XIII.
Mahdollisesti Fadetin muorikin tunsi virvatulen luonnollisen alkuperän ja oli selittänyt tyttärentyttärelleen ettei sitä pidä pelätä, tai oli tyttönen, joka niin usein näki semmoisia tulia — sillä niitä näyttäysi useasti vierinkiviportaan läheisyydessä ja vain pelkästä sattumasta riippui ettei Landrykin ollut niitä aikaisemmin nähnyt lähempää — tullut siihen johtopäätökseen että se henki, joka niitä liikuttaa, ei ollut mikään salaperäinen eikä tahtonut hänelle muuta kuin hyvää. Tuntiessaan Landryn vapisevan koko ruumiiltaan virvatulen lähestyessä, sanoi tyttö:
"Tyhmeliini, eihän tuo liekki edes poltakkaan, ja jos olisit kyllin nopsa ottaaksesi sen kiinni, niin näkisit ettei se jätä merkkiäkään jälkeensä."
"Sehän on yhä pahempaa", ajatteli Landry, "tuli, joka ei polta — tietäähän jokainen ettei se voi olla mikään Jumalan luoma, sillä Jumalan tuli lämmittää ja polttaa."
Mutta hän ei sentään lausunut ajatuksiaan pikku Fadettelle, ja kun he olivat päässeet onnellisesti toiselle rannalle, olisi hänen tehnyt kovasti mielensä jättää tyttö siihen paikkaan ja rientää Kaksolaan niin pian kuin suinkin. Mutta Landry ei ollut luonteeltaan kiittämätön eikä tahtonut erota tytöstä sillälailla.
"Olet nyt toisen kerran tehnyt minulle palveluksen, Fanchon Fadet", sanoi hän tytölle, "enkä minä olisi tinanapin arvoinen, ellen sanoisi sinulle että olen muistava tätä apuasi koko elämäni ijän. Olin aivan kuin järjiltäni kun taannoin minut löysit; aarnikeiju oli minut tenhonnut ja lopen väsyttänyt. En olisi milloinkaan päässyt joen yli, vaan ihan varmaan sinne uupunut."
"Olisit ehkä hyvinkin päässyt, ellet olisi niin typerä", vastasi Fadette. "En olisi milloinkaan luullut, että tuommoinen suuri poika kuin sinä, joka käy jo seitsemäätoista ja pian saa parran leukaansa, olisi niin helposti säikkyvä, ja minua oikein ilahuttaa että sinä olet sellainen."
"Minkätähden se sinua ilahuttaa, Fanchon Fadet?"
"Sentähden etten pidä teistä", vastasi tyttö ylenkatseellisesti.
"Ja miksi te ette pidä minusta?"
"Sentähden etten kunnioita teitä", vastasi Fadette; "en teitä enkä teidän kaksoisveljeänne, enkä isäänne enkä äitiänne, jotka ylpeilevät rikkaudestaan ja luulevat että kaikkein muiden velvollisuus on vain heitä palvella. He ovat opettaneet teidätkin, Landry, kiittämättömäksi, ja se on pelkurimaisuuden jälkeen miehen rumin vika."
Landryta nöyryytti suuresti tytön sanat, sillä hän tunsi etteivät ne olleet aivan perää vailla, ja hän vastasi:
"Jos olen rikkonut, Fadette, niin tuomitse siitä minua yksin. Ei veljeni, isäni eikä äitini eikä kukaan muukaan kotiväestäni ole koskaan kuullut siitä avustuksesta, minkä kerran ennen olen sinulta saanut. Mutta tällä kertaa he saavat sen tietää ja sinä olet saava sen palkinnon, minkä haluat."
"Olettepa nyt miestä olevinanne", sanoi pikku Fadette, "kun luulette pääsevänne minusta lahjoilla. Luulette minua samallaiseksi kuin isoäitini, joka nielee ihmisten ilkeyksiä ja hävyttömyyksiä, kunhan vaan pistää hänelle lantin kouraan. Mutta minäpä en tarvitse enkä välitä teidän lahjoistanne ja minä ylenkatson kaikkea, mitä te haluatte antaa, koska teillä ei ole ollut senverran sydäntä, että olisitte keksinyt edes yhden ainoan ystävällisen sanan kiitokseksi, vaikka siitä on jo pian vuosi, kun teitä autoin suuressa hädässänne."
"Olen syyllinen, sen olen jo tunnustanut", sanoi Landry, jota suorastaan hämmästytti se tapa, millä hän kuuli tytön nyt ensimäistä kertaa ajatuksiaan lausuvan. "Mutta on siinä osaksi sinunkin syytäsi. Se ei ollutkaan mikään taikatemppu että löysit veljeni, vaan sinä varmaan olit nähnyt hänet sillaikaa, kun minä puhuin isoäitisi kanssa; ja jos sinulla itselläsi olisi hyvä sydän, sinulla, joka moitit minua sen puutteesta, niin olisit sensijaan, että annoit minun kärsiä ja odottaa ja vieläpä annoit neuvon, joka olisi voinut minut eksyttääkin, sanonut heti paikalla: 'mene niityn poikki, niin tapaat hänet joen rannalla'. Se olisi ollut sinulle helppoa, mutta sinua sensijaan huvitti tehdä ilkeätä pilaa minun surustani. Ja se on vähentänyt apusi arvoa suuresti."
