XIX.
Landry tunsi omituista liikutusta pikku Fadetten puhuessa noin rauhallisesti ja nöyrästi rumuudestaan, ja koettaen muistutella mieleensä hänen kasvojaan, joita hän tuskin nyt näki pimeässä kivilouhoksessa, sanoi hän tytölle, ollenkaan yrittämättä häntä imarrella:
"Mutta ethän sinä, Fadette, ole ollenkaan niin ruma kuin itse luulet ja sanot. On niitä paljo rumempiakin, eikä sentään kukaan heitä senvuoksi moiti."
"Olenko enemmän tai vähemmän ruma, se ei muuta sitä tosiasiaa, ettet voi missään tapauksessa sanoa minua kauniiksi. Älä huolikkaan minua lohduttaa, sillä en minä sure sitä asiaa ensinkään."
"Kuka tietää minkänäköinen olisit, jos olisit huolellisemmin puettu ja kammattu niinkuin muutkin? Yhdestä asiasta ainakin ovat kaikki yksimielisiä, ja se on, että ellei sinulla olisi niin lyhyt nenä, niin suuri suu ja niin tumma iho, et olisi ollenkaan hullumman näköinen, sillä sanotaan niinkin, ettei koko paikkakunnalla ole kellään sellaisia silmiä kuin sinulla, ja että ellet katsoisi niin rohkeasti ja ivallisesti, niin mielelläänkin soisi sinun itseään katsovan."
Landry puhui tuollalailla olematta itsekään selvillä miksi hän niin puhui. Hän koetti muistutella mieleensä pikku Fadetten ulkonaisia virheitä ja etuja, ja hän omisti nyt ensimäisen kerran tytölle huomiota ja mielenkiintoa, jommoista hän ei olisi hetki sitten luullut mahdolliseksi. Tyttö sen kyllä huomasi, mutta ei ollut huomaavinaan, sillä hän oli liian viisas ottaakseen Landryn mielenkiintoa vakavalta kannalta.
"Minun silmäni näkevät kyllä mikä on hyvää", sanoi hän, "ja katselevat huonoa osanotolla. En ole kovin surullinen vaikken miellytäkkään niitä, jotka eivät minua itseäni miellytä, enkä käsitä miksi kaikki nuo kauniit tytöt, joita niin liehakoidaan, koettavat miellyttää koko maailmaa, ikäänkuin he itse pitäisivät kaikista. Minä puolestani, jos olisin kaunis, en tahtoisi olla kaunis enkä miellyttävä muiden silmissä kuin niiden, joista pitäisin."
Landry ajatteli Madelonia, mutta pikku Fadette ei antanut hänen kauvan jatkaa ajatustaan, sillä hän tarttui taasen puheeseen:
"Siinä se on, Landry, se vääryys mitä olen muille tehnyt, etten koeta kerjätä heidän myötätuntoisuuttaan taikka heidän suvaitsevaisuuttaan rumuuteni suhteen. Olen heidän edessään koristelematon, ja se heitä harmittaa ja saa heidän unohtamaan, että olen usein tehnyt heille hyvää, vaan en milloinkaan pahaa. Ja jos tahtoisinkin huolehtia ulkoasustani, niin mistä saisin mitään, millä itseäni somistaisin? Olenko koskaan kerjännyt, vaikkei minulla ole milloinkaan ollut soutakaan, jota voisin omakseni sanoa? Antaako isoäitini minulle mitään, lukuunottamatta ruokaa ja suojaa? Ja jollen kykene muodostamaan itselleni siistiä vaatteita niistä vaivaisista rievuista, joita äitini jätti jälkeensä, niin onko se minun syyni ettei kukaan ole minua opettanut ja että minut on kymmenen ikäisestä jätetty oman hoitoni varaan? Tiedän hyvin mistä muustakin minua moititaan, vaikka olet sääliväisyydestä jättänyt sen mainitsematta; sanotaan että olen jo kuudentoista vanha ja että voisin varsin hyvin mennä palvelemaan, jolloin saisin palkkaa ja ylläpidon, mutta että laiskuuteni ja kuleskelemishaluni pidättävät minua yhä isoäitini luona, joka ei hänkään liioin pidä minusta ja jolla olisi kyllä varaa pitää palvelija."
