YHDEKSÄS LUKU.
Mutta tällä välin oli aika kulunut niin pitkälle, että me, peläten herättävämme laivamiehissä epäluuloa, emme uskaltaneet enää viipyä kauemmin. Sentähden panimme kallioon merkkejä, keräsimme muutamia kourallisia heiniä, mitä vaan eteemme sattui ja sitten kiiruhdimme veneesen.
Soutaissamme kotiin päin, huomautin minä, etten ollut löytänyt niitä kasveja, mitä oikeastaan olin toivonut ja että olisi parasta, jos kapteeni luovuttaisi minulle veneen ja antaisi jonkun nuoren miehen tulla mukaani mennäkseni vielä kerran samalle saarelle, koska vanhempien ihmisten kärsivällisyys ehkä pian loppuisi saadessaan odottaa kauemman aikaa tällaisten asiain toimitusta.
"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Huomenna annan teille pienen veneen, ja
Caesar saa tulla mukaanne teitä auttamaan."
Sanottuaan tämän minulle englanninkielellä, kääntyi hän väkeensä päin ja lausui espanjaksi:
"Mutta minäpä tahdon mennä hänen seuraksensa. Ei voi koskaan edeltäpäin tietää, mitä tapahtuu. Laastariruhtinas voisi mahdollisesti saada pakenemisen halun päähänsä."
Rosvot myöntyen nyökäyttivät päätään ja nauroivat.
Seuraavana päivänä olimme jo hyvin varhain jalkeilla. Minä pistin povelleni arvokkaan salaperäisen käsikirjoituksen, ja kapteeni kuljetti salaa veneesen yhtä ja toista varsinkin ruokaneuvoja siltä varalta, että mahdollisesti tulisimme viipymään siellä pitemmän aikaa. Vahva, yksinkertainen neekeripoika, Caesar, seurasi mukana.
"Voitteko luottaa tähän poikaan?" kysyin minä.
"Hänen avuttaan emme voi toimittaa sitä, mitä haluamme", hän vastasi; "poika kyllä vaikenee —, sen lisäksi on hän liian ahnas neekeripenikka."
Kun olimme päässeet porille, panimme veneen kiinni ja läksimme äsken mainitulle kalliolle, johon olimme panneet merkkejä ja aloimme irroittaa päälletysten ladottuja kivilohkareita.
Tämä ei ollutkaan helppo tehtävä; mutta kaikeksi onneksi oli kapteeni vahva työtoveri, jolla oli kolmen miehen voimat. Teimme työtä ponnistaen voimamme äärimmilleen, ja vaikka hiki suurina karpaloina vieri pitkin poskiamme, ei kukaan meistä ajatellutkaan keskeyttää työtä. Toinen lohkare toisensa jälkeen irrottui, läksi liikkeelle ja vieri syrjään. Ne olivat aivan kuin kasvettuneet yhteen. Raot ja aukot, joita ennen muinoin oli tässä ollut, oli tomu ja multa täyttänyt, kasvin juuret olivat niihin tunkeutuneet ja näin oli koko tämä kasa paisunut, niin että luuli kovan kallion olevan edessään. Ensi työksi täytyi sentähden raivata kaikki kasvit pois tieltä. —
Noin kahden tunnin kuluttua oli viimeinen ja suurin lohkare vieritetty paikoiltaan, ja me tirkistelimme pimeään kallioluolaan. Tultuamme vakuutetuiksi siitä, ettei se haaraantunut oikealle eikä vasemmalle, huomasimme olevamme nyt lähellä päämäärää.
En voi kertoa, kuinka sanomattoman levottomia me olimme. Kapteeni itse oli mitä hermostunein, ja neekeripojan silmät olivat jännityksestä vähällä pudota ulos kuopistaan; sillä vaikkakin poika ei mitään tiennyt, käsitti hän kuitenkin, että hänen edessään nyt oli salaisuus, jonka ratkaisun hän kohta saisi tietää.
Otettuamme pari kolme ensimäistä askelta luolassa, pysähdyimme jo. Oli niin pimeä, ettemme voineet nähdä kättäkään edessämme, ja kun emme tienneet, mitä edessämme oli, emme uskaltaneet mennä kauemmas.
Kapteeni oli jo edeltäpäin kaikeksi onneksi ottanut huomioon kaikki mahdollisuudet. Hän riensi veneesen ja palasi jonkun hetken kuluttua lyhty kädessään.
