X.

Ellei Landryta olisi Sylvinetistä erottanut joki, joka kaiken kaikkiaan ei ollut kuin noin neljän viiden metrin levyinen (niinkuin sitä nykyään sanotaan), mutta joka paikottain oli yhtä syvä kuin leveä, niin olisi hän epäilemättä muitta mutkitta heittäytynyt veljensä kaulaan. Mutta Sylvinet ei häntä edes nähnytkään, joten Landrylla oli aikaa ajatella miten hänet herättää haaveistaan ja sitte taivuttaa kotiin lähtemään, sillä jos ei tuo hupsuraukka aikonut omin haluin lähteä, voi hän hyvinkin mennä aivan toiseen suuntaan eikä Landry olisi niinkään pian löytänyt siltaa tai porrasta, jota myöten olisi voinut päästä hänen luokseen.

Landry mietti hetkisen, kysyen itseltään mitenkä hänen isänsä, jolla on järkeä ja ymmärrystä kuin neljällä muulla, käyttäytyisi tällaisessa tapauksessa, ja hän piti luultavana että isä Barbeau käyttäytyisi hyvin varovaisesti eikä olisi millänsäkään, jottei näyttäisi Sylvinetille kuinka paljo levottomuutta hän oli saanut aikaan eikä herättäisi hänessä liian suuria omantunnon vaivoja tai houkuttelisi häntä uudistamaan samaa temppua jonakin toisena päivänä, taaskin huonolla tuulella ollessaan.

Hän rupesi sentähden viheltämään, ikäänkuin houkutellakseen rastaita laulamaan, niinkuin paimenet usein tekevät kuleksiessaan hämärän aikana viidakossa. Sylvinet nosti päätään, ja kun hän näki veljensä, häpesi hän ja nousi äkkiä seisoalleen, luullen ettei häntä oltu huomattu. Landrykin oli vasta silloin hänet näkevinään, ja puhumatta erittäin kovalla äänellä, sillä vesi ei kohissut sen enemmän kuin että voitiin hyvin toisiaan ymmärtää, hän sanoi:

"Kas Sylvinetiä, sielläkö sinä oletkin? Olen sinua odottanut koko aamupäivän, ja kun huomasin sinun lähteneen jonnekin pitemmälle, läksin illallista odottaessani tänne kävelemään, toivoen sinun sillaikaa palaavan kotiin; mutta kun oletkin täällä, niin mennään yhdessä. Mennään pitkin rantaa kumpikin omalla puolellamme, niin yhdytään vierinkiviportaan luona." (Sama porras, joka oli Fadetin muorin mökin oikealla puolella.)

"Niin, mennään vaan", sanoi Sylvinet ja alkoi kantaa karitsaa, joka oli liian lyhytaikainen tuttava häntä vapaaehtoisesti seuratakseen. He kulkivat pitkin joen vartta uskaltamatta liioin katsoa toisiinsa, sillä poikia pelotti näyttää toisilleen kuinka riitansa oli heitä surettanut ja miten iloisia he olivat nyt toisensa tavatessaan. Aina silloin tällöin virkkoi Landry jonkun sanan, ikäänkuin ei olisi veljen huonoa tuulta huomannutkaan. Ensin hän kysyi mistä Sylvinet oli löytänyt pienen ruskean karitsan, mutta siihen ei Sylvinet voinut vastata, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa niin kaukana, ettei osannut edes nimeltä mainita mitä seutuja oli kulkenut. Kun Landry huomasi hänen hämmennyksensä, sanoi hän:

"Sen sinä kerrot sitte myöhemmin, sillä nyt tuulee kovasti eikä silloin ole hyvä kävellä täällä aivan rannassa puiden suojassa; mutta nyt rupeekin onneksi satamaan, ja silloin tuuli aina lauhtuu."

Itsekseen hän ajatteli: "Kylläpä Sirkka ennusti oikein sanoessaan että löytäisin hänet ennen sateen alkamista. Se tyttö totisesti tietää enemmän kuin me muut."

