XI.
Ensi ajat Landryn ja pikku Fadetten seikkailun jälkeen oli poika hiukan levoton antamansa lupauksen johdosta. Sinä hetkenä, jolloin tyttö oli hänet levottomuudestaan vapauttanut, olisi hän isänsä ja äitinsä nimissä voinut luvata parasta, mitä Kaksolassa oli. Mutta kun hän näki että isä Barbeau ei pannutkaan mitään painoa Sylvinetin päähänpistoille eikä näyttänyt ensinkään levottomalta, pelkäsi hän että isänsä ajaisi pikku Fadetten tiehensä, kun tämä tulisi palkintoaan pyytämään, sekä laskisi pilaa tytön tietäjätaidosta ja Landryn lupauksesta.
Tuo pelko saattoi Landryn häpeemään itseään, sillä sikäli kuin hänen surunsa haihtui, piti hän itseään yhä yksinkertaisempana, kun oli voinut luulla noissa tapahtumissa piilleen jotain yliluonnollista. Hän ei ollut lainkaan varma etteikö pikku Fadette ollut laskenut hänestä pilaa ja hän käsitti hyvin, että niin saattoi ainakin otaksua, eikä voinut esittää isälleen minkäänmoisia syitä, joiden nojalla hän olisi ollut oikeutettu antamaan pikku Fadettelle niin painavan lupauksen; toiselta puolen hän taas ei käsittänyt mitenkä voisi lupaustaankaan rikkoa, sillä hän oli sen antanut kunniasanallaan, täydellä vakaumuksella ja tosi aikomuksella.
Mutta suureksi kummakseen hän ei kuullut seuraavana päivänä eikä seuraavina viikkoina eikä edes koko kesän aikaan puhuttavan pikku Fadettesta mitään enemmän Kaksolassa kuin Prichessäkään. Tyttö ei tullut isä Caillaudin taloon Landryta puhutellakseen eikä isä Barbeaun luo palkintoaan pyytämään, ja kun Landry näki hänet kaukaa ulkona vainiolla, ei tyttö ollut häntä huomaavinaankaan, mikä oli hyvin omituista, sillä Sirkka juoksi tavallisesti kaikkien jälkeen, joko uteliaisuudessaan heitä katsellakseen tai leikkiä laskeakseen, nauraakseen ja hullutellakseen hyväntuulisten kanssa, tai tehdäkseen kiusaa niille, jotka jöröjukkia olivat.
Mutta kun Fadetin muorin mökki oli Prichen ja Cossen välillä, niin ei ollut ensinkään takeita etteivätkö Landry ja Fadette jonakin päivänä tulisi tiellä vastakkain, ja kun tie oli kapea, niin täytyisi antaa toisilleen kättäkin tai viskata ohimennessä joku sana.
Eräänä iltana ajoi pikku Fadette hanhiaan kotiin, Heinäsirkka tavallisuuden mukaan kintereillään, ja Landry, joka oli ollut hakemassa hevosia laitumelta, talutti niitä hiljalleen Pricheen päin. Silloin he tapasivat toisensa sillä kapealla tiellä, joka johtaa Croix-des-Bossonsista alas vierinkiviportaalle ja joka on niin kahden mäenrinteen välissä, että vastaantulijain on mahdoton toisiaan välttää. Landry karahti punaiseksi pelosta että tyttö nyt muistuttaisi häntä lupauksestaan, ja jottei Fadette saisi siihen kehotusta, hyppäsi hän heti tytön huomattuaan erään hevosen selkään, kannustaen sitä puukengillään juoksuun, mutta kun kaikilla hevosilla oli vielä kaviositeet jalassa, ei vauhti siitä parantunut. Saapuessaan aivan pikku Fadetten läheisyyteen, ei Landry uskaltanut vilkaista tyttöön, vaan oli katsovinaan taaksensa seurasivatko varsat mukana. Kun hän jälleen katsoi eteensä, oli pikku Fadette jo kulkenut sivu mitään sanomatta; hän ei tiennyt oliko tyttö edes häneen katsonutkaan ja oliko hän silmillään tai hymyilyllään kehottanut häntä pysähtymään ja puhelemaan. Hän ei nähnyt muuta kuin että Jeanet, Heinäsirkka, joka aina oli paha ja vallaton, otti maasta kiven ja tähtäsi sillä hänen hevosensa jalkaan. Landryn teki kovasti mieli läimäyttää häntä piiskallaan, mutta pelkäsi joutuvansa sen kautta tekemisiin sisarenkin kanssa. Hän ei ollut sentähden mitään huomaavinaan, vaan jatkoi matkaansa taakseen katsomatta.
