IX.
Taivasalla.
"Ei, nyt minä luovun kaikista yrityksistä", sanoi Germain, polkien harmissaan jalkaa. "Me olemme lumotut, se on ihan varma, emmekä pääse tästä mihinkään ennen, kuin päivä tulee. Tämä metsä lienee noiduttu."
"Ei tässä ole syytä pahastua", sanoi Marie, "tyytykäämme ennemmin kohtaloomme. Me teemme suuremman tulen, poika on hyvästi kääritty, niin että hänellä ei ole mitään vaaraa emmekä suinkaan me itse kuole, jos olemmekin yhden yön ulkona. Mihin te panitte satulan, Germain? No tuonne, suurten orapihlajain keskeen, te muistamaton! Onpa nyt hauska ottaa se jälleen vuoteeksi!"
"Pidä sinä poikaa, ota hänet, niin minä vedän sängyn esiin vesakosta.
Älä sinä raamuttele käsiäsi.
"Jo se on tehty, täss' on sänky, eivätkä muutamat raamut suinkaan ole miekan haavoja", vastasi tyttö reippaasti.
Hän ryhtyi taas asettamaan pikku Petteriä, joka tällä kertaa oli niin nukuksissa, että ei tiennyt mitään koko kävelystä. Germain kokosi niin paljon puita tuleen, että koko metsä valistui. Mutta pikku Marie oli ihan uuvuksissa ja vaikka hän ei valittanut, ei hän enää jaksanut seisoa. Hän oli kalpea ja värisi niin, että hampaat kalisivat. Germain otti hänet syliinsä, lämmittääkseen häntä; levottomuus, sääli ja vastustamaton hellyys, täyttivät hänen mielensä. Hänen kielensä liikkui kuin ihmeen vaikutuksesta ja ihan kainostelematta puhui hän:
"Marie, minä pidän sinusta ja olen hyvin pahoillani, että sinä et huoli minusta. Jos sinä tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin ei appi eikä sukulaiset, naapurit eikä mitkään neuvonantajat voisi estää minua ottamasta sinua. Minä tiedän, että sinä olisit hyvä minun lapsilleni ja opettaisit heitä kunnioittamaan äitinsä muistoa, ja minä sen tähden voisin levollisella mielellä totella sydämmeni taipumusta. Minä olen aina tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan, ja nyt minä tunnen olevani niin rakastunut sinuun, että jos pyytäisit minua koko ikäni tekemään, mitä sinä tahdot, niin minä heti lupaisin. Katsohan vain, miten minä rakastan sinua, ja koeta unhottaa minun ikäni! Ajattele, että se on väärä ajatus, kun sanotaan kolmenkymmenen vuoden ikäistä miestä vanhaksi. Eikä minulla vielä olekaan enempää kuin kahdeksankolmatta! Nuori tyttö pelkää ihmisten moitetta, jos hän ottaa miehen, joka on kymmenen vuotta häntä vanhempi, ja häntä ehkä moititaankin, vaan ainoastaan sen tähden, että se ei ole tapana tässä paikassa. Muualla olen kuullut, että siitä ei pidetä lukua; päin vastoin annetaan nuorelle tytölle mieluisemmin tueksi ymmärtäväinen ja vakavaluonteinen mies kuin nuori heitukka, josta voi tulla renttu tai muuten huono mies, vaikka häntä ensin luullaan hyväksi mieheksi. Eikähän ikä aina riipu vuosista, vaan voimista ja terveydestä. Liian ankarassa työssä ja puutteessa taikka huonossa elämässä saattaa mies tulla vanhaksi jo ennen, kuin pääsee viidenkolmattakaan vuoden ikään. Minä sitä vastoin… mutta ethän sinä kuule. Marie."
"Kyllä, Germain, kyllä minä kuulen", vastasi pikku Marie, "mutta minä ajattelin, mitä äitini aina sanoo: Kuudenkymmenen vanha vaimo on surkuteltava, jos hänen miehensä on seitsemänkymmenen tai viidenkahdeksatta ijässä eikä enää jaksa tehdä työtä vaimonsa elatukseksi. Mies tulee heikoksi ja vaimon täytyy hoidella häntä juuri silloin, kun hän itse tarvitsisi lepoa ja hoitoa. Sillä tavalla joudutaan supi köyhäksi."