Heikossa valossa, joka tästä lähti, voimme vain aivan vaillinaisesti ja epäselvästi tarkastella toiminta-alaamme. Mutta kohta syntyi elämä. Joukko lintuja lennähti piipittäen ja kirkuen ylös, ja siipiään räpyttäen lentelivät ne ympäri luolan pitäen huijaa huutoa, joka meistä tuntui mitä ilettävimmältä.
"Meidän täytyy hankkia enemmän valoa", sanoin minä, "muutoin emme voi huomata, missä luolan korkein paikka on."
"Niin, mutta tutkikaamme ensin, onko tämä tosiaan oikea luola ja ulottuuko se merelle saakka", sanoi kapteeni.
Tämän sanottuaan katosi hän ottaen lyhdyn mukanaan.
En koskaan voi unhottaa sitä kamalaa kolkkouden ja yksinäisyyden tunnetta, joka minut valtasi nähdessäni hänen katoavan luotamme, kädessään heikosti kimmeltävä lyhty, joka siellä täällä valaisi jonkun osan luolasta. Kun emme enää voineet kuulla hänen askeleitaan, näimme ainoastaan tuon tumman, eteenpäin kumartuneen vartalon, jonka oikealla ja vasemmalla puolella valojuova seurasi, äänettömin askelin liukuvan eteenpäin. Yhä pieneni valo, yhä kauemmaksi loittoni hän, kunnes lopulta emme nähneet muuta kuin pienen valopilkun, joka johtui lampun heijastuksesta luolan korkeaan holviin. Silmänräpäys vielä, ja hän oli kadonnut, emmekä nyt enää voineet nähdä mitään.
Kuolonhiljaisuus vallitsi nyt luolassa, niin, oli niin hiljaista, että voin selvästi kuulla vieressäni seisovan neekeripojan kiihkeän hengityksen ja niin lapselliselta kun se kuuluukin — tuntui minusta helpotukselta tietää, että luonani oli edes yksi elävä olento.
Vihdoinkin näkyi taas aaveentapainen valo luolan holvissa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, läheni kapteeni.
"Kyllä asian laita on niin, kuten olette sanonut", lausui hän, "ja nyt on kysymyksessä määrittää, millä paikoin holvi on korkein."
"Aivan oikein", puutuin minä puheesen; "mutta miten me nyt menettelemme?"
"Niin, me viritämme pienen tulen", sanoi hän nauraen; "samalla kertaa karkoitamme nuo ilettävät eläimet, joita täällä vilisee."
Hän viittasi Caesaria ja minua seuraamaan itseään, ja senjälkeen laahasimme luolan sisään kaikki ne pensaat ja oksat, jotka edellisenä päivänä olimme hakanneet ja jotka polttavassa auringonpaisteessa olivat ehtineet kokonaan kuivua, panimme ne röykkiöön ja sytytimme sen.
Tukahuttava, sankka savu nousi siitä ja karkoitti meidät ulos luolasta.
"Se on liian vähän", sanoi kapteeni, "tuo pieni röykkiö palaa pian loppuun. Kootkaamme sillä aikaa niin paljon kuivia puita kuin löytyy, niin saamme syntymään korkean ja mahtavan liekin, joka valaisee koko luolan."
Kun sankka, tukahuttava savu oli kadonnut, palasimme taas luolaan ja viskasimme kokoamamme puut hehkuvaan tuleen, joka heti leimahti täyteen liekkiin, ja nyt voimme silmäillä koko luolan sisustaa.
Tämä oli mitä jännittävin hetki, ja henkeä pidättäen seisoimme kaikki kolme vieretysten, tirkistellen liekkejä: kapteeni säihkyvin silmin eteenpäin kumarassa, Caesar uteliaana lapio kädessä ja minä pitäen avattua käsikirjoitusta kädessäni. Minusta me tällä hetkellä suuresti muistutimme noitia ja henkienmanaajia.
Äkisti leimahtivat liekit korkealle ylös, valaisten koko holvin.
"Tuossa, aivan edessämme", huudahtin minä.
"Niin, siinä se on!" sanoi kapteeni. "Pistä lapiosi maahan, Caesar!"
Neekeri totteli käskyä.
"Hyvä", jatkoi kapteeni, "aseta lyhty viereen — ja sitten työhön!"
Ja nyt rupesimme suurimmalla mielenkiinnolla kaivamaan maata.