Hän ei tullut ajatelleeksi rukoilleensa hyvinkin neljännes tuntia itsepintaista Fadetin muoria, joka ei tahtonut hänen avunpyyntöään kuulla, ja että pikku Fadette, jota hän ei nähnyt ennenkuin sieltä lähtiessään, oli voinut nähdä Sylvinetin sillaikaa, kun hän näin muoria puhutteli. Lopulta se kyllä johtui hänen mieleensä; mutta kuinka tyttö tiesi niin hyvin mikä hänen mieltään pahotti, vaikkei ollut läsnä hänen keskustellessaan vanhuksen kanssa? Mutta sitte hän muisti kysyneensä veljeänsä moneltakin henkilöltä matkallaan saraniitylle ja että joku oli voinut kertoa siitä pikku Fadettelle, taikka että tyttö oli saattanut jostakin piilopaikasta kuunnella hänen ja isoäidin keskustelun loppuosaa, sillä uteliaisuutta tyydyttääkseen hän usein piiloutui kuuntelemaan.

Sylvinet-raukka puolestaan taas ajatteli mitenkä voisi selittää huonon käytöksensä veljeään ja äitiään kohtaan, sillä hän ei aavistanut Landryn teeskentelevän eikä ymmärtänyt minkälaisen jutun kertoisi veljelleen, sillä hän ei ollut milloinkaan valehdellut eikä salannut mitään veljeltään.

Poika oli kovin pahalla mielellä kulkiessaan joenportaan poikki, sillä vielä siihen mennessä hän ei ollut keksinyt mitään keinoa pulasta päästäkseen.

Kun Sylvinet oli ennättänyt toiselle rannalle, syleili ja suuteli Landry häntä tehden sen tietämättään tavallista sydämellisemmin, mutta hän varoi mitään kyselemästä, sillä hän näki hyvin ettei veljensä tiennyt mitä vastata, ja he palasivat kotiin puhellen kaikesta muusta kuin siitä, mikä kummankin mieltä painoi. Kulkiessaan Fadetin muorin mökin ohi katseli Landry ympärilleen, näkisikö missään pikku Fadettea, sillä hän tunsi halua mennä häntä kiittämään. Mutta ovi oli sulettuna eikä sieltä kuulunut muuta kuin Heinäsirkan huutoa, joka vitisi sentähden että isoäitinsä oli antanut hänelle selkään, niinkuin eukolla oli tapana tehdä joka ilta, ansaitsipa poika sitä tai ei.

Sylvinetiin koski kuullessaan pojan itkevän ja hän sanoi veljelleen: "Tuo on ilkeä pesä, josta ei kuulu milloinkaan muuta kuin huutoa ja lyöntien läiskettä. Tiedän kyllä ettei sen pahempaa ja riitaisempaa nulikkaa ole kuin Heinäsirkka, ja Sirkasta minä en antaisi kahta souta; mutta tulee kuitenkin surku lapsiraukkoja, joilla ei ole isää eikä äitiä, vaan ainoastaan tuo vanha noita, joka on niin ilkeä ja kurittaa heitä kaikesta."

"Niin ei ole meidän kotonamme", vastasi Landry. "Isä ja äiti eivät ole milloinkaan meitä lyöneet, ja silloinkin, kun moittivat meitä lapsellisista rikoksistamme, tekevät sen niin hellästi ja lempeästi, etteivät naapuritkaan kuule mitään. On sellaisia, jotka ovat liian onnellisia käsittääkseen kuinka hyvät päivät heillä on; mutta pikku Fadette, joka on onnettomin ja tylyimmin kohdeltu lapsi maailmassa, hän vaan nauraa eikä valita milloinkaan."