Pikku Fadette, jonka ei tavallisesti tarvinnut vastausta etsiä, seisoi hetken mietteissään. Sitte hän sanoi:
"Huomaan kyllä että olet tehnyt parastasi sulkeaksesi sydämesi kiitollisuudelta ja kuvitellaksesi ettet ole minulle mitään velkaa, kun otin sinulta palkinnon lupauksen. Mutta sanon vieläkin että sydämesi on kova ja paha; muuten olisit kyllä huomannut etten ole pyytänyt sinulta mitään, enkä edes sinua moittinut kiittämättömyydestäsi."
"Se on totta, Fanchon", sanoi Landry, joka oli rehellinen kuin kulta; "minä olen väärässä ja olen sen kyllä huomannut ja sitä hävennytkin. Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta sinä olet näyttänyt niin suuttuneelta, etten ole päässyt alkuunkaan."
"Jos olisitte tullut luokseni seuraavana päivänä tuon jutun jälkeen ja sanonut minulle pari ystävällistä sanaa, en olisi ollut suuttunut, vaan olisitte heti saanut tietää etten tahtonut mitään palkintoa, ja meistä olisi tullut hyvät ystävät; nyt minulla sensijaan on teistä huonot ajatukset ja minun olisi pitänyt antaa teidän suoriutua omin päin virvatulesta. Hyvää yötä, Kaksolan Landry, menkää kotiin kuivattamaan vaatteitanne ja sanokaa vanhemmillenne: 'ilman Sirkkaa, tuota pientä ryysymekkoa, olisin tänä yönä saanut pulikoida joessa'."
Samassa käänsi pikku Fadette hänelle selkänsä ja kulki mökkiin päin laulaen:
"Nyt sen kuulit, kuulitpa kerran,
Barbeaun Landry, Kaksolan herra!"
Tällä kertaa Landry tunsi mielessään katumusta; ei siten, että hän olisi ollut halukas minkäänmoisiin ystävyyssuhteisiin tytön kanssa, jolla näytti olevan enemmän järkeä kuin sydäntä ja jonka ulkonainen olemus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mutta hän oli jalomielinen eikä tahtonut kantaa vääryyden tahraa omallatunnollaan. Hän juoksi tytön jälkeen, tarttui hänen nuttuunsa ja sanoi:
"Kuuleppas, Fanchon Fadet; tästä asiasta täytyy lopultakin tulla selvä! Olet minuun tyytymätön, enkä ole itsekään itseeni tyytyväinen. Sinun täytyy sanoa mitä haluat, niin tuon sen huomispäivänä."
"Haluan ettei minun enää ikinä tarvitsisi sinua nähdä", vastasi Fadette ankarasti. "Tuo mitä tahansa, mutta muitta mutkitta heitän sen vasten kasvojasi takaisin."
"Se on liian kovaa puhetta sille, joka tarjoo hyvitystä. Ellet tahdo mitään lahjaa, voin ehkä jollakin toisella tavalla tehdä sinulle palveluksia ja siten näyttää tahtovani sinulle hyvää. Sano siis mitä tekisin, ollakseni sinulle mieliksi?"
"Ettekö voisi pyytää minulta anteeksi ja ruveta ystäväkseni?" sanoi
Fadette pysähtyen.
"Ohoh, se on toki liian paljo!" vastasi Landry, joka ei voinut voittaa ylpeyttään tuota tyttöä kohtaan; jolle ei annettu ikänsä mukaista arvoa ja jonka oma käytöskään ei aina ollut mallikelpoista. "Mitä sinun ystävyyteesi tulee, Fadette, niin olet niin kummallinen, ettei sinuun ole liioin luottamista. Pyydä sentähden jotain, jota voin heti antaa ja jota minun ei mahdollisesti tarvitse ottaa jälleen takaisin."
"Olkoon menneeksi", sanoi Fadette kylmänkirkkaalla äänellä; "tapahtukoon tahtonne mukaan, Landry! Olen teille tarjonnut anteeksiantoa, mutta se ei ole kelvannut. Nyt vaadin lupauksenne täyttämistä, ja se on että tottelette käskyäni minä päivänä sitä vaadin. Se päivä on huomenna, Saint-Andochen juhlapäivänä, ja nyt sanon mitä tahdon. Teidän täytyy tanssia kanssani kolme burreeta päivämessun jälkeen, kaksi iltamessun ja kaksi angeluksen jälkeen, siis yhteensä seitsemän. Koko päivänä, siitä asti kun nousette aina levolle menoon saakka, ette saa tanssia burreeta kenenkään muun kanssa, ei tytön eikä vaimon. Jos ette tee niinkuin nyt sanon, niin tiedän teillä olevan kolme rumaa virhettä: kiittämättömyyden, pelkurimaisuuden ja sanassaan pysymättömyyden. Hyvää yötä, odotan teitä huomenna kirkonportin luona tanssin alkaessa!"
Ja pikku Fadette, jota Landry oli saattanut mökille asti, työnsi, salvan ovelta ja pujahti sisään niin nopeasti, ettei poika ennättänyt sanoa sanaakaan ennenkuin hän jo oli kadonnut.