KYMMENES LUKU.
Piirsimme maahan suuren ympyrän; sen jälkeen asetuimme yhtä kauas toisistamme, ja ennen pitkää olimme kaivaneet parin jalan syvyydeltä tuota ympyrää. Hetkisen kuluttua sattuivat lapiomme melkein yhtaikaa johonkin kovaan, ja me nostimme toinen toisensa jälkeen kahdeksan raskasta lautaa, jotka oli pantu kuoppaan vieretysten.
Niiden alla oli nelikulmainen huone, jonka seinät oli tehty päällettäin ladotuista kivistä, siis jonkunlainen kellari, tosin kyllä pahoin luuhistunut, mutta hyvässä kätkössä, ja siinä oli paksujen palkkien päällä, jotka peittivät pohjan, kaksi riviä raskaita rauta-arkkuja, kaksi arkkua kussakin rivissä.
Kullan kiihko alkoi jo meihin vaikuttaa. Kapteeni oli melkein mielettömyyteen saakka jännityksissä ja levoton, enkä minä suinkaan vähemmän. Neekeripoika parka näkyi vähitellen tulleen selville, että me olimme täällä aarteita etsimässä, ja silmät suurina hän mitä tarkimmin seurasi liikkeitämme.
Arkut olivat asetetut sillä tavoin, ettei niitit tarvinnut ensin muuttaa paikaltaan, kun tahtoi niitä avata. Kapteeni koetti avata ensimäistä arkkua; se ei edes ollut lukittu, mutta — — "Kirottu!" murisi hän, "tyhjä!"
Minä hämmästyin. Veri pakeni poskiltani ja tunsin kalpenevani.
"On ehditty ennen meitä!" huudahti kapteeni.
"Mahdotonta!" sanoin minä. "Tarkastakaamme ensin toista arkkua."
Toinen oli samaten lukitsematon ja — tyhjä.
"Näette itse", sanoi kapteeni.
"Kolmas!" huudahtin minä.
Kapteeni kohautti olkapäitään ja avasi kolmannen, joka, myöskin oli tyhjä.
"Mutta — mitenkä on tämän laita?" sanoin minä.
"Mitenkä?" huudahti kapteeni, hypähtäen äkisti ylös. "Ja sitä kysytte te — te? Se on teidän työtänne! Te olette johtanut minut harhaan. Mutta siitä saatte myös kärsiä!"
Näin sanoen veti hän pistolin vyöltään ja viritti hanan.
Olin enemmän kuollut kuin elävä enkä voinut saada sanaa suustani. Näin, kuinka hänen silmänsä säihkyivät hurjasta vihasta ja pettyneistä toiveista, ja pidin itseäni menneenä miehenä.
Samassa kaikui Caesarin ääni:
"Oi, tämä ei ole avattu, herra, tämä on raskas, hyvin raskas!"
Kapteeni antoi pistoolin vaipua alas ja riensi neekeripojan luo, joka oli koettanut avata toisen rivin ensimäistä arkkua ja siirtää sitä paikoiltaan, mutta turhaan koetti kapteenikin avata sitä.
"Hiljaa!" sanoi hän, "me olemme kenties erehtyneet."
Reippaasti tarttui hän työkaluihinsa ja hänen voimakkaista lyönneistään lennähti arkun kansi auki.
Hän päästi kovan huudahtuksen, johon Caesar heti vastasi, ja minä hypähdin hänen luokseen.
Menin melkein tainnoksiin silmäillessäni arkkuun. Se oli ääriään myöten täynnä kultakappaleita.
"Näettekö!" huusi kapteeni. "Näettekö nyt!" jatkoi hän, kaivaen voimakkain käsivarsin kimaltelevaa kultaa.
"Oi, herra, kuinka rikas olette nyt!" mumisi Caesar ihmetyksestä hölmistyneenä.
"Nyt olemme rikkaita, tohtori!" huudahti hän.
En vastannut mitään, vaan osoitin äänetönnä molempia toisia arkkuja.
"Niin, se on totta", sanoi kapteeni.
Kansi lennähti auki, ja taas pääsi häneltä hämmästyksen huudahtus, sillä tässä arkussa välkkyili kultaa ja jalokiviä säteillen meitä kohti. Siinä oli rannerenkaita, korvarenkaita, sormuksia, vitjoja — kaikki kultaa kallisarvoisine kivineen.
Luulin tulevani hulluksi; verho laskeutui silmieni eteen ja olin vähällä kaatua maahan, kun kuulin kapteenin huutavan:
"Mutta katsokaa, katsokaahan!"
Hän oli avannut kolmannen arkun, ja siinäkin välkkyili sanomaton joukko kultaa. Tikarit, kirkko-astiat, juomasarvet — kaikki olivat siinä sikin sokin.
Kävimme polvillemme ja katselimme tarkasti aarteita, ja näin kului kokonaista kolme tuntia. Viimeinkin huomautin minä kapteenille, että oli aika ajatella paluumatkaa.
Vaikeaa oli meistä kuitenkin, yksin minustakin, näistä aarteista erota. Mutta kun ei koskaan ennen ole nähnyt näin suuria rikkauksia yhdessä paikassa, ei ollut ihme, jos tällaisessa tilaisuudessa sattuisi joutumaan päästään pyörälle.
Lopultakin lähdimme matkaan, kerättyämme ensin näön vuoksi koko joukon kasveja.
* * * * *
Mitä kertoisin enempää? Kertomukseni on lopussa. Kaksi päivää jälkeenpäin läksi kapteeni Cubaan, josta hän vuokrasi pikapurjehtijan. Tällä lähestyi hän huomaamatta saarta, ja yön aikana, jolloin kaikki oli hiljaista, sousimme Caesar ja minä veneessämme myöskin sinne, toimme aarteet ja sitte matkustimme Cubaan. Luulen melkein, että nousimme maihin Baracoassa.
Kapteeni piti uskollisesti sanansa ja antoi minulle varoja voidakseni palata synnyinmaahani. Aarteista tahdoin ottaa ainoastaan yhden juomasarven, jonka seikkailujeni muistoksi tänäkin päivänä säilytän.
Muutamat ehkä pitävät hulluutena, etten menetellyt toisin; mutta siitä en välitä. Olen tosin antanut tämän ainoan tilaisuuden, jolloin olisin voinut tulla rikkaaksi, mennä käsistäni, mutta en ole koskaan tätä katunut. Mitä kapteenista tuli, en voi sanoa, yhtä vähän kuin sitäkään, tulivatko hänen aarteensa oikein käytetyiksi.