XVIII.
Ensin Landryta harmitti, että pikku Fadette aina joutui hänen tielleen, mutta kun tyttö näytti olevan surullinen, tunsi hän myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja heidän välillään syntyi seuraava keskustelu:
"Mitä minä näenkään, Sirkka; sinäkö se siellä itket? Onko joku sinua lyönyt tai ajanut kotoa pois, koska vaikeroit ja olet tänne piiloutunut?"
"Ei, Landry; ei kukaan ole minua ahdistanut sen jälkeen, kun sinä minua niin urhoollisesti puolustit, ja muuten en edes pelkääkkään ketään. Piilouduin vain saadakseni itkeä, sillä ei ole mitään tuhmempaa kuin näyttää ihmisille että mieli on apea."
"Mutta minkätähden sitte olet pahoillasi? Senkötähden että ovat olleet sinulle niin pahoja tänään? Se on tavallaan oma vikasi, mutta voithan lohduttaa itseäsi ja päättää ettet enää milloinkaan antaudu semmoiseen."
"Minkätähden sanotte sitä minun viakseni? Olenko siis loukannut teitä, kun tahdoin tanssia kanssanne, ja olenko ainoa tyttö, jolla ei ole oikeutta huvitella niinkuin muut?"
"Siitä se ei riipu, Fadette; en moiti teitä siitä että tahdoitte tanssia kanssani. Olen täyttänyt toivomuksenne ja käyttäytynyt teitä kohtaan velvollisuuteni mukaan. Teidän vikanne ei ole tämänpäiväinen, ja jos olette erehtynyt, niin ette ole sitä tehnyt minua vaan itseänne kohtaan, sen kyllä itsekin tiedätte."
"Ei, Landry; niin totta kuin Jumala elää, en tiedä tehneeni mitään vääryyttä; jos minun täytyy lukea jotakin viakseni, niin se supistuu siihen, että olen vastoin tahtoani tuottanut teille ikävyyksiä."
"Älkäämme puhuko minusta, Fadette; enhän valita omaa kohtaloani. Puhukaamme teistä, ja koska te ette tiedä että teillä on virheitä, niin annatteko minun avomielisesti ja ystävällisesti kertoa mitkä ne ovat?"
"Mielelläni, Landry, ja minä olen pitävä sitä parhaimpana palkintonani tai parhaimpana rangaistuksenani minkä voit minulle antaa siitä hyvästä tai pahasta, mitä olen sinulle tehnyt."
"No niin, Fanchon Fadet; kun sinä puhut noin järkevästi ja minä ensimäisen kerran näen sinun hiljaisena ja valmiina kuuntelemaan muiden ajatuksia, niin tahdon sanoa sinulle miksei sinua pidetä siinä arvossa, kuin kuusitoistavuotiaalla tytöllä voisi olla oikeus itselleen vaatia. Sinä nimittäin et ole ensinkään tytön kaltainen, vaan aivan kuin mikähän poika sekä ulkonäöltäsi että käytökseltäsi; sinä et ollenkaan pidä itsestäsi huolta. Ensiksikin et ole siisti etkä säntillinen, ja teet itsesi vastenmieliseksi pukusi ja puheittesi kautta. Tiedät kyllä että lapset antavat sinulle vielä pahemmankin nimen kuin Sirkka, he sanovat sinua usein Villiksi. Sanoppas, onko omasta mielestäsi kaikki niinkuin olla pitää, kun et vielä kuudentoista vuotiaana käyttäydy niinkuin tytön pitää. Sinä kiipeät puissa kuin orava, sinä heittäydyt valjastamattoman hevosen selkään ja ratsastat täyttä laukkaa ilman satulaa ja suitsia, ihan kuin paholainen kiitäisi kintereilläsi. Saattaa olla hyväkin että ihminen on voimakas ja notkea, ja sekin on hyvä ettei pelkää mitään, se on luonnon miehelle suoma lahja. Mutta naisen se sellainen viettelee helposti liiallisuuksiin, ja näyttää niinkuin sinä tahtoisit vain herättää huomiota. Ja huomiota sinä herätätkin kaikkialla; sinulle tehdään kiusaa ja sinulle huudetaan kuin sudelle. Sinä olet hyväpäinen ja annat teräviä vastauksia, jotka herättävät naurua niissä, joihin ne eivät kohdistu. On kyllä hyvä olla muita terävämpi, mutta jos käyttelee terävyyttään liiaksi, niin hankkii itselleen vihollisia. Sinä olet utelias, ja niin pian kun olet urkkinut muiden salaisuuksia tietoosi, viskaat ne heille vasten naamaa, kun vähänkin riitaannut heidän kanssaan. Siitä johtuu että sinua pelätään, ja sitä jota pelätään, sitä vihataankin. Sellaisille maksetaan aina pahemmalla mitalla kuin he ansaitsevat. Ja mitä siihen tulee, osaatko noitua vai et, niin tahtoisin uskoa että sinulla on tietoja, mutta toivon ettet ole antautunut pahojen henkien kanssa tekemisiin; mutta sinä tahdot että ihmiset sellaista uskoisivat, pelättääksesi niitä, joihin olet suuttunut, mutta siten sinä vain saatat itsesi huonoon maineeseen. Niin, nyt olet kuullut virheesi, Fanchon Fadet, ja niitten tähden ihmiset eivät sinusta pidä. Ajattelehan asiaa, niin pian huomaat että jos tahtoisit olla vähän enemmän muitten ihmisten kaltainen, niin sinua pidettäisiin suuremmassa arvossa järkesi vuoksi, jonka suhteen olet heitä etevämpi."
