XXXVIII.
"Minkätähden syytätte minua ilkeydestä?" sanoi hän. "Te solvaatte minua, kun näette etten jaksa itseäni puolustaa."
"Sanon teille totuuden, Sylvinet", jatkoi Fadette, "ja sanonpa teille useammankin kuin yhden totuuden. Minä en liioin surkuttele teitä sairautenne vuoksi, sillä ymmärrän ettei se ole erittäin vaarallista ja että jos siinä suhteessa teitä uhkaa joku vaara, niin olette vaarassa tulla hulluksi, ja sitä jouduttaaksenne teette parastanne, tietämättä itsekään mitä seurauksia heikkoudestanne ja pahuudestanne voi vielä olla."
"Sanokaa mielisti että olen heikko", vastasi Sylvinet; "mutta mitä pahuuteen tulee, niin sitä syytöstä en luule ansaitsevani."
"Älkää yrittäkö puolustautumaan!" sanoi pikku Fadette. "Tunnen teidät paremmin kuin te itse, Sylvain, ja sanon teille että heikkous synnyttää vilpillisyyttä, ja sentähden te olette itsekäs ja kiittämätön."
"Jos teillä on minusta niin huonot ajatukset, Fanchon Fadet, niin se johtuu kai siitä, että veljeni Landry on puhunut minusta pahaa ja osottanut teille kuinka vähän hän minusta pitää, sillä jos te tunnette minua tai luulette tuntevanne, niin se ei voi olla mahdollista muuten kuin hänen kauttaan."
"Sitä minä juuri odotinkin, Sylvain! Tiesin ettette voisi puhua kolmea sanaa syyttämättä kaksoisveljeänne, sillä teidän kiintymyksenne häneen on aivan mieletöntä ja uhkaa sentähden muuttua vihaksi ja kiukuksi. Siitä näen että olette puolihullu, ettekä ensinkään mikään hyvä ihminen. Mutta minä sanon teille että Landry rakastaa teitä kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin te häntä, ja todistukseksi voin mainita ettei hän ole vielä milloinkaan teitä moittinut, mutta te sitävastoin kiusaatte ja moititte häntä alituiseen, vaikka hän aina tekee tahtonne mukaan ja palvelee teitä kaikessa. Kuinka voitte luulotellakkaan etten minä näkisi erotusta hänen ja teidän välillä? Ja mitä enemmän Landry on puhunut teistä hyvää, sitä huonommiksi ovat minun ajatukseni teistä muuttuneet, sillä olen tullut siihen johtopäätökseen, että niin hyvää veljeä ei voi syyttää ja soimata muu kuin huono ihminen."
"Vai niin, te vihaatte minua, Fadette? En ole milloinkaan muuta uskonutkaan ja tiesin hyvin että te, puhumalla minusta pahaa, riistitte minulta veljenikin rakkauden."
"Noita sanoja minä myöskin odotin, herra Sylvain, ja olen oikein iloinen että nyt vihdoin alatte minuakin syyttää. Ja nyt saatte kuulla vastaukseni, että olette sydämetön ja valheellinen olento, kun voitte tuollalailla tuomita ja solvata henkilöä, joka on aina teitä palvellut ja puolustanut teitä sydämessään, vaikka tiesikin teidät vihamiehekseen, henkilöä, joka on sata kertaa luopunut suurimmasta ja ainoasta huvistaan, huvista nähdä Landryta ja olla hänen seurassaan, lähettääkseen hänet sensijaan teidän luoksenne ja suodakseen teille sen onnen, minkä hän itseltään kielsi. En ole kuitenkaan ollut teille mitään velkaa. Olette aina ollut viholliseni, ja niin kauvan kun voin muistaa, en ole milloinkaan tavannut niin kovasydämistä ja ylpeätä poikaa kuin te olette ollut minua kohtaan. Olisin voinut monestikin teille kostaa, mutta etten ole sitä tehnyt, vaan tietämättänne päinvastoin palkinnut pahan hyvällä, niin se on johtunut siitä, että minulla on suuret käsitykset kristityn velvollisuudesta antaa lähimäiselleen anteeksi, ollakseen itse Jumalalle otollinen. Mutta kun puhun teille Jumalasta, ette luultavasti ymmärrä minua vähääkään, sillä te olette hänen ja oman autuutenne vihollinen."
"Sallin teidän puhua melkein mitä tahansa, Pädette, mutta tämä on jo liikaa; tehän sanotte minua pakanaksi."
"Ettekö siis äsken sanonut toivovanne kuolemaa? Ja luuletteko että se on mikään kristillinen toivomus?"
"Niin en sanonutkaan, Fadette; sanoin vaan että — —." Sylvinet keskeytti puheensa aivan pelästyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut ja mikä nyt, Fadetten nuhteitten jälkeen, tuntui hänestä itsestäänkin suorastaan jumalattomalta.
