XXXII.
Tällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta toisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti. Hän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin päättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen poissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa. Keksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään näkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen. "Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä", ajatteli Sylvinet, "ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia ystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa minua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän."
Landry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin vuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut halvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette häntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista pahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta heitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli saattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita, riisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä hyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui hän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja kuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään laulavan näin:
"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."
Sade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan, kun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:
"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?"
Fadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry sulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja Fadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata tyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa. He viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista asioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa hänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä oli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua onnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla yhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin koskaan ennen.
Aamun valetessa alkoi Landry kuitenkin menettää mielenlujuutensa ja pyysi Fanchonin kätkemään hänet ylisille, jotta hän voisi tavata häntä vielä seuraavanakin yönä. Mutta tyttö sai, kuten tavallisesti, hänet nytkin malttamaan mielensä. Hän huomautti nuorukaiselle ettei heidän tarvitse erota enää pitemmäksi aikaa, sillä hän oli päättänyt jäädä taas kotipuoleensa.
"Minulla on omat syyni", sanoi hän Landrylle, "jotka kerron sitte myöhemmin ja jotka eivät hämmennä toiveitamme naimisen suhteen. Mene sinä vaan toimittamaan isäntäsi töitä, koska kummini kertomusten mukaan sinun veljesi terveydelle on hyödyksi, ettei hän näe sinua vielä johonkuhun aikaan."
"Se onkin ainoa syy, joka saa minun sinusta eroomaan", vastasi Landry; "sillä veliraukkani on tuottanut paljo huolta ja minä pelkään että hänestä on sitä yhä edelleenkin. Sinun, Fanchonette, joka olet niin viisas, sinun pitäisi keksiä joku keino, miten hänet parantaa."
"Minä en tiedä muuta neuvoa kuin puhua hänelle järkeä", vastasi tyttö; "sillä hänen sielunsa tekee ruumiinkin sairaaksi ja se, joka parantaa toisen, parantaa samalla toisenkin. Mutta hänellä on niin suuri vastenmielisyys minua kohtaan, että tuskinpa minä saan edes tilaisuutta puhua hänen kanssaan ja häntä lohduttaa."
"Ja kuitenkin sinä olet niin järkevä ja puhut niin hyvin ja sinulla on niin erityinen lahja saada muut tekemään tahtosi mukaan, kun vain itse tahdot itseäsi vaivata, että jos sinä puhut hänen kanssaan tunninkin ajan, niin vaikuttaa jo se häneen. Koeta, hyvä Fadette! Älä anna hänen ylpeytensä tai hänen huonon tuulensa itseäsi pelottaa. Pakota hänet itseäsi kuulemaan. Tee tuo ponnistus minun tähteni, Fanchon, ja omankin onnemme vuoksi, sillä veljeni vastustus ei suinkaan ole pienimpiä vaikeuksiamme."
Fanchon lupasi tehdä mitä hän pyysi ja he erosivat vakuutettuaan toisilleen satoja kertoja, että he rakastivat ja aina rakastaisivat toisiaan.