"Vanhemmat ovat oikeassa, kun niin puhuvat, sen kyllä tunnustan", vastasi Germain, "vaikka he turhaan uhraavat koko nuoruutensa ajan, joka on paras kaikesta, noihin pahoihin aavistuksiin, mitä kenestäkin on tuleva siinä ijässä, jolloin ei enää kyetä mihinkään ja jolloin on ihan samantekevä, millä tavalla kuollaan. Minun ei tarvitse peljätä kuolevani nälkään vanhoilla päivilläni. Minä voin säästääkin vähitellen; elänhän minä yhdessä appivanhusten kanssa, teen vahvasti työtä enkä kuluta mitään. Muuten sinä olet minusta niin rakas, näetkös, että sekin yksinään estää minut vanhenemasta. Tietysti onnellinen ihminen pysyy kauemmin voimissaan ja minä kyllä tunnen olevani nuorempi Bastieniakin, mikäli on puhe rakkaudesta. Hän ei sinua rakasta, hän on liian tyhmä ja liian lapsellinen ymmärtämään, miten kaunis ja hyvä sinä olet ja miten ansaitset rakkautta. Voi, Marie, älä inhoa minua, en minä ole häijy mies; olihan Katerinekin onnellinen; kuolinvuoteellaan hän Jumalan kautta todisti, että hänellä ei koskaan ollut syytä olla tyytymätön minuun, ja hän kehoitti minua naimaan uudestaan. Minusta näytti, että hänen henkensä puhui poikani kautta, kun hän oli nukkumaisillaan. Etkö kuullut, mitä hän sanoi? Etkö nähnyt, miten hänen pikku suunsa vapisi, kun hän katsoi ja näki ilmassa jotakin, jota me emme nähneet? Hän näki äitinsä, usko se, ja äiti se juuri johdatti hänelle mieleen ne sanat, että hän tahtoi sinua äidiksi hänen sijaansa.
"Germain", vastasi Marie kummastuneena ja ajatuksissaan: "te puhutte niin hyvin, ja kaikki mitä sanotte, on totta. Minä tiedän varmaan, että tekisin oikein, jos rakastaisin teitä, jos vain teidän vaimovainajanne vanhemmat eivät sitä niin jyrkästi vastustaisi; mutta sanokaa itse, mitä minun pitää tehdä. Minä en tunne mitään taipumusta teihin. Minä kyllä pidän teistä, mutta vaikka ikänne ei teekään teitä rumaksi, niin minä sitä kuitenkin pelkään. Minusta te olette ikään kuin setä tai kummi minulle, minä tunnen, että minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa ja että te välistä kohtelette minua kuin pikku tyttöä ettekä kuin vaimoa ja vertaistanne. Ja sitte ehkä kumppanini vielä pilkkaisivat minua, ja vaikka onkin tyhmä huolia siitä, niin luulenpa että olisin vähän häpeissäni ja pahoillani omissa häissäni."
"Nuo kaikki ovat lapsellisia väitöksiä, sinä puhut kuin lapsi, Marie!"
"No niin, minä olenkin lapsi", sanoi hän, "ja juuri sen tähden pelottaa minua meno miehelle, joka on liian ymmärtäväinen. Näettehän, että minä olen liian nuori teille, koska jo nyt nuhtelette minua ymmärtämättömästä puheesta. Tietystihän minulla ei voi olla enempää ymmärrystä, kuin minun ikäisilläni yleensä on."
"Hyvänen aika, miten kiusallista ja miten kömpelöä, ett'en osaa lausua mitä ajattelen", pahoitteli Germain. "Te ette rakasta minua, Marie, siinä koko syy; te katsotte minua liian typeräksi ja liian kömpelöksi. Jos pitäisitte minusta edes vähänkään, niin ette näkisi niin selvään minun vikojani. Mutta te ette rakasta minua, siinä koko asia."
"Niin, eihän se ole minun vikani", vastasi Marie vähän pahastuen, että Germain lakkasi häntä sinuttelemasta. "Minähän koetan oikein ponnistaa itsestäni rakkautta kuunnellessani teidän puhettanne; mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeampi minun on ajatella, että meistä tulisi mies ja vaimo."
