IX.
Kun Landry-raukka kääntyi ympäri, vähän harmistuneena lyönnistä, jonka oli saanut olkapäähänsä, näki hän pikku Fadetten ja aivan hänen takanaan Jeanetin, Heinäsirkan, joka seurasi liikaten, sillä hän oli syntymästään halvattu ja ontuva.
Ensin Landry aikoi mistään välittämättä jatkaa matkaansa, sillä hän ei ollut naurutuulella, mutta Fadette löi häntä toiseenkin olkapäähän virkahtain: "Oi, oi! Kappas kaksosta, poikapuoliskoa, joka on kadottanut toisen puoliskonsa!"
Mutta Landryta ei haluttanut antautua enemmän solvauksen kuin leikinkään alaiseksi, siksi hän kääntyi ja viritti pikku Fadettea kohti voimakkaan iskun, jonka tyttö olisi kyllä luissaan tuntenut, ellei olisi väistynyt sivulle, sillä Landry oli jo viidennellätoista ja hänen nyrkissään oli painoa, jotavastoin neljätoistavuotias Fanchon oli niin pieni ja hintelä, että tuskin olisi luullut hänen olevan kahtatoista ja että voi pelätä hänen särkyvän ensi kosketuksesta.
Tyttö oli liian viisas ja liian nopsa odottaakseen lyöntiä, voimiensa heikkouden hän korvasi nopeudella ja viekkaudella. Hän hyppäsi syrjään juuri viime hetkenä, niin että Landry miltei oli iskeä nyrkkinsä ja nenänsä suureen puuhun, joka oli heidän välillään.
"Ilkeä Sirkka", huusi poika harmistuneena, "sinulla varmaankaan ei ole sydäntä, kun voit tehdä kiusaa ihmiselle, joka on niin surullinen kuin minä. Sinä olet jo pitkät ajat kiusannut minua nimittämällä minua poikapuoliskoksi. Haluaisin tänään hakata sinut ja sinun ilkeän Heinäsirkkasi neljäksi kappaleeksi, nähdäkseni voiko teistä kahdesta tulla edes neljännes semmoista, joka johonkin kelpaa."
"Oo! Kuulkaahan nyt, armollinen Kaksolan kaksonen, saraniityn korkea herra", vastasi pikku Fadette yhä nauraen; "olette typerä kun suututte minuun, joka juuri tulin antamaan teille tietoja kaksoisveljestänne ja sanomaan mistä voitte hänet löytää."
"Se muuttaa asian", sanoi Landry sovinnollisemmalla mielellä; "jos sinä sen tiedät, Fadette, niin sano minulle; olisin siitä kovin iloinen."
"Vaan eipä Fadette enemmän kuin Sirkkakaan ole halukas tällä hetkellä teitä ilahuttamaan", vastasi tyttö. "Olette puhunut tyhmyyksiä ja olisitte minua lyönytkin, ellette olisi niin kömpelö ja taitamaton. Hakekaa itse hupsua kaksoisveljeänne, koska olette niin oivallinen etsijä."
"Olenpa tosiaankin typerä, kun kuuntelen mokoman ilkimyksen loruja", sanoi Landry kääntäen hänelle selkänsä ja jatkaen matkaansa. "Sinä et tiedä enempää kuin minäkään missä veljeni on; siinä suhteessa olette yhtä tietämättömiä sekä sinä että isoäitisi, joka on vanha valehtelija ja ihmisten puijaaja."
Mutta pikku Fadette veti mukanaan veljensä, jonka oli onnistunut saavuttaa hänet ja joka nyt riippui kiinni tytön kuluneesta, tuhkan likaamasta hameesta, ja seurasi Landryta yhä virnistellen ja vakuuttaen pojalle, ettei hän ilman hänen apuaan milloinkaan löytäisi kaksoisveljeään. Lopulta Landry, huomattuaan mahdottomaksi päästä hänestä eroon ja kuvitellen että isoäiti tai hän itse jonkun taikatempun kautta tai yksissä neuvoin joenhaltijan kanssa estäisivät häntä Sylvinetiä löytämästä, päätti palata saraniityn poikki kotiinsa.
Pikku Fadette seurasi häntä aina aidan luokse saakka, ja kun Landry oli päässyt sen ylitse, hypähti tyttö kuin harakka ylimmälle porrasaskelmalle, istahti siihen ja huusi hänen jälkeensä: "Hyvästi sitten, sydämetön kaksonen, joka hylkäät veljesi; saat turhaan odottaa häntä kotiin illalliseksi, etkä näe häntä tänään etkä huomennakaan; sillä siellä, missä hän on, hän makaa liikkumattomana kuin kivi, ja tuolta nousee myrsky. Tänä yönä taas puunrunkoja vierii jokea alas ja virta kulettaa Sylvinetin mukanaan niin kauvas, niin kauvas ettet milloinkaan enää häntä löydä."
Nuo ilkeät sanat, joita Landry miltei vastoin tahtoaan kuunteli, saivat kylmän hien kihoomaan hänen ruumiilleen. Hän ei niitä tosin aivan uskonutkaan, mutta Fadetin perhe oli joka tapauksessa tunnettu yhteydestään paholaisen kanssa, niin ettei hän voinut olla aivan varma niiden mitättömyydestäkään.