"Kiitos, Landry!" vastasi pikku Fadette vakava ilme kasvoillaan, kuunneltuaan hartaasti hänen puhettaan. "Olet sanonut sen, josta koko maailma minua moittii, ja sinä olet sen sanonut perin sävyisästi ja säälivästi, jota eivät toiset tee. Tahdotko nyt, että minä vastaan sinulle, ja tahtoisitko senvuoksi istua hetkiseksi viereeni?"
"Paikka ei ole juuri hauskimpia", sanoi Landry, joka ei halunnut viipyä kovin kauvan tytön seurassa ja yhä ajatteli mitä hänestä sanottiin, että hän muka loihti ihmisiä silloinkun he vähimmin sitä aavistivat.
"Sinä et pidä tätä paikkaa hauskana", sanoi Fadette, "sillä te rikkaat olette niin vaativaisia. Kun teidän tekee mielenne istua ulkona, niin pitäisi teillä välttämättä olla kaunis nurmikko allanne, ja te voittekin niityillänne ja puutarhoissanne valita kauniimmat paikat ja paraimman siimeksen. Mutta ne, joilla ei ole mitään, eivät vaadi niin paljo, vaan tyytyvät ensimäiseen kiveen, jota vasten voivat päänsä kallistaa. Okaat eivät pistä heidän jalkojaan, ja missä milloinkin liikkuvatkin, on heillä avoin silmä huomaamaan mikä on kussakin paikassa kaunista. Ei ole, Landry, ensinkään rumia paikkoja niiden mielestä, jotka tahtovat ymmärtää sitä hyvää ja kaunista, mitä Jumala on kaikkiin käsialoihinsa kätkenyt. Vaikken olekkaan mikään loihtija, tiedän kuitenkin mihin mitättöminkin kasvi kelpaa, minkä tallaat jalkaisi alle, ja kun kerran tiedän mihin ne kelpaavat, katselen niitä mielelläni enkä halveksi niitä enemmän näkönsä kuin hajunsakaan puolesta. Kerron tätä sinulle, Landry, voidakseni sitte sanoa jotakin, jota voi sovittaa ihmisiin yhtähyvin kuin puutarhakukkiin ja tienohessa kasvavaan rikkaruohoon: ylen usein halveksitaan sitä, mikä ei näytä kauniilta eikä hyvältä, ja jätetään huomioon ottamatta että se voisi olla hyödyksi ja avuksi."
"En oikein ymmärrä mitä sillä tarkotat", sanoi Landry istuutuen hänen viereensä, ja he istuivat niin hetkisen vaiti, sillä pikku Fadetten ajatukset liikkuivat nyt niillä mailla, jonne Landry ei jaksanut häntä seurata. Landry taas ei voinut olla jonkinlaisella mielihyvällä tyttöä kuuntelematta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut niin vienoa ääntä eikä niin hyvin lausuttuja sanoja.
"Tiedätkö mitä, Landry?" puhui tyttö taasen. "Ansaitsen enemmän myötätuntoisuutta kuin moitetta, ja jos olenkin tehnyt väärin itseäni kohtaan, en ainakaan ole milloinkaan tehnyt mitään todellista vääryyttä muille, ja jos ihmiset olisivat oikeudenmukaisia ja järkeviä, niin he paljoa enemmän katsoisivat hyvään sydämeeni kuin rumiin kasvoihini ja kehnoihin vaatteisiini. Ajattelehan — ja ellet sitä tiedä, voin sinulle kertoa — mikä on ollut kohtaloni siitä asti kun synnyin. En tahdo sanoa mitään pahaa äitiraukastani, jota kaikki moittivat ja sättivät, vaikkei hän voi itseään puolustaa — enkä voi niin tehdäkkään, kun en oikein tiedä mitä pahaa hän on tehnyt tai houkuteltu tekemään. Mutta maailma on niin paha, että kun tuskin olin kadottanut äitini ja yhä vielä häntä katkerasti surin, niin muut lapset, suuttuneena minuun mistä tahansa — leikistä, pikku asiasta, jonka olisivat antaneet toisilleen heti anteeksi — ivasivat minua äitini rikoksesta ja koettivat minua pakottaa häpeemään hänen tähtensä. Ehkä olisi joku järkevä tyttö, niinkuin sinä sanot, minun sijassani vaijennut, ajatellen että on viisaampaa heittää äiti sikseen ja antaa ihmisten puhua hänestä mitä rivouksia tahansa, päästäkseen itse rauhaan. Mutta minä, näetkös, en sitä voinut. Se kävi minulle yli voimien. Äitinihän oli kuitenkin äitini, ja olkoon hän millainen hyvänsä, joko hänet löydän tahi en milloinkaan enää saa kuulla hänestä puhuttavankaan, tulen häntä aina rakastamaan