Sylvinet ymmärsi moitteen ja katui tekoaan. Hän oli tehnyt niin jo monta kertaa kotoa lähdettyään ja hän olisi kyllä kääntynyt jo monesti takaisin, ellei häpeä olisi häntä pidättänyt. Tällä hetkellä hänen sydämensä tulvi yli reunojensa ja hän rupesi hiljaa itkemään, mutta veljensä tarttui hänen käteensä sanoen: "Nyt on rankkasade, veljeni, juostaan kotiin!" He rupesivat siis juoksemaan ja Landry koetti naurattaa Sylvinetiä, joka ponnisteli parhaansa mukaan ollakseen veljensä mieliksi.

Kun heidän piti astua sisään, olisi Sylvinet mieluummin kätkeytynyt latoon, sillä hän pelkäsi saavansa isältä nuhteita. Mutta isä Barbeau, joka ei ottanut asiaa niin vakavalta kannalta kuin hänen vaimonsa, laski vain pojan kanssa leikkiä, ja äiti Barbeau, joka oli saanut mieheltään viisaita neuvoja, koetti salata mielenliikutustaan. Mutta kun äiti siinä puuhaili, kuivatellen kaksosten vaatteita tulen ääressä ja antaen heille illallista, huomasi Sylvinet hyvin että hän oli itkenyt ja että äitinsä aina väliin katseli häntä levottomin, surullisin silmäyksin. Jos hän olisi ollut kahdenkesken äitinsä kanssa, olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi ja hyväillyt häntä siksi, kunnes äiti olisi taas ollut lohdutettu. Mutta isä ei pitänyt tuollaisesta lellittelemisestä ja Sylvinet oli pakotettu paneutumaan makuulle heti illallisen jälkeen sanaakaan sanomatta, sillä väsymys vihdoinkin voitti. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivään, ja kun hän oli saanut illallisensa, tunsi hän olevansa kuin humalassa ja hänen täytyi antaa veljensä riisua itsensä ja viedä vuoteeseen, ja Landry istui hänen vieressään sängynlaidalla pitäen hänen kättään omassaan.

Kun Landry huomasi veljensä nukkuneeksi, sanoi hän vanhemmilleen jäähyväiset, huomaamatta että äiti suuteli häntä tavallista sydämellisemmin. Hän luuli aina ettei äiti voisi pitää hänestä niin paljon kuin hänen veljestään, eikä hän ollut siitä kateellinen, vaan päätti että hän itse oli vähemmän rakastettava ja sai juuri sen osan, mikä hänelle kuului. Landry tyytyi kohtaloonsa yhtä paljon kunnioituksesta äitiään kuin ystävyydestä Sylvinetiä kohtaan, joka oli paremmin hyväilyjen ja lohdutuksen tarpeessa.

Seuraavana aamuna kiirehti Sylvinet äitinsä vuoteen ääreen, ennenkuin tämä vielä oli noussutkaan, ja uskoi hänelle huolensa, katumuksensa ja häpeänsä. Hän kertoi mitenkä hän oli viime aikoina tuntenut itsensä onnettomaksi, ei niin paljon senvuoksi että oli Landrystä erotettuna, vaan enemmänkin sentähden, että hän kuvitteli mielessään ettei Landry häntä rakastanut. Ja kun äitinsä moitti häntä tästä harhaluulosta, oli hänen hyvin vaikea esittää minkäänmoisia todistuksia, sillä tuo kaikki oli kuin sairautta, josta hän ei voinut vapautua. Äiti ymmärsi häntä paremmin kuin tahtoi näyttääkkään, sillä naisen sydän oivaltaa helposti tuollaisia päähänpistoja ja hän oli usein itse kärsinyt nähdessään Landryn niin rauhallisesti tyytyvän kohtaloonsa. Mutta hän huomasi samalla että mustasukkaisuus on aina moitittavaa, koskipa se mitä rakkautta tahansa, vaikkapa sitäkin mitä Jumala meiltä eniten vaatii ja hän varoi tarkoin hyväksymästä siinä suhteessa Sylvinetiä. Hän osotti pojalleen minkä surun tämä oli tuottanut veljelleen ja kuinka hyvä Landry oli ollut, kun ei ollut valittanut eikä käynyt kohtaloonsa tyytymättömäksi. Sylvinet sen myönsi itsekin ja tunnusti, että veljensä oli parempi kristitty kuin hän. Hän lupasi ja päätti tehdä vakavasti parannusta.

