XXXIII.
Ei kukaan koko seutukunnalla tietänyt että Landry oli käynyt Fadetin mökissä. Jos joku olisi sen kertonut Sylvinetille, olisi tämä sairastunut uudestaan eikä olisi milloinkaan antanut veljelleen anteeksi, että hän oli käynyt katsomassa Fadettea eikä häntä.
Kaksi päivää senjälkeen pukeutui pikku Fadette erittäin hyvään pukineeseen, sillä hän ei ollut enää entinen köyhä tyttö, vaan hänen surupukunsakin oli kauniista, hienosta kankaasta. Hän kulki Cossen kauppalan läpi, ja kun hän oli kasvanut kokolailla pituuttakin, ei häntä heti tunnettu. Hän oli kaupungissa ollessaan paljo kaunistunut; kun hänellä oli ollut parempi ruoka ja parempi asunto, oli hänen hipiänsä muuttunut kukoistavaksi ja hän oli lihonnut hänen ijälleen parahultaisesti, kukaan ei olisi enää voinut häntä luulla tytönvaatteisiin puetuksi pojaksi, sillä niin kauniiksi ja muhkeaksi hänen vartalonsa oli muodostunut. Rakkaus ja onni olivat osaltaan nekin luoneet hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa jotakin, jonka voi ainoastaan havaita, vaan ei selittää. Sanalla sanoen: hän ei ollut maailman kauniin tyttö, niinkuin Landry kuvitteli, mutta hän oli somin, sirovartaloisin ja kukoistavin, ja ehkäpä viehättävinkin tyttö koko niillä seuduin.
Hän kantoi käsivarrellaan suurta koria ja meni Kaksolaan, jossa hän pyysi saada puhutella isä Barbeauta. Ensimäinen, jonka hän siellä tapasi, oli Sylvinet, ja tämä kääntyi poispäin, sillä niin vastenmielistä oli hänelle Fadetten tapaaminen. Mutta tyttö kysyi missä hänen isänsä oli niin kohteliaasti, että Sylvinetin täytyi vastata ja saattaa hänet luuvaan, jossa Barbeau paraikaa nikkaroi. Kun pikku Fadette pyysi saada häntä puhutella kahdenkesken, sulki ukko luuvanoven ja sanoi että nyt hän voi hänelle sanoa mitä vain halusi.
Pikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui olkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö:
"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle, tiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko paikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen myönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen minä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn kanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä tiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen te olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne, pyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani."
"Se käy kyllä laatuun, Fadette", vastasi Barbeau. "En ole milloinkaan kieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei omatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa."
"Minun asiani saatte pian kuulla", sanoi pikku Fadette, nostaen korinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. "Isoäiti-vainajani ansaitsi noilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei juuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei kukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan oli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun minua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se on sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän tiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä enemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se menee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko elämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun tarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'."
"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin kellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän oli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne tässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo rahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain vaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut niiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään."
"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette", sanoi Barbeau aukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; "mutta minulla ei ole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne. En ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?"
"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen holhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä pitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut. Paitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi, joka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan omaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä. Hän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille ihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai antaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän voisi sille mitään — kummiraukka ei ole laskutaitoinen."
"Onko niitä sitten niin paljo?" sanoi Barbeau, jonka silmät ehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta tunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas, että hän hämmästyi ja sanoi:
"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa."
Pikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa hiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta Barbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.
"Eihän se minuun kuulu", sanoi hän, "ja kun en voi sitä tallettaa, niin on parasta etten ota selkoa teidän asioistannekaan."
"Se palvelus teidän kuitenkin pitää minulle tehdä", sanoi Fadette. "En ole paljoa taitavampi kuin kumminikaan, kun summa nousee toiselle sadalle. Sitäpaitsi en tiedä kaikkien vanhojen ja uusien rahojen arvoa, niin että ainoastaan te voitte sanoa olenko rikas vai köyhä ja voitte sanoa juuri täsmälleen paljoko minulla on omaisuutta."
"No niin", sanoi Barbeau, joka ei enää voinut vastustaa uteliaisuuttaan; "kun ette pyydä minulta sen suurempaa palvelusta, niin en tahdo sitä kieltääkkään."
Pikku Fadette kohotti nyt äkkiä korin molempia kansia ja otti sieltä kaksi suurta pussia, jotka kumpikin sisälsivät kaksituhatta frangia.
"Kas, kas, sepä jotain!" sanoi Barbeau. "Onhan siinä sievät myötäjäiset, jotka hankkivat teille koko lauman kosijoita."
"Siinä ei ole kaikki", sanoi pikku Fadette; "on vielä jotain korin pohjassa, jota en oikein ymmärrä."
