XL.
Äiti Barbeau ei voinut kyllin ihmetellä pikku Fadetten taitavuutta, ja illalla hän sanoi miehelleen: "Sylvinet on nyt terveempi kuin hän on ollut puoleen vuoteen; hän on tänään syönyt kaikkea, mitä hänen eteensä on pantu, virnistämättä kasvojaan tavalliseen tapaansa, ja merkillisintä kaikesta on, että hän puhuu pikku Fadettesta niinkuin itse hyvästä Jumalasta! Tuskinpa on mitään hyvää maan päällä, jota hän ei olisi huomannut tuossa tytössä, ja hän toivoo hartaasti veljensä takaisintuloa ja naimista. Se on kuin ihme, niin etten tiedä nukunko vai olenko valveilla."
"Olkoon ihme tai mikä tahansa", sanoi isä Barbeau, "mutta totta on että tyttö on harvinaisen teräväpäinen, ja luulen hänen olevan niille onneksi, jotka saavat hänet perheeseensä."
Sylvinet läksi kolmea päivää myöhemmin noutamaan veljeään Artonista. Hän oli pyytänyt isältään ja Fadettelta saada ensimäisenä kertoa veljelleen hänen onnestaan.
"Kaikki onnet ne yllättävätkin minut yhtaikaa", sanoi Landry, heittäytyen iloisena veljensä syliin, "kun sinä vielä tulet minua noutamaan ja näytät yhtä iloiselta kuin minä itse."
He palasivat viipymättä kotiin, eikä ollut sen onnellisempia ihmisiä kuin Kaksolan perhe, kun he nyt istuivat kaikki illallispöydässä, pikku Fadette ja Jeanet keskuudessaan.
Ja niin hymyili onni heille kaikille, sillä pikku Nanettekin kihlattiin Cadet Caillaudille, joka oli Landryn paras ystävä hänen lähimpien omaistensa jälkeen. Päätettiin että molempien häät vietettäisiin yhtaikaa. Sylvinetiin taas oli juurtunut niin luja ystävyys Fadettea kohtaan, että hän ei tehnyt mitään hänen neuvoaan kysymättä, ja Fadettella oli sellainen valta hänen ylitsensä, että nuorukainen näytti pitävän häntä sisarenaan. Sylvinet ei ollut enää sairas, eikä mustasukkaisuudesta ollut puhettakaan. Jos hän joskus näyttikin surulliselta ja haaveilevalta, niin Fadette nuhteli häntä, ja nuorukainen tuli heti jälleen iloiseksi ja puheliaaksi.
Molemmat avioliitot vahvistettiin samana päivänä ja saman messun aikana, ja kun ei ollut rahasta eikä riistasta puutetta, sukeutui siitä niin komeat häät, että ukko Caillaud, joka ei koko elämänsä aikana ollut kadottanut tasapainoaan, näytti kolmantena päivänä hiukan päihtyneeltä. Mikään ei häirinnyt Landryn ja koko perheen iloa, jopa voi sanoa: koko seudun iloa, sillä molemmat perheet, jotka olivat rikkaita, ja pikku Fadette, joka oli yhtä rikas kuin Barbeaun ja Caillaudin perheet yhteensä, osottivat suurenmoista anteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä kaikille ihmisille. Fanchonilla oli liian hyvä sydän jättääkseen kostamatta pahaa hyvällä kaikille niille, jotka olivat häntä ankarasti tuominneet. Ja sittemmin, kun Landry oli ostanut kauniin talon, jota hoiti mainiosti omalla ja vaimonsa taidolla, rakennutti Fadette vielä kauniin lisärakennuksen, johon kaikki paikkakunnan köyhät lapset saapuivat neljäksi tunniksi jokainoa arkipäivä, ja jossa hän itse veljensä Jeanetin avulla neuvoi heitä lukemaan ja opetti heille uskontoa, jopa auttoi puutteellisimpia heidän tarpeissaan. Fadette muisti olleensa kerran itse onneton ja hylätty pienokainen, ja ne kauniit lapset, jotka hän synnytti, saivat jo aikaisin oppia ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta köyhiä ja hylättyjä kohtaan.
Mutta miten kävi Sylvinetin kaiken tämän perheonnen ohella? Hän teki päätöksen, jota ei kukaan voinut käsittää ja joka antoi isä Barbeaulle paljo ajattelemisen aihetta. Noin kuukauden kuluttua veljensä ja sisarensa naimisesta, kun ukko Barbeau kehotti häntäkin hakemaan itselleen vaimon, vastasi hän ettei hänellä ollut siihen halua, vaan että hän jo jonkun aikaa oli tuuminut erästä asiaa, jonka nyt halusi toteuttaa, se on ruveta sotamieheksi.
Kun meikäläisissä perheissä ei yleensä ole liiaksi miespuolisia jäseniä ja maa kaipaa kipeästi kaikkien käsivarsien työtä, ei juuri milloinkaan satu että joku vapaaehtoisesti rupeisi sotilaaksi. Niinpä nytkin kaikki ihmettelivät tuota päätöstä, jonka perusteeksi Sylvinet ei voinut mainita muuta kuin oman päähänpistonsa ja mieltymyksensä sotilaselämään, jommoista ei kukaan ollut hänessä ennen huomannut. Kaikki mitä hänen isänsä ja äitinsä, veljensä ja siskonsa, jopa Landrykin sanoivat, oli aivan turhaa, joten ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Fanchonin puoleen, joka oli perheen neuvokkain ja lahjakkain jäsen.