Joka kerta, kun Landry sittemmin kohtasi pikku Fadetten, kävi jotakuinkin samoin. Vähitellen rohkaisi hän itseään sen verran, että uskalsi katsoa tyttöön, sillä sitä myöten kun hän ikääntyi ja tuli ymmärtäväisemmäksi, ei tuollainen pikku asia enää niin suuresti hänen mieltään rasittanut. Mutta kun hän vihdoin uskalsi katsoa tyttöön aivan tyynesti, ikäänkuin tämä saisi sanoa hänelle huoletta mitä hyvänsä, näki Landry suureksi hämmästyksekseen että tyttö tahallaan käänsi päätään toisaalle, niinkuin hän olisi pelännyt Landryta yhtä paljon kuin tämä tyttöä. Se antoi hänelle itseluottamuksensa täydellisesti takaisin, ja kun hän oli luonteeltaan rehellinen, kysyi hän itseltään eikö hän ollut tehnyt väärin, kun ei milloinkaan ollut kiittänyt Fadettea siitä ilosta, jonka tyttö oli hänelle valmistanut, olipa se sitte johtunut hänen tiedoistaan tai pelkästä sattumuksesta. Hän päätti seuraavan kerran tyttöä tavatessaan puhutella häntä, ja kun he sitte sattuivat yksiin, meni hän häntä vastaan ainakin kymmenen askelta, tervehtiäkseen ja puhellakseen hänen kanssaan.
Mutta Landryn lähestyessä kohosi tytön kasvoille ylpeä, miltei loukkaava ilme, ja kun hän vihdoinkin katsoi tulijaan, teki hän sen niin halveksivasti, että Landry jäi hämilleen paikkaansa seisomaan eikä rohennut häntä puhutella.
Se oli viimeinen kerta kun Landry tuli häntä vastaan näin läheltä, sillä tästä päivästä pikku Fadette, ties minkä oikun johdosta, kääntyi toiseen suuntaan heti kun kaukaa näki pojan tulevan, ja poikkesi johonkin mökkiin tai teki pitkän kierroksen häntä välttääkseen. Landry arveli hänen olleen loukkaantuneen siitä, että hän oli ollut häntä kohtaan kiittämätön, mutta hänen vastenmielisyytensä tyttöä kohtaan oli siksi suuri, ettei hän voinut päättää tehdä mitään tyttöä hyvittääkseenkään. Pikku Fadette ei ollut muiden lasten kaltainen. Hän ei ollut ujo, eipä edes tarpeeksikaan, ja hän ärsytti mielellään muita lausumaan pilkka- tai haukkumasanoja, sillä hän tiesi hyvin kielensä terävyyden ja piti huolen siitä, että viimeinen ja pistävin sana oli hänen. Ei milloinkaan oltu häntä nähty huonolla tuulella ja häntä moitittiin liian vapaaksi ja liian vähän ylpeäksi ollakseen nuori, viisitoista vuotias tyttö, jonka täytyy ruveta tuntemaan oma arvonsa. Hänellä oli yhä vielä poikamaiset tapansa, jopa hän usein pyrki kiusaamaan Sylvinetiä, yllättäessään pojan haaveiluihinsa vaipuneena, niinkuin vielä toisinaan tapahtui. Tyttö seurasi häntä aina pitkät matkat ivaten häntä kaksoiskuumeestaan ja kiusotellen ettei Landry hänestä pitänyt lainkaan, vaan nauroi hänen suruilleen. Sylvinet-raukka, joka vielä vakavammin kuin Landry luuli häntä noidaksi, ihmetteli että tyttö saattoi arvata hänen ajatuksensa ja vihasi häntä sydämensä pohjasta. Hän ylenkatsoi Sirkkaa ja koko hänen perhettään kaikesta sydämestään, ja samoinkuin tyttö nykyään karttoi Landryta, samoin karttoi Sylvinet tuota ilkeää tyttöä, joka hänen lausuntonsa mukaan olisi ennemmin tai myöhemmin kulkeva äitinsä jälkiä. Äiti oli viettänyt huonoa elämää, jättänyt miehensä ja lopulta juossut sotamiesten jälestä; se tapahtui vähän aikaa Heinäsirkan syntymän jälkeen, eikä hänestä oltu sen koommin kuultu sanaakaan. Mies oli kuollut surusta ja häpeästä ja niin oli Fadetin muorin täytynyt ottaa huostaansa molemmat lapset, joita hän hoiti tuiki huonosti, osaksi ahneutensa, osaksi korkean ikänsä tähden. Hän ei voinut heitä vaalia eikä pitää heidän siisteydestään huolta.
