XXI.
Landry oli sinä päivänä kylvämässä ja näki kuinka pikku Fadette kulki tietä myöten ohitse. Tyttö astui nopeaan ja suuntasi kulkunsa erääseen metsikköön, jossa Madelon oli riipimässä lehtiä lampaille. Oli aika päästää härät laitumelle, sillä ne olivat jo suorittaneet päivätyönsä, ja kun Landry vei niitä niitylle, näki hän pikku Fadetten yhä rientävän kepein askelin eteenpäin; hänen jalkansa tuskin koskivat ruohoon. Landry oli utelias saadakseen tietää mitä tyttö aikoi Madelonille sanoa, ja sensijaan että hän olisi kiirehtinyt päivälliselle, joka häntä odotti muutamassa vielä auran jäliltä lämpimässä vaossa, hiipi hän varovasti pitkin metsänreunaa, kuunnellakseen mitä noilla kahdella tytöllä olisi toisilleen sanomista. Hän ei voinut heitä nähdä, ja kun Madelon mutisi vastauksensa matalalla äänellä, ei hän niitä edes kuullutkaan; mutta pikku Fadetten ääni oli, vaikkakin lempeä, niin kirkas, että hän kuuli hänen jokainoan sanansa, vaikkei tyttö ensinkään huutanut. Hän puhui Madelonille Landrysta ja kertoi hänelle, niinkuin oli Landrylle luvannut, siitä lupauksesta, minkä hän oli nuorukaiselta vaatinut kymmenen kuukautta takaperin, että tämä täyttäisi hänen pyyntönsä milloin Fadette suvaitsi sitä vaatia. Hän kertoi asiansa niin nöyrästi ja kauniisti, että sitä oli oikein hauska kuulla. Ja sitte — koskematta ollenkaan virvatuleen ja miten Landry oli sitä pelännyt — kuvasi Fadette kuinka hän päivää ennen Andochen-juhlaa oli eksynyt vierinkiviportaalta ja ollut hukkumaisillaan. Sanalla sanoen, hän esitti kaikki lieventävät asianhaarat ja todisti että kaikki oli johtunut hänen turhamielisestä päähänpistostaan tahtoa kerran tanssia suuren pojan kanssa, hän, joka tähän saakka oli tanssinut ainoastaan pienten kanssa.
Mutta silloin Madelon korotti äänensä ja tiuskasi suuttuneena: "Mitäpä se minua liikuttaa! Tanssi sinä koko ikäsi Kaksolan kaksoisten kanssa, äläkä luulottele että se harmittaa minua vähääkään, tai että olen siitä kateellinen."
Fadette sanoi: "Älkää puhuko niin epäystävällisestä Landry-raukasta, Madelon, sillä Landry rakastaa teitä, ja jos ette hänestä huoli, niin hän tulee niin ikäviinsä, etten voi sitä sanoin kuvata." Ja Fadette kuvasi tuon ikävän niin kaunopuheisesti, niin hyväilevällä äänellä ja niin Landryta kiitellen, että tämä olisi tahtonut säilyttää kaikki hänen sanansa muistissaan, käyttääkseen niitä sopivassa tilaisuudessa — hän oikein punastui ilosta, kuullessaan itseään noin kiitettävän.
Madeloniakin hämmästytti pikku Fadetten miellyttävä puhetapa, mutta hän ylenkatsoi häntä liian paljon näyttääkseen ihmettelyään.
"Sinä olet sukkelakielinen ja aikalailla hävytön", sanoi hän, "ja sinun isoäitisi näyttää opettaneen sinun ihmisiä loihtimaan. Mutta minä en viitsi puhua noitien kanssa, se vaan tuottaa onnettomuutta, ja minä pyydän että jätät minut rauhaan, ilkeä Sirkka. Olet nyt saanut sinäkin kerran ihailijan, niinpä pidäkkin hänet, neitiseni, sillä se on ensimäinen ja viimeinen, joka milloinkaan voi sinun rumiin kasvoihisi ihastua. Minä puolestani en huoli kenestäkään, joka on sitä ennen ollut asioissa sinun kanssasi, vaikkapa hän olisi kuninkaan poika. Sinun Landrysi on tyhmeliini, ja hän lienee oikea raukka, koska sinä, sittenkun olet kuvitellut riistäneesi hänet minulta, jo tulet pyytämään että minä jälleen ottaisin hänet. Sepä olisi minulle ihana sulhanen, josta ei edes pikku Fadette välitä!"