"No niin, Fanchon", sanoi Landry pysähtyen; "jaa tahi ei, jätä minut rauhaan tahi sano tiedätkö jotakin veljestäni?"
"Ja mitä sinä minulle annat, jos hankin hänet takaisin ennenkuin sade alkaa?" sanoi Fadette nousten portaalle seisomaan ja heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin aikoisi ruveta lentämään.
Landry ei tietänyt mitä voisi tytölle luvata ja alkoi jo ajatella että tyttö vain tahtoi houkutella häneltä rahaa. Mutta tuuli, joka puissa suhisi, ja ukkonen, joka alkoi jyristä, synnyttivät hänessä kuumeentapaista pelkoa. Ei silti, että hän olisi pelännyt rajuilmaa, mutta se oli kuohahtanut niin äkkiä ja tavalla, joka ei näyttänyt hänestä ihan luonnolliseltakaan. Kenties Landry ei ollut mielenliikutuksessaan huomannut kuinka pilviä kertyi taivaalle puiden takaa, varsinkin kun hän oli jo pari tuntia pysytellyt alhaalla jokilaaksossa. Varmaa vain oli, ettei hän ollut huomannut rajuilmaa ennenkuin sinä hetkenä, jolloin pikku Fadette siitä huomautti, ja juuri silloin tuulenpuuska tarttui tytön hameeseen, kohotti hänen villit mustat hiuksensa, jotka pistivät huonosti kiinnitetyn, toisella korvalla lepäävän myssyn alta esiin, kuin hevosen harjan ilmaan, tempasi Heinäsirkalta hatun päästä ja Landrykin sai vain vaivoin pidätetyksi oman hattunsa.
Sitte taivas parin minuutin kuluessa yltyleensä musteni ja Fadette, joka seisoi ylhäällä portaalla, näytti hänestä kahta vertaa tavallista suuremmalta; lopulta Landryn suoraan sanoen valtasi pelko.
"Fanchon", sanoi hän tytölle; "teen mitä tahdot, jos toimitat veljeni takaisin. Olet ehkä nähnyt hänet ja tiedät missä hän on. Ole hyvä tyttö! En ymmärrä mitä huvia minun tuskani sinulle voi tuottaa. Näytä hyvää sydäntäsi, niin minä uskon sinut paremmaksi kuin miltä näytät ja mitä sanasi ilmaisevat."
"Minkätähden minä olisin sinulle hyvä?" vastasi tyttö, "sinulle, joka sanot minua pahaksi, vaikken ole milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa! Minkätähden osuttaisin hyvää sydäntä kahdelle kaksoselle, jotka ovat ylpeitä kuin kaksi kukkoa ja jotka eivät milloinkaan ole minulle osottaneet pienintäkään ystävyyttä?"
"No niin, Fadette", sanoi Landry. "Sinä tahtoisit että antaisin sinulle jotakin; sano pian mitä tahdot, niin saamasi pitää. Tahdotko uuden veitseni?"
"Näytäppäs!" sanoi Fadette ja hypähti kuin sammakko aidalta alas.
Kun hän näki veitsen — joka ei suinkaan ollut huono, sillä Landryn kummi-isä oli maksanut siitä 10 souta viime markkinoilla — niin hänet valtasi hetkellinen kiusaus, mutta sitte hän arveli että se oli liian vähän ja kysyi Landrylta eikö tämä antaisi hänelle pientä valkoista kanaansa, joka ei ollut paljoa kyyhkyistä suurempi ja jolla oli höyheniä aina kynsiin saakka.
"En voi sinulle luvata valkoista kanaani, koska se kuuluu äidilleni", vastasi Landry; "mutta minä lupaan pyytää sen sinulle ja takaan ettei äitini sitä sinulta kiellä, sillä hän tulee niin iloiseksi nähdessään jälleen Sylvinetin, että hän maksaa siitä mitä hyvänsä."
"Kuuleppas!" sanoi pikku Fadette. "Jos tahtoisin teidän pienen mustaturpaisen karitsanne, antaisiko äiti Barbeau senkin minulle?"
"Oi miten olet hidas lunnaissasi, Fanchon! Tähän asiaan riittää yksi ainoa sana: jos minun veljeni on vaarassa ja sinä heti viet minut hänen luokseen, niin ei ole koko meidän talossamme kanaa eikä kananpoikaa, vuohta eikä vuohenkaritsaa, jota eivät isäni ja äitini mielellään antaisi sinulle kiitollisuuden osotteeksi, siitä olen varma."
"Olkoon menneeksi, Landry", sanoi pikku Fadette ojentaen hänelle pienen laihan kätensä sopimuksen merkiksi. Poika tarttui siihen hieman väristen, sillä tytön silmät liekehtivät nyt niin, että hän näytti milteipä peikolta.