Mutta tyttö ei antanut hänelle vähääkään rauhaa, vaan jatkoi yhä hyökkäyksiään.
"Onhan mahdollista", sanoi hän, "ettette ajatellut niin pahasti kuin sananne kuuluivat, ja minäkin uskon ettette toivo kuolemaa ensinkään niin hartaasti kuin koetatte uskotella, voidaksenne olla herrana perheessänne ja kiduttaa äiti-raukkaanne, joka siitä kovin pelästyy, ja kaksoisveljeänne, joka on kyllin yksinkertainen uskoakseen että tahdotte muka tehdä lopun elämästänne. Mutta minua te ette niin helposti petä, Sylvain. Luulen että te pelkäätte kuolemaa yhtä paljon ja vielä enemmän kuin joku toinen ja että teitä huvittaa pelottaa niitä, jotka teitä rakastavat. Teitä huvittaa, kun näette miten viisaimmat ja välttämättömimmät päätökset aina raukeevat tyhjiin, kun te vaan uhkaatte kuolla — onpa todellakin mukavaa ja suurellista, ettei tarvitse sanoa kuin yhden sanan, saadakseen kaikki taipumaan ympärillään. Siten olette täällä kaikkien herra. Mutta kun se on luontoa vastaan ja kun te siten koetatte hallita keinoilla, joita Jumala ei hyväksy, niin rankaisee hän teitä tekemällä teidät vielä onnettomammaksi, kuin mitä olisitte jos tottelisitte, sensijaan että komennatte. Siten väsytte elämään, joka on käynyt teille liian helpoksi. Voin teille sanoa suoraan, mitä olette ollut vailla tullaksenne hyväksi ja järkeväksi pojaksi. Teillä olisi pitänyt olla ankarat vanhemmat, armoton köyhyys ympärillänne, ei leipää moneen päivään, vaan sensijaan selkäsaunoja. Jos teitä olisi kasvatettu samassa koulussa kuin minua ja Jeanet-veljeäni, niin ette olisi kiittämätön, vaan iloinen pienimmästäkin hyvästä. Älkääkä syyttäkö liioin tuota kaksoissuhdettanne. Tiedän että olette kuullut ympäristössänne liiaksikin hölistävän että kaksoisrakkaus muka on luonnonlaki, joka voisi kääntyä teille kuolemaksi, jos sitä vastustettaisiin, ja te olette luullut kuuntelevanne kohtalonne ääntä, liiotellessanne tuon rakkauden merkitystä. Mutta Jumala ei ole niin väärä, että hän määräisi meidät onnettomuuteen jo äidin kohdussa. Hän ei ole niin paha, että antaisi meille päähänpistoja, joista emme voi milloinkaan vapautua, ja taikauskoinen kun olette, teette häntä kohtaan vääryyttä luullessanne että teidän ruumiissanne veressänne muka on enemmän huonoja taipumuksia kuin sielussanne on järkeä ja vastustuskykyä. En voi milloinkaan uskoa, ellette ole suorastaan hullu, ettette voisi voittaa mustasukkaisuuttanne, jos vaan tahtoisitte. Mutta te ette tahdo, sillä tuota luonteenne virhettä on liiaksi hemmoteltu, ja te pidätte oikkujanne suuremmassa arvossa kuin velvollisuuttanne."
Sylvinet ei vastannut; hän antoi Fadetten jatkaa moitteitaan hyvän aikaa, eikä tyttö suinkaan häntä säästänyt. Sairas tunsi että Fadette itse asiassa oli oikeassa ja että hän ainoastaan yhdessä suhteessa erehtyi, nimittäin luullessaan ettei Sylvinet ollut koskaan taistellut virhettään vastaan ja että hän oli tahallaan ollut sellainen, vaikka se oli tapahtunut hänen tietämättään ja tahtomattaan. Se seikka häntä kiusasi ja nöyryytti suuresti, ja hän olisi toivonut voivansa antaa Fadettelle paremman käsityksen oikeudentunnostaan. Mitä taas Fadetteen tulee, niin hän kyllä tiesi liiottelevansa, mutta hän teki niin tahallaan, oikein liikuttaakseen hänen mieltään, ennenkun rupesi häntä lempeästi kohtelemaan ja lohduttamaan. Tyttö siis ponnisti voimiaan puhuakseen ankarasti ja näyttääkseen suuttuneelta, tuntien kuitenkin samalla sydämessään häntä kohtaan niin paljo myötätuntoisuutta ja ystävyyttä, että tällainen teeskentely teki hänet aivan sairaaksi, niin että hän heidän erotessaan oli paljoa väsyneempi kuin Sylvinet.