KUUDES LUKU.
Nyt oli meillä sitten taas laiva, ja laiva, joka oli paljon parempi kuin se, jonka olimme menettäneet. Se oli kaikin puolin hyvin varustettu ja olimme siis saaneet hyvän saaliin. Vaikkakin se oli vähän vahingoittunut, saatoimme kuitenkin lähteä sillä merelle ja tulla ehkä Cubaan, jossa saisimme sen korjatuksi ja voisimme vahvistaa miehistöä ottamalla siihen vakinaisilla olinpaikoilla asuvia merirosvoja. Mutta — matkalla oli kosto tuleva.
Alussa meni kaikki hyvin. Meillä oli mainio ilma ja suotuisa tuuli, niin että kuljimme aika vauhtia eteenpäin. Varhain viidentenä päivänä saimme näkyviimme purjeen, joka heti näyttäytyikin kuuluvan suureen espanjalaiseen alukseen, ja tästä hetkestä saakka katsoimme olevamme hukassa.
Heti huomasimme, että meidät oli nähty ja että laiva tuli meitä kohti, ja koska ei löytynyt yhtään mahdollisuutta pakenemiseen, antoi Pierre Billot kaikin puolin varustautua taistelua varten. Mutta mitä mahtoivat viisitoista miestä, jotka tuskin riittivät palvelusväeksi, tätä hyvin varustettua sotalaivaa vastaan? Meidän perikatomme oli varma, ja useimmat meistä katsoivat olevan viisainta antautua armoille eikä juuri kellään ollut halua ottamaan osaa kaikesta päättäen onnettomaan taisteluun.
Hillot oli epätietoinen. Hän näki itse, miten hullua olisi ruveta vastarintaan, mutia ei voinut päättää antautakaan kiväärin iskutta. Näimme, kuinka hän taisteli vaikean sisäisen taistelun.
Äkkiä hän hypähti ylös ja aikoi poistua. Mutta jokainen käsitti, että hän aikoi räjähdyttää laivan ilmaan ja sentähden heittäytyi kolme miestä häntä vastaan pidättäen häntä.
"Päästäkää minut!" hän huusi.
"Ei, isä", sanoi Jean. "Nyt pyydät turhaan, me emme sinua laske. Olet kerran sen tehnyt, ja olkoon se kylliksi."
Samassa astuivat, espanjalaiset miekat kädessä laivaamme ja ihmetellen he katselivat näytelmää, jota näyteltiin heidän silmiensä edessä.
Pierre oli tehnyt päätöksensä. Hän veti miekkansa ja ojensi sen upseerille sanoen:
"Tässä on, señor; minä, antaudun armoille ja armoa en pyydä itselleni, vaan tälle nuorelle miehelle. Tämä on ainoa pyyntöni."
Liikutettuna kumarsi upseeri ja sanoi:
"Olen tekevä, minkä voin."
Hetkisen kuluttua olimme vankina tällä espanjalaisella laivalla, joka oli matkalla Brasilian rannikoille. Viikon purjehdittuamme saavuimme linnoitettuun satamaan, ja täällä asui myös kuvernööri, jonka kädessä kohtalomme nyt oli.
Täällä meidät pantiin synkkään vankilaan, josta noin kahdeksan päivän kuluttua vietiin tuomio-istuimen eteen, jonka esimiehenä kuvernööri oli. Oikeudenkäynti meitä vastaan tuli lyhyeksi.
Kapteeni poikineen tuomittiin kuolemaan ja meidät elinkautiseen kaleeriorjuuteen. Useat äänestivät nuoren Billotin puolesta, mutta kuvernööri oli taipumaton. —
Muutama päivä tuomion julistamisesta olimme jo sijoitettuina kaleereihin ja olimme aavalla mereltä. Tämä rangaistustyö, johon meidät tuomittiin, ei suinkaan ollut helppoa ja meritaisteluissa kanuunanluodit tappoivat tai silpoivat meistä monta.
Kapteenistamme en sen jälkeen ole koskaan kuullut mitään.
Mitä tulee minuun itseeni, minuun, joka tässä kirjoitan elämäkertaani, — niin olen kaapparilaivan koko miehistöstä ainoa, joka olen elossa. Olen nähnyt toverini toinen toisensa jälkeen kuolevan kaleereilla; minä olon ainoa, joka elän.
Olen nyt kuusikymmenvuotinen ukko. Isä Antoniuksen puoltamana — pelastin kerran hänen henkensä laivan kaappauksessa — olen saanut vapauteni ja tulin Antoniuksen luostariin portinvahdiksi. Häntä saan myös kiittää, että voin lopun elämästäni viettää rauhassa. Kaukana kotimaastani saan kuolla köyhyydessä ja omantunnon tuskissa, ja kuitenkin voisin muutamassa päivässä tulla rikkaaksi, niin, rikkaammaksi kuin moni portugalilainen tai espanjalainen kuvernööri Uudessa maailmassa, sillä minä olen ainoa, jonka tiedossa on merirosvojen aarrekammio ja paikka, josta se olisi löydettävissä. Mutta mitä hyötyä on minulle, köyhälle miehelle, tästä tiedostani?
En tahdo toisille uskoa salaisuutta, sillä kenenpä ottaisin uskotukseni? Ennemmin otan salaisuuteni mukaani hautaan.
Mutta ei — tahdon uskoa sen tälle paperille, kuitenkin niin, että ainoastaan jollekin kotimaani pojalle voi olla siitä hyötyä. Kaiken, jolla on yhteyttä aarteen kanssa olen, kuten nämä lehdet näyttävät, kirjoittanut yksinkertaisella hollantilaisella kansanmurteella, niin ettei espanjalainen, vaikka osatkoonkin hollannin kieltä, voi sitä ymmärtää. Käsikirjoitukseni olen uskonut luostarin päällikölle ja nöyrästi pyytänyt häntä jättämään sen kuolemani jälkeen jollekin hollantilaiselle, ja sen hän on juhlallisesti luvannut minulle. Jos niin kävisi, löydetään avain salaisuuteen lukemalla muistutukset takaapäin ja edestäpäin s.t.s. ensin viimeinen, sen jälkeen ei viimeisen lähimmäinen, vaan ensimmäinen, sitten viimeisen lähimäinen ja sitten toinen j.n.e. Näin olen varma, ettei kukaan, joka ei ole täydellisesti perehtynyt hollannin kieleen, ole löytävä salaisuutta, sillä muukalainen tulee muistutuksia lukeissaan päästään pyörälle.
Olen nyt tehnyt tilini maailman kanssa: päiväni ovat luetut. Tunnen, että kohta olen kuoleva ja toivon Jumalan olevan sielulleni armollisen. Isänmaalleni lausun nyt viimeiset jäähyväiset ja lopetan toivomalla, ettei työni jäisi hedelmittä, että käsikirjoitukseni joutuisi jonkun maamieheni käsiin ja että hän sen avulla löytäisi onnen.
Kirjoitettu San Fernandon luostarissa Augustin lahden rannalla
Brasilian rannikolla.
Vuonna 15— toukok. 24 p:nä.
Claas Janszoon Enckhuysenistä.