kaikesta sydämestäni. Ja kun minulle sanotaan että olen seikkailijattaren ja kapakanpitäjän tytär, silloin minä suutun, mutta en omasta puolestani, sillä tiedän ettei se ole mikään loukkaus minua kohtaan, kosken ole mitään pahaa tehnyt, vaan äitiraukkani puolesta, jota minun velvollisuuteni on puolustaa. Ja kun en voi enkä ymmärrä häntä oikein puolustaa, kostan hänen puolestaan sanomalla ihmisille totuuksia ja todistamalla etteivät he ole parempia kuin hänkään, jota he kivittävät. Sentähden he sanovat että olen utelias ja hävytön ja että urkin heidän salaisuuksiaan, levittääkseni ne sitte maailmaan. On kyllä totta, että Jumala on luonut minut uteliaaksi, jos nimittäin se on uteliaisuutta, että haluaa selkoa asioista, joita ei tiedä. Mutta jos minua olisi kohdeltu hyvin ja ihmisellisesti, en olisi milloinkaan koettanut tyydyttää uteliaisuuttani muitten kustannuksella. Olisin tyytynyt niihin salaisuuksiin, jotka isoäitini minulle opettaa ja jotka tarkottavat ihmisruumiin parantamista. Kukat, yrtit, kivet, hyönteiset, kaikki luonnon salaisuudet — niissä olisi ollut kyllin minulle, joka mielelläni kuleskelin ympäri ja nuuskin kaikkialla. Olisin ollut aina yksin, mutta en kuitenkaan milloinkaan ikävissäni, sillä suurin huvini on oleskella yksinäisillä paikoilla ja ajatella kaikellaisia asioita, joista en kuule niiden koskaan puhuvan, jotka pitävät itseään hyvinkin tietävinä ja viisaina. Jos olen antautunut tekemisiin ihmisten kanssa, on se tapahtunut ainoastaan halusta tehdä heille pieniä palveluksia niillä pienillä tiedoilla, joita olen vähitellen itselleni hankkinut ja joista isoäidillenikin on toisinaan hyötyä, vaikkei hän sano mitään. Niin, sensijaan että olisin saanut osakseni kiitosta niiltä minun ikäisiltäni lapsilta, joiden sairauksia ja vammoja olen parantanut ja joille olen antanut hyviä neuvoja, milloinkaan mitään palkintoa pyytämättä, on minua solvattu noidaksi, ja ne, jotka puhuivat kauniita sanoja silloinkun tarvitsivat apuani, haukkuivat minua ensi tilassa."
"Se minua harmitti, ja minä olisin voinut tehdä heille vahinkoa, sillä minä en tunne ainoastaan hyödyllisiä vaan myöskin vahingollisia asioita; mutta niin en ole milloinkaan tehnyt, sillä en ole ilkeäluontoinen, ja jos kostankin sanoilla, niin teen sen päästäkseni heti irti mielipahastani ja unohtaakseni harmini, voidakseni sitte antaa anteeksi, niinkuin Jumala on käskenyt. Mitä siihen tulee, etten välitä ulkonäöstäni ja tavoistani, niin sen kai pitäisi vain todistaa etten ole niin turhamainen, että kuvittelisin olevani kaunis, kun tiedän olevani niin ruma, ettei kukaan ilkiä minua katsella. Tiedän sen kyllä, sillä minulle on siksi usein siitä huomautettu, ja nähdessäni kuinka ihmiset ovat kovia ja ylenkatseellisia niille, jotka Jumala on jättänyt vähäosaisiksi, on minua suorastaan huvittanut tehdä heille hiukan kiusaa; mutta itseäni olen lohduttanut sillä, etteivät kasvoni ole vastenmieliset taivaalliselle isälleni ja suojelusenkelilleni, jotka eivät arvostele minua senvuoksi huonommin, yhtävähän kun moitin heitä siitä mitä olen saanut. En ole myöskään niitä, jotka sanovat: 'tuossa on lehtimato, hyi kuinka ruma elävä — kuinka ruma se onkaan, pole se kuoliaaksi!' En pole kuoliaaksi ainoatakaan Jumalan luomaa olentoa, ja jos lehtimato putoaa veteen, asetan sen alle lehden, että se voisi pelastua. Sentähden sanovat ihmiset että pidän ilkeistä eläimistä ja että olen noita, kun en pidä sammakkojen rääkkäämisestä enkä kärsi että ny'itään ampiaisilta jalkoja ja että eläviä yölepakkoja naulitaan puuhun. Eläinraukat, ajattelen itsekseni, jos kaikki rumat tapettaisiin, niin en minä olisi paremmin oikeutettu elämään kuin hekään."