"Jos se teitä loukkaa", vastasi pikku Fadette Landryn sydämeen koskevalla äänellä, "ja jos olette niin ylpeä, ettette tahdo olla oikeudenmukainen ennenkuin olette minut nöyryyttänyt, niin olkaa hyvä ja musertakaa Sirkka-raukka jalkainne alle. Luulette minun halveksivan Landryta, ja etten muuten pyytäisi teitä antamaan hänelle anteeksi. Tietäkää siis, jos se teitä huvittaa, että olen jo kauvan aikaa häntä rakastanut, että hän on ainoa poika, jota milloinkaan olen ajatellut, ja ehkä se, jota tulen koskaan ajattelemaan. Mutta olen liian viisas ja liian ylpeäkin luulotellakseni, että voisin milloinkaan voittaa hänen rakkauttaan. Tiedän kuka hän on ja kuka minä olen. Hän on kaunis, rikas ja kunnioitettu; minä ruma, köyhä ja ylenkatsottu. Tiedän siis etten voi häntä ajatella ja itse näitte, mitenkä hän minua ylenkatsoi juhlassa. Voitte niin ollen olla tyytyväinen, sillä se, jota pikku Fadette ei edes uskalla katsellakkaan, luo teihin rakastuneita silmäyksiä. Rangaiskaa pikku Fadettea ivaamalla häntä ja riistämällä häneltä se, josta hän ei milloinkaan rohkenisi kanssanne kilpailla. Jos ette tahdo suostua pyyntööni ystävyydestä häntä kohtaan, niin tehkää se edes rangaistaksenne hävyttömyyttäni, ja luvatkaa minulle, että kun hän tulee anteeksi pyytämään, niin hiukan häntä lohdutatte."
Sensijaan että Madelon olisi tullut liikutetuksi näin suuresta nöyryydestä ja alttiudesta, oli hän kovin epäystävällinen, käskien pikku Fadetten menemään tiehensä ja uudistaen vielä kerran, että Landry oli juuri Sirkalle sopiva rakastaja, mutta että Madelon puolestaan piti häntä liian lapsellisena ja tuhmana. Mutta Fadetten suuri uhrautuminen ei jäänyt kuitenkaan aivan tuloksitta, kauniin Madelonin tiuskimisista huolimatta. Naisen sydän on sellainen, että nuori poika alkaa hänestä näyttää mieheltä niin pian kun hän huomaa muidenkin naisten häntä kunnioittavan ja rakastavan. Madelon, joka ei ollut milloinkaan todella ajatellut Landryta, alkoi nyt, ajettuaan pikku Fadetten tiehensä, ajatella häntä paljonkin. Hän muisteli kaikkea, mitä pikku Fadette oli sanonut Landryn rakkaudesta, ja kun hän ajatteli että pikku Fadette oli Landryhyn niin rakastunut, että uskalsi sen hänelle tunnustaa, niin hän oikein ylpeili tietäessään voivansa kostaa tuolle tyttöraukalle.
Illalla hän meni Pricheen — hän asui vain parin kolmen pyssynkantomatkan päässä — ja tehden asiakseen hakea muuatta heidän elukkaansa, joka oli niityllä sekaantunut hänen setänsä karjaan, lähestyi hän Landryta, luoden häneen kehottavan katseen tulla hänen kanssaan puhelemaan.
Landry sen hyvin huomasi, sillä hän oli tullut merkillisen selvänäköiseksi sen jälkeen, kun pikku Fadette oli tähän juttuun sekaantunut. — "Fadette on noita", ajatteli hän itsekseen; "hän on minulle hankkinut takaisin Madelonin suosion, ja hän on neljännestunnin keskustelulla tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin mitä itse olisin voinut vuodessa tehdä. Hän on tavattoman älykäs, ja sellaista sydäntä ei Jumala anna kaikille."
Tätä ajatellessaan katseli hän Madelonia, mutta niin levollisesti, että tyttö meni tiehensä ennenkun nuorukainen ennätti mennä häntä puhuttelemaan. Hän ei suinkaan Madelonia ujostellut; ujoutensa oli selittämättömällä tavalla kadonnut, mutta sen kera oli myöskin kadonnut ilo häntä tavata ja halu voittaa hänen rakkauttaan.
Heti illallisen syötyä oli hän menevinään nukkumaan. Mutta hän kapusikin sängyn toiselta laidalta alas, hiipi pitkin seinää ja sieltä suoraa päätä vierinkiviportaalle. Virvatuli hyppi siellä sinäkin iltana. "Sepä hyvä", ajatteli Landry, "ei Fadettekaan nyt ole kaukana." Hän meni rohkeasti portaan yli, astumatta kertaakaan harhaan, ja kulki aina Fadetin muorin mökille asti, katsellen joka taholle ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt tulenvaloa eikä kuullut ainoatakaan ääntä. Kaikki ihmiset nukkuivat. Hän toivoi että Sirkka, joka usein iltasin läksi ulos isoäidin ja Heinäsirkan nukuttua, kuleskelisi jossakin lähistössä. Hän alkoi kulkea kotiinsa päin, meni saraniityn poikki ja Chaumoisin kivilouhokselle, viheltäen ja laulaen, jotta Sirkka huomaisi; mutta hän ei nähnyt muuta kuin koiran, joka pakeni sänkipeltoon, ja rastaan, joka raksutti puussa. Hänen täytyi kääntyä kotiin saamatta kiittää ystävätärtään, joka oli häntä niin hyvin auttanut.