XVII.
Landry meni illalliselle kotiin veljensä kanssa, ja kun tämä oli kovin halukas kuulemaan mistä tuo jupakka kaiken kaikkineen johtui, kertoi Landry hänelle kuinka hän eilen illalla oli joutunut virvatuliharhaukseen ja kuinka pikku Fadette oli hänet auttanut pulasta, tapahtuipa se sitte neuvokkuuden tai noituuden avulla, sekä palkinnoksi vaatinut hänen tanssimaan kanssaan seitsemän tanssia Saint-Andochen juhlassa. Muun hän jätti mainitsematta, sillä hän ei tahtonut milloinkaan veljelleen kertoa kuinka levoton hän oli ollut luullessaan hänen viime vuonna hukkuneen jokeen, ja siinä hän teki oikein, sillä sellaiset vaaralliset ajatukset palautuvat toisinaan lasten mieleen, jos niille pannaan painoa tai niistä puhutaan.
Sylvinet hyväksyi täydelleen että veljensä oli pitänyt lupauksensa ja sanoi että ne ikävyydet, mitkä siitä olivat hänelle johtuneet, vain tekivät hänen käytöksensä vieläkin kunnioitettavammaksi. Mutta niin peloissaan kun hän olikin sen vaaran suhteen, mihin Landry oli joen luona joutunut, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta pikku Fadettea. Hän tunsi niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei hän tahtonut ensinkään uskoa tytön vain sattumalta löytäneen hänen veljensä ja vain pelkästä hyvyydestä häntä auttaneen.
"Sepä olikin Fadette ", sanoi hän, "joka loihti virvatulen sinua harhauttamaan ja jokeen hukuttautumaan, mutta Jumala ei sitä sallinut, sillä sinä et ole milloinkaan kulkenut kadotuksen tietä. Silloin tuo ilkeä Sirkka väärinkäytti hyvyyttäsi ja kiitollisuuttasi ja sai sinun antamaan lupauksen, joka niin suuresti sinua vahingoitti, ja sen hän tiesi hyvin. Hän on oikein kamala, tuo tyttö; kaikki noidat rakastavat pahaa, hyviä ei olekkaan. Hän tiesi aivan hyvin saattavansa sinut riitaan Madelonin ja paraimpien tuttaviesi kanssa. Hän tahtoi myöskin että sinä joutuisit tappeluun, ja ellei Jumala toisen kerran olisi sinua auttanut hänen pauloistaan, niin olisit joutunut ilmiriitaan ja tullut onnettomaksi."
Landry, joka mielellään katseli asioita samalla tavalla kuin veljensäkin, ajatteli että hän ehkä oli oikeassa, siksi hän ei ruvennut erikoisemmin Fadettea puolustamaan. He puhelivat virvatulesta, jota Sylvinet ei ollut milloinkaan nähnyt ja josta hän oli hyvin utelias kuulemaan, vaikkei toivonutkaan sitä näkevänsä. Mutta he eivät uskaltaneet puhua siitä äidille, sillä hän pelästyisi jo sitä ajatellessaankin, eikä isällekään, sillä hän tekisi sellaisista asioista pilaa — hän oli nähnyt aarnikeijun ainakin parikymmentä kertaa, siitä vähääkään välittämättä.
Tanssia jatkettiin myöhään yöhön, mutta Landry, joka tunsi olevansa alakuloinen, hän kun nyt todella oli joutunut riitaan Madelonin kanssa, ei tahtonut käyttää Fadetten suomaa vapautta, vaan auttoi veljeään eläinten laitumelta tuomisessa. Kun hän tällä matkalla joutui puolitiehen Pricheen päin ja kun hänen päätänsäkin kivisti, sanoi hän veljelleen jäähyväiset saraniityn luona. Sylvinet tahtoi ettei hän nyt menisikään vierinkiviportaan kautta, sillä hän pelkäsi että aarnikeiju tai Sirkka siellä taasen tekisivät hänelle kepposiaan, ja sai veljensä lupaamaan että hän tekisi kierroksen ja menisi joen yli ison myllysillan kautta.
Landry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että olisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee pitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa kuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli epäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin etteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.
Tullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta, kuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen mäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni muistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli valmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina kivilouhokselle saakka.
Mutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.
"Kuka siellä itkee?" kysyi hän miehekkäällä äänellä.
Ei vastausta.
"Onko siellä joku sairaana?" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei vastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän kuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki pian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa liikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain epätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei ilmaisisi itseään.
Landry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut vainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään ehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties oli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin koskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa huomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki edessään pikku Fadetten.