XXIII.
Kun se oli sunnuntaipäivä, paimensi pikku Fadette lampaitaan ilman että olisi samalla neulonut tai ommellut. Hän kulutti aikaansa eräällä pikku huvilla, jota meidänpuolen lapset toisinaan harjottavat suurella vakavuudella. Hän haki neliapilaita, jotka ovat niin harvinaisia ja jotka tuottavat löytäjälleen onnea. "Oletko löytänyt, Fanchon?" sanoi Landry tullessaan hänen luokseen.
"Montakin", vastasi tyttö, "mutta ne eivät tuota mitään onnea, vaikka niin sanotaan; minulla on jo kolme neliapilasta rukouskirjassani, mutta niistä ei ole mitään hyötyä."
Landry istuutui hänen viereensä, ikäänkuin jutellakseen. Mutta hän tunsi itsensä äkkiä paljoa ujommaksi kuin milloinkaan Madelonin seurassa, ja vaikka hänellä mielestään oli niin paljo tytölle sanomista, ei hän keksinyt ainoatakaan sopivaa sanaa.
Pikku Fadettekin kävi hämilleen, sillä vaikkei Landry sanonut mitään, niin hän kuitenkin katsoi häneen niin kummallisesti. Lopulta tyttö kysyi miksi Landry häneen niin katsoi.
"Ehkä katsot sentähden", jatkoi tyttö, "että olen korjannut myssyni. Olen seurannut neuvoasi ja olen ajatellut että minun, näyttääkseni samallaiselta kuin muut, ensi aluksi täytyisi pukeutua muiden tavoin. Mutta nyt en uskallakkaan näyttäytyä, sillä pelkään heidän taasenkin minua moittivan ja sanovan että olen tahtonut tehdä itseni miellyttävämmäksi, kuitenkaan siinä onnistumatta."
"Sanokoot mitä tahansa", sanoi Landry, "mutta minä en ymmärrä mitä oikein olet tehnytkään tullaksesi kauniiksi; sillä kauniiksi sinä nyt olet tullut, se täytyy sokeankin huomata."
"Älä tee minusta pilaa, Landry", vastasi pikku Fadette. "Sanotaan että kauneus tekee kauniit hupsuiksi ja että rumuus saa rumat epätoivoon. Olen tottunut olemaan kauhistavan näköinen, enkä tahdo tulla niin tyhmäksi, että luulisin ketään miellyttäväni. Mutta eihän se ollut siitä, kun tulit minulle puhumaan; odotan että kerrot nyt minulle onko Madelon antanut sinulle jo anteeksi."
"En tullut tänne puhumaan sinun kanssasi Madelonista. En tiedä onko hän antanut minulle anteeksi, enkä välitä tietääkkään. Mutta sen tiedän, että sinä olet puhunut hänen kanssaan ja puhunut niin hyvin, että olen siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa."
"Mistä sinä tiedät että minä olen hänen kanssaan puhunut? Onko hän sanonut sen sinulle? Siinä tapauksessa olette kai jo sopineetkin?"
"Me emme ole sopineet, emmekä pidä tarpeeksi toisistamme ollaksemme sotakannallakaan. Tiedän että sinä olet puhunut hänen kanssaan, sillä hän on sen kertonut jollekin, joka on sen sanonut minulle."
Pikku Fadette punastui kovasti, ja se häntä vielä enemmän kaunisti. Hänen poskillaan ei ollut vielä milloinkaan palanut tuo kaunis, pelon ja ilon sekainen puna, joka kaunistaa rumimmatkin kasvot, mutta hän oli samalla kertaa levoton, ajatellessaan että Madelon ehkä oli ilmaissut hänen sanansa ja tehnyt hänestä pilaa hänen rakkaudentunnustuksensa vuoksi.
"Mitä Madelon on minusta sanonut?" kysyi hän.
"Hän on sanonut että minä olen suuri tyhmyri, josta ei kukaan tyttö voi pitää, ei edes pikku Fadette, ja että pikku Fadette ylenkatsoo ja karttaa minua, että hän on ollut minua piilossa koko viikon, jottei tarvitsisi minua nähdä, vaikka minä olen häntä etsinyt ja kuleskellut kaikkialla häntä tavatakseni. Se olen siis minä, joka olen kaikkien ihmisten pilkkana, Fanchon, sillä he tietävät että minä rakastan sinua, mutta että sinä et rakasta minua."
"Sepä oli pahasti sanottu", sanoi pikku Fadette tuiki hämmästyneenä, sillä hän ei ollut kylliksi noita arvatakseen, että Landry tällä hetkellä oli häntä viekkaampi. "En uskonut Madelonia niin valheelliseksi ja viekkaaksi. Mutta sinun täytyy antaa se hänelle anteeksi, Landry, sillä niin hän on sanonut vain harmissaan, ja harminsa juuri osottaa että hän sinua rakastaa."
"Ehkä", sanoi Landry, "ja sentähden et sinäkään, Fanchon, ole minuun suuttunut, vaan annat kaikki minulle anteeksi, sillä sinä et välitä edes minuun harmistua."
"Ei ole oikein että puhut minulle tuollalailla, Landry. En ole milloinkaan ollut niin typerä, että olisin sanonut sellaisia valheita, joista minua nyt syytetään. Sanoin Madelonille jotain aivan toista. Se oli meidän kahdenkeskeistä puhettamme, mutta se ei voinut sinua vahingoittaa, vaan sen olisi päinvastoin pitänyt vakuuttaa häntä siitä, että pidän sinua suuressa arvossa."
"Kuulehan, Fanchon", sanoi Landry; "älkäämme kiistelkö siitä, mitä olet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa, sinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella syttyi minussa — en oikein tiedä kuinka — sellainen ystävyys sinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En tahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan siis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja olisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen lankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen sai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli pelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä, sillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti, vastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut kaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa senvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä silloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen sinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat hämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista päivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua kohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa. Se ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä luule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin muistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin että minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin sitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty rumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette. Sano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain sinua, sensijaan että vakuuttaisi?"
Pikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut mitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen, että tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta nähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä että tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille, saadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja hän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki että tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä, että tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette maahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.