjalaisten liikkeet ja saatuamme lopuksi tietää näiden kulkeneen metsään päin ja kuultuamme ensimäiset laukaukset, jätimme kapteenin ohjaamina metsän, kuljimme rientomarssissa välimatkan, joka eroitti meidät merestä, hyppäsimme veneesen ja tuossa tuokiossa olimme tuon suuren laivan luona. Vasta liian myöhään huomasi jälellä oleva miehistö, kenen kanssa heillä oli tekemistä. Kauhun valtaamina tekivät he tuskin ollenkaan vastarintaa ja lyhyen ottelun jälkeen oli laiva meidän. Kapteenin käskystä laukesivat, jo valmiiksi ladatut kanuunat siihen osaan metsästä, jossa espanjalaiset olivat. Nämä vallan jähmettyivät kauhusta ja sekasorrossa pakenivat he sitten laivaansa punaisten hornanhenkien ajamina, jotka verikoiran tavoin seurasivat heidän kintereillään. Me puolestamme tervehdimme pelastusta etsiviä pakolaisia kiväärien laukauksilla, josta he joutuivat ihan pois suunniltaan. Ei yksikään heistä pelastunut.
Kun tämä yllätys oli näin onnistunut yli kaikkien toiveiden, lähdimme uudelleen maihin ja vietimme yhdessä intiaanien kanssa suurenmoisen voittojuhlan, joka loppui vasta seuraavana aamuna.