Hän puhui Sylvinetin kanssa kokonaista kaksi tuntia, ja kun he erosivat, oli Sylvinet itkeneen näköinen ja hänen kälynsä samoin; mutta he näyttivät niin rauhallisilta ja päättäväisiltä, kun Sylvinet ilmotti pysyvänsä päätöksessään ja Fanchon selitti sen hyväksyvänsä ja toivovansa hänelle siitä suurta hyötyä tulevaisuudessa.
Kun arveltiin että Fadette luultavasti tiesi Sylvinetin syistä vähän enemmän kuin oli tietävinään, ei uskallettu enää hänen päätöstään vastustaa, ja lopulta äiti Barbeaukin suostui, vuodatettuaan ensin runsaita kyyneleitä. Landry oli epätoivoissaan, mutta hänen vaimonsa sanoi: "Jumalan tahto ja kaikkein meidän velvollisuutemme on päästää Sylvinet menemään. Usko, että tiedän mitä sanon, äläkä kysy enempää."
Landry saattoi veljeään niin pitkälle kuin voi, ja kun hän ojensi hänelle matkamyttynsä, jota oli tahtonut kantaa aina siihen saakka olallaan, tuntui hänestä kuin hän olisi antanut hänelle oman sydämensä. Hän palasi kotiin rakkaan vaimonsa luokse, jonka täytyi ruveta häntä hoitamaan, sillä kokonaisen kuukauden ajan hän oli suorastaan surusta sairas.
Mutta Sylvain ei ollut sairas, vaan jatkoi matkaansa rajalle asti, sillä nyt riehui keisari Napoleonin suuri sota. Ja vaikkei sotilaselämä ollut milloinkaan miellyttänyt häntä vähimmässäkään määrässä, tuli hänestä kuitenkin pian kelpo sotilas, taisteluissa urhoollinen kuin mies, joka hakee kuolemaa, mutta kuitenkin lempeä ja tottelevainen kuin lapsi, samalla kun hän oli itseensä nähden ankara ja vaatelias kuin sotavanhus. Kun hän oli saanut kyllin hyvän harjotuksen ja kasvatuksen ylentyäkseen, lankesi sekin onni hänen osalleen, että hänet nimitettiin kymmenvuotisissa seikkailuissa osottamansa urhoollisuuden ja kunniakkaan käytöksen tunnustukseksi kapteeniksi, jotapaitsi hän sai samalla kunniamerkin.
"Oi, jospa hän kerrankin voisi palata!" sanoi äiti Barbeau miehelleen sen päivän iltana, jolloin he olivat saaneet häneltä herttaisen kirjeen, täynnä sydämellisiä terveisiä heille itselleen, Landrylle, Fanchonille ja kaikille perheen nuorille ja vanhoille jäsenille. "Nythän hän on jo miltei kenraali, joten hänellä pitäisi olla aikaa levätä."
"Arvonimensä on kyllin kaunis suurentamattakin", sanoi Barbeau, "ja se on jo semmoisenaan joka tapauksessa suureksi kunniaksi talonpoikaiselle suvulle."
"Fadettehan ennusti, että niin kävisi", sanoi äiti Barbeau. "Niinhän se oli."
"Hm", sanoi isä, "en voi mitenkään ymmärtää mistä hän niin äkkiä sai sellaiset tuumat ja kuinka hänen luontonsa voi niin muuttua, hänen, joka oli niin hiljainen ja rakasti niin suuresti mukavuutta."
"Miniämme tietää tästä asiasta enemmän kuin tahtoo sanoa; mutta äideillä on tavallisesti tarkat silmät, ja minä luulen tietäväni yhtä paljon kuin Fadettekin."
"Oo, siinä tapauksessa olisi sinun aika kertoa siitä minullekin", sanoi Barbeau.
"Niin, katsoppas, rakas Fanchonimme on aivan liian suuri taikuri: hän se lumosi Sylvinetinkin, ja enemmän kuin halusikaan. Kun hän näki että lumous vaikutti niin voimakkaasti, tahtoi hän sitä ehkäistä tai ainakin lieventää, mutta siihen hän ei kyennytkään, ja kun Sylvain huomasi ajattelevansa liian paljo veljensä vaimoa, oli hän kyllin rehellinen lähteäkseen pois, ja Fanchette hyväksyi ja vahvisti hänen päätöksensä."
"Jos asiat on niin", sanoi Barbeau korvallistaan raappien, "niin pelkäänpä ettei hän mene ikinä naimisiin, sillä Clavièresin kylvettäjätär sanoi aikoinaan, että kun se poika kerran rakastuu, ei hän ole enää niin hullu veljensä perään, mutta hän ei tule koko elämässään rakastumaan kuin yhden ainoan kerran, sillä hänen tunteensa ovat liian hempeät ja syvät voidakseen enää senjälkeen muihin kiintyä."