"Eikö se sitte ole totta?" sanoi Landry. "Sanotaan ettet sinä välitä työstä ja isoäitisi sanoo itse kelle hyvänsä, että hänen olisi edullisempi pitää sinun sijastasi palvelijaa."
"Isoäiti sanoo niin sentähden, että hän mielellään mutisee ja valittelee. Mutta kun otan puheeksikaan lähteä hänen luotaan, niin hänpä ei laskekkaan, sillä hän tietää minusta olevan itselleen enemmän hyötyä kuin hän haluaa itsekään tunnustaa. Hän ei ole enää yhtä tarkkasilmäinen ja ketteräjalkainen kuin viisitoistavuotiaana kootakseen yrttejä, joista hän valmistaa rohtonsa ja pulverinsa, ja jotkut niistä on tuotava kaukaa, vaikeapääsyisistä paikoista. Muuten tunnen minä sellaisiakin kasvien ominaisuuksia, joista hänellä ei ole aavistustakaan, ja hän oikein hämmästyy kun minä laittelen rohtoja, joiden hyvät ominaisuudet hän kyllä sittemmin huomaa. Ja mitä meidän elukoihimme tulee, niin ne ovat niin kauniita, että oikein ihmetellään voivatko ne olla sellaisten ihmisten karjaa, joilla on ainoastaan yleiset maat laitumina. Isoäiti kyllä tietää kenelle kuuluu kiitos siitä, että hän saa niin hyviä villoja lampaistaan ja niin makeata maitoa vuohistaan. Hän ei tosiaankaan halua että hänet jättäisin, sillä tuotan hänelle aina enemmän kuin mitä hänelle maksan. Minä puolestani taas pidän isoäidistäni, vaikka hän onkin ankara ja pitää minut niukalla. Mutta minulla on toinenkin syy minkätähden en tahdo häntä jättää, ja sanon senkin kyllä sinulle, Landry, jos haluat."
"Niin, sanohan vaan", kehotti Landry, joka alkoi yhä innokkaammin
Fadettea kuunnella.
"Sentähden, että äitini jätti minulle, kymmenvuotiselle, perinnöksi poikaraukan, yhtä ruman kuin minä itse ja vielä viheliäisemmän, sillä hän on syntymästään asti ollut ontuva, heikko, kivuloinen, kyttyräselkäinen ja aina jörö ja paha, sentähden että hän on aina sairas, tuo poikaraukka. Kaikki ihmiset suuttuvat häneen, työntävät hänet luotaan ja kiusaavat Heinäsirkka-raukkaani. Isoäiti on hänelle liian ankara ja löisi häntä aivan liiaksi, ellen minä häntä puolustaisi ja olisi häntä kurittavinani isoäidin sijasta. Mutta minä pidän aina tarkoin silmällä, etten häntä loukkaa, ja sen hän tietää hyvin itsekin. Kun hän on tehnyt pahaa, juoksee hän hameeni taakse piiloon sanoen: 'lyö minua, ennenkuin isoäiti saa minut käsiinsä!' Ja minä lyön häntä näön vuoksi, ja tuo vekkuli on huutavinaan. Minä kyllä pidän hänestä huolta, mutta en voi aina auttaa että hänen, pikkuraukan täytyy käydä ryysyissä; mutta kun minulla on jokin vaatekappale, niin laitan siitä hänelle verhoa, ja kun hän on sairas, parannan hänet — isoäidin käsissä hän kuolisi, sillä mummo ei ymmärrä lapsia hoitaa. Lyhyesti, pidän häntä hengissä, tuota kivuloista raukkaa; ellei minua olisi, kävisi elämä hänelle kovin tukalaksi ja hän makaisi pian nurmen alla isäraukkamme vieressä, jota en voinut estää kuolemasta. En tiedä onko siitä hänelle mitään iloa, että pidennän hänen elämäänsä, kun hän kuitenkin on sellainen raajarikko, mutta en voi olla ilmankaan. Ja kun ajattelen mennä palvelukseen, kootakseni itselleni vähän varoja ja päästäkseni nykyisestä viheliäisyydestäni, koskee se sydämeeni ja minä tunnen omantunnonvaivoja, aivan kuin olisin Heinäsirkan äiti ja hänen täytyisi minun tähteni kärsiä. Siinä nyt ovat kaikki virheeni, Landry, ja nyt Jumala minut tuomitkoon; minä puolestani annan niille anteeksi, jotka ovat minua väärinkäsittäneet."