"En sano sinulle vielä tällä hetkellä mitä sinulta tahdon, ehken vielä sitä tiedäkkään, mutta muista tarkoin mitä olet nyt luvannut, ja jos et sitä pidä, niin sanon kaikille ihmisille että Landryn lupauksiin ei voi luottaa. Hyvästi nyt, äläkä unohda etten tahdo sinulta mitään ennenkuin tulen luoksesi sitä vaatimaan, ja sinun on se täytettävä ilman vastaväitteitä."
"Sen lupaan, Fadette — se on päätetty", sanoi Landry kättä lyöden.
"No niin", sanoi tyttö ylpeällä ja tyytyväisellä äänellä; "käänny heti takaisin joelle ja kule rantaa pitkin, kunnes kuulet lampaan määkyvän; ja missä näet ruskean karitsan, siellä myöskin tapaat veljesi; ellei asia ole niin kuin olen sanonut, olet lupauksestasi vapaa."
Senjälkeen tarttui Sirkka veljensä käsivarteen, välittämättä vähääkään että poika kiemurteli vastaan kuin ankerias, ja veti hänet mukanaan pensaikkoon, jonka jälkeen Landry ei heistä nähnyt eikä kuullut mitään — kaikki oli kuin unennäköä. Hän ei menettänyt aikaa aprikoimalla oliko pikku Fadette tehnyt hänestä pilaa, vaan juoksi samassa hengenvedossa niityn poikki ja seurasi joen rantaa luolalle asti, aikoen mennä yhä edelleen, sillä hän oli jo tarpeeksi tutkinut luolaa tietääkseen, ettei Sylvinet ollut siellä. Mutta ihmeekseen hän kuuli karitsan samassa määkyvän.
"Jopa jotakin", ajatteli Landry. "Tyttö puhui totta: karitsa määkyy ja veljeni on täällä. Mutta onko hän kuollut tai elävä, sitä en tiedä."
Hän hyppäsi luolaan ja tunkeusi pensaikkoon. Siellä ei hänen veljensä kuitenkaan ollut, mutta kun Landry oli astunut vielä kymmenisen askelta rantaa pitkin, karitsan koko ajan määkyessä, näki hän veljensä istuvan toisella rannalla pieni karitsa puseroon käärittynä, ja karitsa oli todellakin ruskea turvasta aina hännännipukkaan saakka.
Kun Sylvinet oli hengissä eikä näyttänyt vahingoittuneelta enemmän ruumiin kuin vaatteitten puolesta, tuli Landry niin iloiseksi, että hän kiitti sydämestään Jumalaa, ollenkaan muistamatta pyytää häneltä anteeksi, että oli; käyttänyt taikatemppujen apua. Mutta juuri kun hän oli huutamaisillaan veljelleen, joka ei vielä häntä nähnyt eikä näyttänyt häntä kuulevankaan, sillä vesi kohisi näillä seuduin kovasti kiviä vasten, pysähtyi hän veljeään katselemaan. Häntä hämmästytti löytää veljensä juuri sillä tavoin, kuin pikku Fadette oli ennustanut, puiden keskellä, joita tuuli kovasti huojutti, ja liikkumattomana kuin kivipatsas.
Jokainen tietää kuinka vaarallista on istua kovassa tuulessa meidän jokiemme rannoilla. Rantapenkereet ovat kaikkialla virran uurtamat ja aina myrskyn riehuessa kaatuu muutamia leppiä juurineen, sillä juuret eivät juuri milloinkaan tunkeudu syvälle, lukuunottamatta vanhoja ja kuivia puita, ja ne taas voivat minä hetkenä hyvänsä pyllähtää päällenne. Sylvinet ei ollut yksinkertaisempi eikä uhkarohkeampi kuin muutkaan, mutta sinä hetkenä hän ei näyttänyt ensinkään ajattelevan vaaraa. Hän vain istui hyvässä turvassa kuin oivallisessa ladossa. Väsyneenä kokopäiväisestä juoksustaan ja umpimähkäisestä harhailemisestaan ei hän tosin ollut hukuttautunut jokeen, mutta sensijaan voimme sanoa hänen hukuttautuneen suruunsa ja harmiinsa siinä määrässä, että istui nyt kuin mikähän puupökkelö, katse jokeen suunnattuna, kasvoiltaan kalpeana kuin lummekukka, suu puoliavoinna kuin kalanpojalla, joka haukahtaa päiväpaistetta, hiukset aivan tuulen hasertamina ja osuttamatta mitään huomiota pienelle karitsalle, jonka oli tavannut niityllä eksyneenä. Hän oli tosin kietonut sen puseroonsa viedäkseen karkulaisen kotiinsa, mutta oli sitte matkan varrella aivan unohtanut kysellä kenelle eksynyt kuului. Siinä se nyt lepäsi Sylvinetin polvilla ja määkyi surkeasti, katsellen ympärilleen suurin kirkkain silmin, kummastellen ettei kukaan sen omaa sukua häntä kuullut, ja näkemättä niittyään tai äitiään tai karsinaansa tässä varjoisessa, korkeiden kasvien peittämässä paikassa leveän veden rannalla, jota se nähtävästi pelkäsi aivan kauheasti.