Landrykin, vaikkei ollutkaan yhtä ylpeä kuin Sylvinet, tunsi kuitenkin kaikkien noiden syiden vuoksi vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, ja kun häntä kadutti että oli antautunut mihinkään tekemisiin tytön kanssa, varoi hän tarkoin ilmottamasta siitä kenellekään. Salasipa hän sen yksin kaksoisveljeltäänkin, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa hänen tähtensä levoton, ja Sylvinet puolestaan ei virkkanut mitään kaikista pikku Fadetten ilkeyksistä häntä kohtaan, sillä häntä hävetti tunnustaa että tyttö oli arvannut hänen mustasukkaisuutensa.
Mutta aika kului. Siinä ijässä, kun kaksoset nyt olivat, tuntuvat viikot kuukausilta ja kuukaudet vuosilta, niin suuresti vaikuttavat ne sielun ja ruumiin kehitykseen. Landry unohti pian seikkailunsa, ja vaivattuaan itseään jonkun aikaa Fadettea muistelemalla, herkesi hän lopulta kokonaan häntä ajattelemasta — kaikki oli kuin pelkkää unennäköä.
Landry oli ollut Prichessä jo kymmenen kuukautta, ja nyt lähestyi juhannus, jolloin hänen palvelusvuotensa Caillaudilla oli umpeen kulunut. Mutta ukko oli häneen niin tyytyväinen, että tahtoi mieluummin hänen palkkaansa korottaa kuin antaa hänen muuttaa, eikä Landry puolestaan halunnut muuta kuin saada jäädä omaistensa läheisyyteen ja tehdä uuden sopimuksen Prichen väen kanssa, johon hän oli sydämestään kiintynyt. Jopa hän alkoi hieman rakastuakkin erääseen Caillaudin veljentyttäreen, Madelon nimiseen sangen sievään tyttöön. Hän oli vuotta Landryta vanhempi ja kohteli häntä vielä jonkinlaisella ylimielisyydellä, mutta se tasaantui päivä päivältä; vuoden alussa tyttö pilkkasi Landryta, kun tämä oli liian ujo suudellakseen häntä leikkiessä tai tanssiessa, mutta vuoden lopulla hän jo punastui, eikä enää kiusannut häntä eikä tahtonut olla hänen kanssaan kahdenkesken tarhassa tai luuvassa. Madelon ei ollut köyhä, ja avioliitto olisi kyllä voitu solmia heidän kesken aikanaan. Molempien perheet olivat seudun kunnioitetuimpia ja arvossapidetyimpiä. Ja kun Caillaud huomasi miten molemmat nuoret alkoivat toisiaan samalla sekä kaihtaa että etsiä, sanoi hän Barbeaulle että heistä voisi tulla soma pari ja ettei haittaisi vaikka he saisivatkin lähemmin toisiinsa tutustua.
Suostuttiin siis, kahdeksan päivää ennen juhannusta, että Landry jäisi Pricheen ja Sylvinet vanhempainsa luokse, sillä tämä oli nyt järkiintynyt ja oli hoitanut Barbeaun horkkaa sairastaessa talon ulkotyöt sangen hyvin. Sylvinet oli pahoin pelännyt että hänet lähetettäisiin muuanne palvelukseen, ja tuo pelko oli vaikuttanut hyvää, sillä hän ponnisteli nyt yhä enemmän voittaakseen liiallisen kiintymyksensä Landryhyn, tai ainakin estääkseen sitä liiaksi näkymästä. Kaksolassa vallitsi siis taasen rauha ja tyytyväisyys, vaikkeivät kaksoset tavanneetkaan toisiaan kuin kerran pari viikossa.