Hän otti sieltä ankeriaannahkaisen kukkaron, jonka tyhjensi isä Barbeaun hattuun. Siinä oli sata vanhanleiman louisdoria, jotka saivat vanhan miehen silmät ällistyksestä pyöristymään. Kun hän oli ne laskenut ja pistänyt takaisin ankeriaannahkaan, otti tyttö esille toisen samanlaisen, ja sitte kolmannen, ja neljännen — ja yhteensä oli korissa kultaa, hopeaa ja pikkurahoja hiukan vaille neljäkymmentätuhatta frangia.
Se oli jokseenkin kolmasosa enemmän kuin mitä Barbeaulla oli kiinteätäkään omaisuutta, ja kun talonpojat harvoin muuttavat omaisuuttaan rahaksi, ei hän ollut milloinkaan nähnyt niin paljon puhdasta rahaa yhtaikaa.
Ja olkoon talonpoika kuinka rehellinen ja hyvänsuopa tahansa, niin tosiasia on että rahojen näkeminen tekee häneen aina syvän vaikutuksen; niinpä Barbeaunkin otsaan nousi hetkeksi kylmä hiki. Kun hän oli kaikki laskenut, sanoi hän:
"Ei puutu kuin kaksikymmentäkaksi frangia neljästäkymmenestä tuhannesta, toisin sanoen: sinun omalle osallesi tulee kaksituhatta pistoolia helisevää rahaa. Sinä, pikku Fadette, olet niinmuodoin seudun rikkain tyttö ja sinun veljesi Heinäsirkka, olkoonpa hän vaikka koko ikänsä ontuva ja heikko, voi ajella vaan kieseissä maitaan katselemassa. Ole iloinen, kun tiedät olevasi rikas ja voit antaa sen muidenkin tiedoksi, jos tahdot itsellesi pian kauniin sulhasen."
"Sillä ei ole niin kiirettä", sanoi pikku Fadette; "tahtoisin päinvastoin pyytää ettette te, Barbeau, mainitsisi kenellekään tästä rikkaudesta. Ruma kun olen, en halua joutua naimisiin rahojeni tähden, vaan hyvän sydämeni ja hyvän maineeni tähden, ja kun minulla on näillä seuduin huono maine, niin haluan olla täällä jonkun aikaa, jotta ihmiset huomaisivat etten ole sitä ansainnut."
"Mitä rumuuteen tulee, Fadette", sanoi Barbeau kohottaen silmänsä, jotka koko ajan olivat olleet koriin suunnatut, "voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olette kaunistunut oikein ihmeteltävästi ja tullut aivan toisen näköiseksi kaupungissa ollessanne, niin että teitä nyt voi sanoa oikein sieväksi tytöksi. Ja mitä sitte huonoon maineeseenne tulee, niin — jos ette sitä ansaitse, niinkuin mielelläni tahdon uskoa, on tuo tuumanne jäädä tänne vähäksi aikaa ja pitää rikkautenne salassa mielestäni hyvä, sillä on paljo ihmisiä, joita rikkautenne niin häikäisisi, että menisivät kanssanne naimisiin tuntematta teitä kohtaan sitä kunnioitusta, jota vaimo voi mieheltään vaatia.
"Mitä vihdoin tulee rahoihinne, jotka tahdoitte uskoa minun hoitooni, niin sellainen menettely olisi laitonta ja saattaisi minut joskus epäluulonalaiseksi, sillä pahoja kieliä on aina; ja sitäpaitsi, jos olettekin oikeutettu määräämään omista rahoistanne, ette voi mielivaltaisesti päättää siitä, mikä kuuluu alaikäiselle veljellenne. Kaikki, mitä voin tehdä, on kysyä puolestanne lakimiehen neuvoa nimeänne mainitsematta. Olen sitte ilmottava teille paraan tavan saattaaksenne turvaan veljenne ja oman perintönne, ilman että sen tarvitsee kulkea laintuntijain käsissä, sillä ne eivät ole kaikki kyllin omantunnonmukaisia. Viekää siis korinne jälleen kotiinne ja piilottakaa se, kunnes olen antanut teille vastauksen. Kun niin tarvitaan, tarjoudun todistamaan kanssaperijänne asiamiehen edessä nyt laskemamme summan suuruuden; kirjotan sen tänne luuvan kulmaan, etten unohtaisi."
Eikä pikku Fadette muuta tarkottanutkaan, kuin että isä Barbeau saisi tietää kuinka asiat olivat. Ja jos hän samalla tunsi vähän ylpeyttäkin rikkaudestaan, niin se johtui siitä, ettei ukko nyt voisi häntä syyttää Landryn rahojen himoitsemisesta.