KAHDEKSAS LUKU,
Vertailtuani seutua vanhassa käsikirjoituksessa olevaan kuvaukseen, tulin kaikkialla siihen päätökseen, että olimme oikealla paikalla.
Kulkumme kesti noin kymmenen minuuttia.
Olimme nyt saaren sisimäisessä osassa, ja niin innokkaasti haki silmämme käsikirjoituksessa mainittua pientä metsäistä kukkulaa, ettemme huomanneet epätasaista maanlaatua.
Keskellä tätä tasankoa, jos saan sitä siksi kutsua, oli tosiaankin metsikkö, oikea erämaa, jota ihmisjalka ei kolmeen vuosisataan ollut polkenut. Siinä oli sekaisin surkastuneita kääpiömäisiä puita ja korkeakasvuisia pensaskasveja.
Kapteeni lopetti ensiksi vaitiolon.
"Sen pitäisi siis olla tässä?" sanoi hän kysyväisesti.
"Niin", vastasin minä, "ja tarkastakaa nyt metsän sisustaa, jos voitte siellä löytää hietaista paikkaa, jossa monta kivikasaa kohoaa kohti korkeutta."
Viivyttelemättä tunkeutui hän mukanaan tuoma kirves kädessä tuohon pieneen metsään raivaten itselleen tietä sen läpi.
Kuta kauemmaksi hän tunkeutui, sitä suuremmat parvet inhoittavia hyönteisiä ja muita pikku eläimiä lähti säikähtyneinä sieltä liikkeelle. Nähdessäni nämä, katosi minulta kokonaan halu seurata kapteenia.
Pian hän katosi näkyvistäni, mutta hetken kuluttua kuulin hänen huutavan:
"Hietapeittoisen paikan olen löytänyt. Mitäs sitten?"
"Entäs kivikasat?" huusin hälle vastaan.
"Mitään kasoja en ole havainnut, mutta kyllä suunnattoman joukon maahan heiteltyjä sammalpeittoisia kiviä."
"Onko siellä jonkunlaista ristiä?" huusin edelleen.
Tätä seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteenin ääni uudelleen.
"Ei", hän vastasi.
Luulin vaipuvani maahan kuultuani tämän vastauksen ja välittämättä vähääkään hyönteisistä kiiruhdin kapteenin jälkeen.
Huomasin kohta, että olimme merirosvojen hautausmaalla, vaikka tämä olikin tuntuvasti muuttunut kuluneiden vuosisatojen aikana ja siitä saakka kun täällä viimeinen leposija valmistettiin maan kylmään poveen. Kivikasat, jotka muinoin kohosivat muistomerkkeinä haudoilla, olivat sortuneet ja niitä peitti nyt niljakka, liukas sammal. Turhaan hakivat silmämme punaista koralliristiä, joka kerran oli seisonut hautausmaan keskessä.
"Jos emme sitä löydä, emme ole päässeet askeltakaan lähemmäksi", sanoin minä. "Tätä odottamatonta tapausta en ollut ollenkaan ottanut laskuun."
"Ja luonnollisinta on kuitenkin, ettei mokoma pikku kappale ole voinut kestää pystyssä kolmea vuosisataa", sanoi kapteeni. "Mutta vaikka minun täytyisikin kaivaa koko saari ylös alaisin, olen kuitenkin löytävä aarteen."
"Mutta emmekö voisi tästä etsiä?" arvelin minä. "Kukapa tietää, jos lopulta kumminkin löytäisimme ristin."
"Voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa", vastasi kapteeni ja alkoi vierestään raivata pois kasveja ja puiden oksia.
Äkisti hän päästi ilonhuudahtuksen.
"Tässä on tosiaankin risti!" hän huudahti. "Se on tässä! Se on pudonnut maahan jalustalta. Tulkaapa katsomaan!"
Yhdellä harppauksella olin hänen luonaan, sillä tehtävämme salaperäisyys oli minutkin lumonnut.
Niin, niin se todellakin oli; listi oli siinä, mutta…
Minä katselin kapteenia ja hän minua, ja melkein yhteen aikaan pääsi meiltä sanat:
"Mutta tällä emme ole tulleet kauas!"
Käsikirjoituksessahan seisoi nimenomaan, että täytyy asettua selkä vasten ristiä voidakseen kulkea sen osoittamaa suuntaa siihen paikkaan, missä luola oli. Tässä tarkoitettiin luonnollisesti ristin etusivua. Mutta, kukapa nyt voi saada selville, miten risti oli alkujaan seisonut.
Tässä tuli uusi pulma, joka ei suinkaan ollut vähäpätöisin.
Neuvottelimme hetkisen ja päätimme ensin puhdistaa rikkaruohoista ja mullasta sekä jalustan että sen paikan, jossa risti oli seisonut ja sitten katsoa, voisimmeko ehkä asennosta tai taittuneesta kohdasta arvella, miten se oli seisonut.
Mutta turhaan ponnistelimme, sillä me emme voineet löytää kahta päätä, jotka olisivat sopineet yhteen. Se paikka jalustasta, josta risti oli taittunut, oli samoin kuin risti itsekin tullut tuulen ja ilman vaikutuksesta sileäksi.
Katselimme toisiamme alakuloisina.
Äkisti johtui muuan ajatus mieleeni. Kumarruin alas, nostin ristin ylös ja käänsin sen, ja — —. Sekä kapteeni että minä päästimme ilonhuudahtuksen, sillä tässä, toisella puolella, kulki melkein koko ristin pituudelta rautasauva eli tanko, joka oli ollut sen tukena. Rauta katkenneen ristin päässä oli tosin epätasainen ja sadevesi oli sen kokonaan ruostuttanut, mutta sitä vastaavan puoliskon täytyi ehdottomasti olla paikoillaan jalustassa.
Ja niin olikin; pala oli siinä vielä jälellä ja näin voimme nostaa ristin taas pystyyn ja nuoran avulla asettaa sen entiseen asentoonsa.
Kun nyt olimme onnistuneet näin pitkälle, oli toivomme toteutunut, sillä toisella puolella huomasimme nyt myös puoleksi hävinneitä kirjoituksen jälkiä ja näin ollen heti tiesimme, kumpi oli ristin etupuoli.
Asetuin selkä vasten ristiä, ja nyt voin nähdä suoraan eteeni kapteenin äsken raivaamaa tietä pitkin. Tietämättämme olimme siis raivanneet oikean polun tässä jylhässä metsikössä, polun, jota meidän täytyi seurata saavuttaaksemme päämäärän.
Nyt mittasimme ristin pituuden oksalla ja teimme sitte toisen nuoran sata kertaa ja toisen neljäkymmentä kolme kertaa pitemmäksi. Ensimäisellä mittasimme seitsemän kertaa perätysten, toisella vaan yhden kerran. Näin saimme ristin pituuden 743 kertaa, mutta — kun pääsimme näin pitkälle, emme olleetkaan kallion vieressä.
Mittasimme vieläkin kerran, mutta saimme saman tuloksen — kalliota emme saavuttaneet. Jompikumpi oli nyt väärin, joko tie, jonka olimme valinneet, tai pituus, jonka olimme mitanneet. —
Kapteeni tahtoi valita toisen summan, mutta minä puolsin uutta mittausta niin, että tällä kertaa otamme mitaksi sekä ristin että jalustan pituuden. Hiukan vastusteltuaan taipui hän tähän ehdotukseen. Mittasimme suurimmalla tarkkuudella ristin sekä sen jalustan pituuden ja siten saadulla mitalla mittasimme 743 kertaa perätysten ja vihdoinkin olimme kallion juurella.