XXXIX.

Asia oli todellakin niin, että Sylvinet ei ollut likipitäinkään niin sairas, kuin näytti olevan ja kuin suvaitsi itselleenkin uskotella. Kun pikku Fadette koetti hänen valtimoaan, huomasi hän heti ettei kuume ollut ankara ja että jos hän hiukan hourailikin, niin se johtui siitä että hänen sielunsa oli sairaampi ja heikompi kuin ruumiinsa. Fadette luuli sentähden velvollisuudekseen vedota Sylvinetin järkeen ja herättää hänessä pelkoa itsensä suhteen. Hän palasi uudelleen aikaisin seuraavana aamuna. Sylvinet ei ollut juuri nukkunut, mutta hän oli rauhallinen ja ikäänkuin murtunut. Niin pian kun hän näki Fadetten tulevan, ojensi hän hänelle kätensä, sensijaan että olisi vetänyt sen pois, niinkuin edellisenä iltana.

"Miksi ojennatte minulle kätenne, Sylvain?" sanoi Fadette. "Onko se sitä varten, että tutkisin kuumettanne? Näen hyvin kasvoistanne että se on jo ohi."

Häpeissään sentähden, että oli pakotettu vetämään takaisin kätensä, johon tyttö ei koskenutkaan, sanoi Sylvinet:

"Tein niin tervehtiäkseni teitä, Fadette, ja kiittääkseni kaikista vaivoistanne minun tähteni."

"Siinä tapauksessa otan tervehdyksenne vastaan", sanoi hän tarttuen Sylvinetin käteen ja pitäen sitä omassaan, "sillä en milloinkaan työnnä luotani ystävällisyyttä, enkä luule teitä niin teeskenteleväksi, että osottaisitte minulle kiitollisuutta, ellette sitä tuntisi."

Sylvain tunsi nyt, vaikka täysin valveilla, suurta mielihyvää pitäessään Fadetten kättä omassaan, ja hän sanoi hyvin lempeällä äänellä:

"Mutta kuitenkin kohtelitte minua eilen illalla hyvin huonosti, enkä voi käsittää miksen ole teihin suuttunut. Olette mielestäni oikein hyvä, kun tulette tänne minua katsomaan, vaikka teillä on minusta niin huonot ajatukset."

Fadette istuutui hänen vuoteensa ääreen ja puhutteli häntä ihan toisin kuin edellisenä iltana. Hänen puheessaan väreili niin paljon hyvyyttä, lempeyttä ja hellyyttä, että Sylvinet tunsi helpotusta ja tyytyväisyyttä, sitä syvemmin kuin hän oli luullut Fadetten olleen häneen suuttunut. Hän itki, tunnusti kaikki virheensä, jopa pyysi Fadettelta anteeksi niin hienosti ja ystävällisesti, että tyttö kyllä ymmärsi hänen sydämensä olevan paremman kuin hänen järkensä. Fadette salli hänen purkaa tunteensa, moittien häntä vielä silloin tällöin, ja kun tyttö tahtoi vetää kätensä pois, piti Sylvinet siitä kiinni, koska hänestä tuntui että tuo käsi vapautti hänet yhtaikaa sekä sairaudesta että surusta.

Kun Fadette huomasi hänen mielentilansa sellaiseksi kuin oli toivonut, sanoi hän:

"Nyt minä menen ja te nousette, Sylvain, sillä teillä ei ole enää kuumetta eikä teidän pidä laiskotella vuoteella, sillaikaa kun äitinne rasittaa itseään teitä palvelemalla ja kuluttaa aikaansa pitämällä teille seuraa. Teidän on ensinnäkin syötävä mitä äitinne teille antaa minun käskystäni, nimittäin lihaa. Minä kyllä tiedän teidän sanovan ettette pidä lihasta ja että elätte vain viheliäisistä vihanneksista, mutta se asia ei ole sillä autettavissa, vaan teidän täytyy pakottaa itseänne, ja vaikkapa tunnettekin vastenmielisyyttä, ette saa sitä näyttää. Äitinne on suuresti ilostuva nähdessään teidän syövän jotain ravitsevaa, ja mitä teihin itseenne tulee, niin vastenmielisyytenne katoo kokonaan jo kolmannella kerralla. Saattepa nähdä etten ole erehtynyt. Hyvästi siis, ja nyt en soisi teidän enää minua haettavan, sillä tiedän ettette enää sairasta, ellette itse tahdo."

"Ettekö tule illalla takaisin?" kysyi Sylvinet. "Luulin teidän tulevan jälleen."

"Minä en ole mikään palkan edestä toimiva lääkäri, Sylvain, ja minulla on muutakin tekemistä kuin hoitaa teitä, kun ette enää ole sairas."

"Olette oikeassa, Fanchon, mutta nyt luulette minun taasen haluavan nähdä teitä itsekkyydestä; syynä on kuitenkin se seikka, että puheleminen teidän kanssanne tekee minulle niin hyvää."

"No jos niin on, niin ettehän ole rampa ettekä liioin asunnostanikaan tietämätön. Olette kai kuullut että tulen teidän sisareksenne avioliiton kautta, niinkuin jo olen siskonne ystävyyden kautta; voitte siis hyvin tulla luokseni puhelemaan, siitä ei kukaan voi moittia."

"Tulen, tulen; kun kerran saan luvan", sanoi Sylvinet. "Hyvästi siis, Fadette; tahdon nousta vaikka päätäni kivistää kovasti, kun en ole nukkunut, vaan ollut kuin pyörryksissä koko yön."

"Tahdon vielä kerran vapauttaa teidät päänkivistyksestänne, mutta muistakaa että se on viimeinen kerta ja että käsken teidän nukkumaan hyvin ensi yönä."

Fadette laski kätensä hänen otsalleen, ja viiden minuutin kuluttua oli Sylvinet niin virkistynyt, ettei enää tuntenut mitään kipua.

"Huomaan hyvin", sanoi hän Fadettelle, "että olin väärässä teitä vastustaessani, sillä te olette taitava lääkitsijä ja voitte parantaa minun tautini. Toiset lääkärit ovat vaan minua kiduttaneet lääkkeillään, mutta te parannatte minut pelkällä kosketuksella. Luulen että jos saisin aina olla läheisyydessänne, niin en tulisi milloinkaan sairaaksi tai käyttäytyisi tuhmasti. Mutta sanokaa minulle, Fadette, ettekö enää olekkaan minuun suuttunut, ja tahdotteko luottaa siihen lupaukseen, jonka olen teille antanut, että aina alistun teidän tahtoanne noudattamaan?"

"Minä luotan siihen", vastasi tyttö, "ja jos pysytte päätöksissänne lujana, niin rakastan teitä tästedes kuin olisitte kaksoisveljenne."

"Jos ajattelisitte niin kuin nyt sanotte, Fanchon, niin silloin ette suinkaan teitittelisi minua, sillä eihän kaksoisten ole tapana puhutella toisiaan niin juhlallisesti."

"No niin, Sylvain: nouse, syö, puhele, mene kävelemään ja nuku!" sanoi Fadette, nousten seisoalleen. "Se on määräykseni täksi päiväksi. Huomenna sinun pitää tehdä työtä!"

"Ja tulla sinua katsomaan", sanoi Sylvinet.

"Niin, tule vaan", sanoi Fadette ja loi mennessään häneen niin ystävällisen ja anteeksiantavan katseen, että Sylvinet tunsi äkkiä halua ja voimia nousta kärsimysten ja laiskuuden vuoteelta.