XXIV.
Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi jälleen puhua, sanoi hän:
"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."
"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."
"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja ehkä vilpittömämmänkin, sillä minä en ole mustasukkainen, ja sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä edistänyt."
"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse, ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi, Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."
Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.
Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen; sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa juurtuisi ja syventyisi.
Landry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei enää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin siinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan olla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut lähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut sisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli hänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka, jota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha niille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo niin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä ja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan Fanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja ajatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet Fadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet kuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.
Toisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku Fadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen kanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja vaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä voinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai vaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä katseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui siististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan; jonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä aivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta, ei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut soimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias tai pahottaa kenenkään mieltä.
Mutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä päivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku Fadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys hyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos tapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu paljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi kilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja — sellaisia, jotka hyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille kyläläisille isän ja äidin veroisia — istui toisinaan Cossen suurten saksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia ja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä lyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: "Tuosta tulee aikaa myöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan, sillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla taas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta järkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka ulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja mitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava tyttö, jos vaan saa elää."
Ja kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja arvostelun alaiseksi, sanottiin:
"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei ole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti suuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on myöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt saattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan."
"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on muuttunut viime aikoina?" sanoi Couturierin muori. "Hänen kasvonsa olivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime kerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen hipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän sairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein uskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja — kukaties — onhan niitä ollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä on putkahtanut aivan kaunottaria."
"Ja järki kehittyy", sanoi isä Naubin, "ja järkevä tyttö oppii pian käyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika Sirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme hänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi hänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin kaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata äidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä tule tuhmia juttuja kuulumaan."
"Jumala sen suokoon", sanoi Courtilletin muori, "sillä ilkeätä on nähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on toiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä vastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni ja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein kauniisti ja kysyi kuinka voin."
"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha", sanoi isä Henri. "Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä esimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa mukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät he tahtoneet ollenkaan hänestä erota."
"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan", sanoi jälleen Couturierin muori, "että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen viime Andochen-juhlassa?"
"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."
Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.