Juhannuspäivä oli heille ilon päivä, silloin he menivät yhdessä kaupunkiin pestimarkkinoita katsomaan ja huvittelivat senjälkeen suurella torilla. Landry tanssi monta burreeta kauniin Madelonin kanssa ja Sylvinetkin koetti tanssia, tehdäkseen veljelleen mieliksi. Hän suoriutui siinä sangen huonosti, mutta Madelon, joka oli hänelle hyvin kohtelias, asettui häntä vastapäätä, tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä pysymään tahdissa. Sylvinet, joka siten sai olla veljensä kanssa yhdessä, lupasi oppia hyvin tanssimaan, voidakseen ottaa osaa huveihin, jossa asiassa hän siihen saakka oli ollut Landrylle haitaksi.
Hän ei ollut kovinkaan mustasukkainen Madelonille, sillä Landry ei ollut vielä huomattavammin tyttöön kiintynyt. Madelon puolestaan taas imarteli ja rohkasi Sylvinetiä. Hän oli vapaa häntä kohtaan ja se, joka ei sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi luullut hänen antavan Sylvinetille etusijan. Landry olisi hyvinkin voinut käydä mustasukkaiseksi veljelleen, ellei hän olisi luonnostaan vihannut tuota tunnetta, ja ehkä oli sentään jokin, en tiedä oikein mikä, joka sanoi hänelle että Madelon käyttäytyi noin ainoastaan ollakseen hänelle mieliksi ja saadakseen siten olla useammin Landryn seurassa.
Kaikki sujui hyvin noin kolmen kuukauden ajan, aina Saint-Andochen päivään saakka, joka on Cossenkylän suojeluspyhän juhla ja vietetään syyskuun viimeisinä päivinä.
Se päivä, joka aina oli ollut molemmille kaksosille suuri juhlapäivä, koska silloin tanssittiin ja leikittiin kirkon ulkopuolella kasvavien suurten saksanpähkinäpuiden alla, toi tullessaan suruja, joita he eivät olleet lainkaan odottaneet.
Isä Caillaud oli antanut Landrylle luvan mennä jo edellisenä iltana Kaksolaan, voidakseen ottaa jo aamusta aikain juhlaan osaa, ja Landry lähti matkaan ennen illallista, hyvin iloisena tietäessään yllättävänsä kaksoisveljensä, joka ei häntä odottanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna. Siihen vuodenaikaan ovat päivät lyhyet ja pimeä tulee äkkiä. Landry ei milloinkaan pelännyt mitään päiväiseen aikaan, mutta hän ei olisi ollut ikäisensä eikä niiltä seuduin kotoisin, ellei hän olisi kavahtanut liikkua yksin yöllä ulkona, varsinkin syksyllä, jolloin kaikellaiset haltijat ja peikot pitävät pimeän suojassa peliään. Landry, joka oli tottunut liikkumaan ulkona iltahämyssäkin päästäessään härkiä laitumelle tai tuodessaan niitä kotiin, ei pelännyt sinä iltana juuri enemmän kuin muinakaan iltoina; mutta hän käveli nopeaan ja lauloi ääneensä, niinkuin aina teemme pimeässä, sillä ihmisen laulu, niinkuin tiedämme, säikyttää villit eläimet ja pahat ihmiset pakoon.
Kun hän tuli vierinkiviportaan luo — sille oli annettu sellainen nimi, koska se oli tehty lukuisista pyöreistä kivistä —, kääri hän housunsa hiukan ylemmäksi, sillä vesi nousee portaalle toisinaan aina nilkkaan saakka, ja hän katsoi tarkkaan mihin astui, sillä molemmin puolin porrasta on vesilätäköitä. Landry tunsi portaan niin tarkoin, ettei hän saattanut harhaan astua. Sitäpaitsi hän näki miltei jo lehdettömien puitten läpi valonhohteen Fadetin muorin mökistä, niin että eksymisestä ei saattanut olla pelkoakaan.
Puitten varjossa oli kuitenkin niin pimeätä, että Landry koetteli kepillä eteensä ennenkuin astui portaalle. Hän hämmästyi nähdessään tavallista enemmän vettä, varsinkin kun kuuli kohinaa sulkuluukkujen luona, jotka kai olivat olleet jo hyvinkin tunnin ajan avattuina. Mutta nähdessään selvästi valontuikkeen Fadetin ikkunasta, hän astui rohkeasti eteenpäin. Parin askeleen päässä kohosi vesi kuitenkin jo polvien yläpuolelle ja hän vetäytyi taaksepäin luullen harhaan joutuneensa. Hän koetti vähän ylempää ja vähän alempaa, mutta siellä oli vielä enemmän vettä. Ei ollut satanutkaan ja kohina sulkuluukkujen luona kuului yhä — olihan se sangen kummallista.