XXII.
Koko viikko kului ilman että Landry sai tavata Fadettea, asia, joka häntä sekä hämmästytti että suretti. "Nyt hän kai luulee että minä taasen olen kiittämätön", ajatteli hän, "ja jos en häntä tapaakkaan, ei se riipu ainakaan siitä, etten olisi häntä odottanut ja hakenut. Olen varmaankin suututtanut hänet, kun suutelin häntä miltei vastoin tahtoaan kivilouhoksella, ja kuitenkaan en sitä tehnyt pahassa tarkotuksessa tai häntä loukatakseni."
Sen viikon kuluessa Landry ajatteli enemmän kuin ennen koko elämässään; hän ei ollut oikein selvillä itsestään, mutta hän oli hajamielinen ja liikutettu ja hänen täytyi aivan pakottaa itseään työhön, sillä nyt eivät suuret härät, ei kirkas auranterä, eikä punerva, hienon syyssateen kostuttama ruokamulta voineet estää häntä vaipumasta mietteisiin ja haaveiluihin.
Torstai-iltana meni Landry tervehtimään kaksoisveljeään, ja tapasi tämän yhtä alakuloisena kuin hän itsekin oli. Sylvinet tosin oli eriluontoinen kuin hän, mutta toisinaan he muuttuivat miltei samallaisiksi jonkun omituisen vuorovaikutuksen kautta. Näytti kuin Sylvinet olisi aavistanut jonkun häirinneen hänen veljensä rauhaa, mutta hän ei voinut mitenkään aavistaa asian oikeata laitaa. Hän kysyi Landrylta oliko tämä jo sopinut Madelonin kanssa, ja Landry vastasi myöntäen; se oli ensimäinen kerta, kun hän tahallaan valehteli veljelleen. Oikea asianlaita oli se, että Landry ei ollut puhunut sanaakaan Madelonille ja että hänen mielestään siihen oli vielä kyllin aikaa; ei ollut mitään kiirettä.
Joutui vihdoinkin sunnuntai, ja Landry oli ensimäisiä messuun saapujoita. Hän meni kirkkoon jo ennen soittoa, sillä hän tiesi että pikku Fadetten oli tapana tulla tähän aikaan; tyttö rukoili aina kovin kauvan, ja siitä tekivät kaikki pilaa. Landry näki Pyhän Neitsyen kappelissa polvistuneena erään tytön, joka käänsi selkänsä häneen päin ja kätki kasvot käsiinsä, voidakseen hartaammin rukoilla. Tyttö muistutti vartaloltaan pikku Fadettea, mutta tukka ei ollut kammattu hänen tapaansa eikä hänen ryhtinsäkään ollut sama, ja niin palasi Landry ulos, katsoakseen olisiko hän asehuoneessa.
Mutta Fadette ei ollut sielläkään, ja Landry kuunteli koko messun häntä näkemättä; vasta rukousten aikana, kun hän vielä kerran katseli kappelissa rukoilevaa tyttöä, näki hän hänen nostavan päätään ja tunsi hänet Sirkaksi, mutta tyttö oli aivan eri näköinen ja toisin puettu kuin ennen. Ne olivat tosin hänen entiset halvat vaatteensa, hänen puolivillainen hameensa, hänen punainen esiliinansa ja hänen liinainen, pitsitön myssynsä, mutta hän oli ne pessyt ja muutellut niiden kuosia viikon varrella. Hänen hameensa oli pitempi, peittäen paremmin sukat, jotka nyt olivat moitteettoman valkoiset, samoinkuin myssy, joka oli muodostettu uudenaikaiseksi ja lepäsi oikein sirosti hänen mustilla, sileäksi kammatuilla hiuksillaan; kaulahuivikin oli uusi, ja sen kaunis vaaleankeltainen väri sopi mainiosti hänen ruskeaan ihoonsa. Hän oli myöskin jatkanut leninginuumaansa, ja sensijaan että ennen oli muistuttanut vaatteisiinsa puettua seivästä, oli hän nyt vartaloltaan siro ja hoikka kuin päiväkorento. Sitäpaitsi hän oli, ties millä kukkas- tai kasvikeitoksella, pessyt viimeisenä kahdeksana päivänä kasvojaan ja käsiään, joten hänen kalpeat kasvonsa ja pienet sievät kätensä olivat niin valkoiset ja hienot kuin tuomenkukat keväällä.
Kun Landry näki hänet noin muuttuneena, putosi rukouskirja hänen kädestään, ja sen synnyttämän hälinän johdosta kääntyi pikku Fadette kokonaan ympäri ja katsoi häneen, samassa kun nuorukainen katsoi tyttöön. Fadette punastui hiukan, ei enempää kuin metsäruusu, mutta se teki hänet miltei kauniiksi, sitä enemmän kun hänen mustat silmänsä, joita ei kukaan ollut koskaan moittinut, säteilivät niin, että hän näytti kuin kirkastuneelta. Landry ajatteli: "Noita hän on lopultakin! Hän on tahtonut tulla kauniiksi, niin ruma kun olikin, ja nyt hän on kaunis; onhan se ihme!" Hän aivan pelästyi, mutta se ei estänyt häntä tuntemasta niin palavaa halua lähestyä tyttöä ja puhua hänen kanssaan, että hänen sydämensä löi levottomasti aina messun loppuun saakka.
Mutta Fadette ei enää katsonut häneen vaan sensijaan että olisi jäänyt entiseen tapaansa rasavillien kanssa mekastamaan, meni hän nyt heti rukouksen jälkeen pois niin hiljaa, että tuskin ennätettiin nähdä kuinka edukseen hän oli muuttunut. Landry ei uskaltanut häntä seurata niin kauvan kun Sylvinet piti häntä silmällä, mutta tunnin kuluttua hänen onnistui puikahtaa tiehensä, ja nyt hän sydämensä ohjaamana löysi pikku Fadetten, joka kaitsi lampaitaan pienessä rotkossa, jota nimitetään Santarminrotkoksi, koska siellä ennenmuinoin cosselaiset olivat surmanneet erään kuninkaallisen santarmin siihen aikaan, kun ihmisraukkoja tahdottiin pakottaa maksamaan suuria veroja ja tekemään raskaita päivätöitä yli laissa määrättyjen, vaikka nekin olivat jo kyllin ankarat.