Mutta vaikka hän näytti lohdutetulta ja tyytyväiseltä, vaikka hänen äitinsä oli kuivattanut hänen kyyneleensä ja kumonnut kaikki hänen valituksensa selvillä ja vaikuttavilla vastasyillä ja vaikka hän itse koetti parastaan ollakseen oikeuden ja totuuden mukainen veljelleen, jäi hänen sydämensä pohjalle kuitenkin katkeruutta. "Veljeni", ajatteli hän tietämättään, "on meistä kahdesta parempi kristitty ja oikeudenmukaisempi, niin on rakas äitini sanonut ja se on tottakin; mutta jos hän rakastaisi minua niinkuin minä rakastan häntä, niin hän ei voisi tyytyä meidän eroomme niin keveästi kuin nyt on laita." Ja Sylvinet ajatteli Landryn rauhallista, miltei välinpitämätöntä ilmettä heidän tavatessaan joen rannalla. Hän muisteli mitenkä hän oli kuullut hänen viheltelevän lintuja tuona hetkenä, jolloin hän itse mietti jokeen heittäytymistä. Sillä vaikkei hänellä ollutkaan sellaista ajatusta kotoa lähtiessään, oli se kuitenkin juolahtanut hänen mieleensä useampaan kertaan illemmalla, ajatellessaan ettei veljensä voisi milloinkaan antaa hänelle anteeksi noin sopimatonta käytöstä. "Jos hän olisi tehnyt sillä tavoin minulle", ajatteli hän itsekseen, "niin en voisi koskaan sitä unhottaa. Olen hyvin iloinen että hän on antanut minulle anteeksi, mutta en voinut uskoa että se olisi hänelle niin helppoa." — Näin huokaili tuo onneton poika itsekseen, mieli apeana ja sydän ristiriitaisia tunteita täynnä.

Mutta kun Jumala aina auttaa, milloin todella päätämme noudattaa hänen tahtoaan, niin oli Sylvinetkin nyt loppupuolen vuotta paljoa järkevämpi. Hän ei riidellyt veljensä kanssa eikä ollut hänelle epäystävällinen, vaan rakasti häntä tyynemmin, ja hänen terveytensäkin, joka oli kärsinyt noista alituisista sielunliikutuksista, korjautui. Isä pani hänen tekemään lujemmin työtä, sillä hän oli huomannut että pojan oli sitä parempi, mitä vähemmin hän sai olla itsekseen. Mutta kotoinen työ ei kuitenkaan ole milloinkaan niin ankaraa kuin se, mitä tehdään vieraan käskystä. Niinpä Landry, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, varttui sinä vuonna paljoa vahvemmaksi ja rotevammaksi kuin veljensä. Ne pienet eroavaisuudet, joita heissä oli aina huomattu, kehittyivät selvemmiksi ja näyttäytyivät heidän kasvonilmeissäänkin. Poikain täyttäessä viisitoista vuotta oli Landry kerrassaan kaunis nuorukainen, ja Sylvinetinkin ulkomuoto oli miellyttävä, vaikka hän oli hoikempi ja kalpeampi kuin veljensä. Heitä ei myöskään enää sekotettu toisiinsa, ja vaikka he yhä vieläkin olivat toistensa kaltaisia, niinkuin veljet ainakin, ei heitä enää ensi silmäyksellä voinut arvata kaksosiksi. Landry, jota pidettiin nuorempana, koska hän oli syntynyt tuntia myöhemmin kuin Sylvinet, näytti niiden mielestä, jotka ensi kertaa hänet näkivät, noin vuotta tai paria vanhemmalta. Se vielä enensi isä Barbeaun entistä rakkautta Landryhyn, sillä niinkuin kaikki oikeat maalaiset, piti hänkin ruumiillista voimaa muuta arvokkaampana.