Germain ei vastannut. Hän pani molemmat kätensä kasvoilleen, niin että pikku Marien oli mahdoton tietää, itkikö hän vai oliko pahastunut vaiko nukkunut. Hän tuli vähän levottomaksi, kun näki Germainin niin synkkänä eikä voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui; mutta hän ei uskaltanut häntä puhutellakaan enää, ja ollen liian hämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut, voidakseen enää nukkua, odotti hän kärsimättömästi päivän tuloa, korjaili lakkaamatta tulta ja katsoi lasta, jonka Germain näytti kokonaan unhottaneen. Germain ei kuitenkaan nukkunut, hän vain ajatteli tilaansa, ei tehnyt mitään päätöksiä voittaa tunnettansa eikä myöskään ajatellut mitään pahaa. Hän kärsi, hänellä oli koko vuori surua rasittamassa ja hän toivoi olevansa kuollut. Hänestä näytti, että hänelle täytyi käydä huonosti kaikessa ja jos hän olisi voinut itkeä, ei hän suinkaan olisi tehnyt sitä puolittain. Mutta hän seoitti suruunsa vähän suuttumusta itseänsä kohtaan ja tuskitteli äänettömästi, koska ei voinut eikä tahtonut pauhata hiljaista metsää vastaan.
Päivän valjetessa ja lintujen viserryksen ilmoittaessa sitä Germainille tempasi hän äkisti kätensä kasvoiltaan ja nousi ylös. Hän huomasi, että pikku Marie ei ollut myöskään nukkunut, mutta hän ei voinut sanoa hänelle sanaakaan, ilmaistakseen suruista mielialaansa. Hän oli kokonaan kadottanut rohkeutensa. Hän kätki uudestaan hiirakon satulan piikikkääsen vesakkoon, nosti laukun selkäänsä, otti poikaansa kädestä ja sanoi:
"Nyt, Marie, koetamme saada loppuun tämän matkan. Tahdotko, että minä tulen saattamaan sinua Ormeauxiin?"
"Yhdessä me kaiketi menemme pois metsästä", vastasi hän, "ja kun saamme tietää, missä olemme, saatamme kumpikin kulkea omaa tietämme."
Germain ei vastannut. Hän vähän pahastui, että nuori tyttö ei pyytänyt häntä saattajaksi, eikä hän myöskään huomannut, että hän oli lausunut tuon esityksensä sellaisella äänellä, joka vaati eittävää vastausta.
Puunhakkaaja, jonka tapasivat astuttuaan pari sataa askelta, neuvoi heille tien, sanoen että he, mentyään suuren niityn poikki, saattoivat astua vain edelleen, toinen suoraan samaa suuntaa ja toinen vasemmalle, päästäkseen kumpikin perille. Molempain paikkojen sanoi hän muuten olevankin niin lähekkäin, että ne selvästi näkyivät toinen toiseensa.
Heidän kiitettyään ja lähdettyään astumaan huusi puunhakkaaja jäljestä ja kysyi, eikö heiltä ollut kadonnut hevosta.
"Minä näin äsken", sanoi hän, "kauniin harmaan tamman pihassani, johon ehkä sudet lienevät sen ajaneet. Koirat haukkuivat koko yön ja päivän kuluessa minä näin hevosen vajassani; siellä se vielä on. Tulkaa minun kanssani, ja jos tunnette tamman, niin korjatkaa pois omanne."
Germain, ilmoitettuaan hevosen tuntomerkit ja saatuaan selville, että se tosiaankin oli hänen hiirakkonsa, läksi etsimään satulaa. Pikku Marie tarjoutui ottamaan kanssansa pojan Ormeauxiin, josta Germain saattoi käydä noutamassa hänet sitte, kuin ensin tutustui Fourchen asujamiin.
"Petter on vähän likainen tämän yön makuusta taivasalla", sanoi Marie. "Minä puhdistan hänen vaatteensa, pesen hänen kauniit kasvonsa ja kampaan hänet, ja sitte, kuin hän on siistitty, saatatte hänet viedä tervehtimään uusia sukulaisianne."
"Ja kuka on sanonut, että minä enää aionkaan mennä Fourcheen?" vastasi
Germain äreästi. "Ehkä minä en menekään sinne."
"Kyllä teidän täytyy käydä siellä", neuvoi tyttö.
"Onko sinulla niin kiire naittaa minua toisen kanssa, päästäksesi ihan täydelliseen varmuuteen, että minä en enää kiusaa sinua?"
"No, Germain, älkää enää ajatelko tuota asiaa, se on vain joutava mielenpuuska sen tähden, että viimeöiset vastukset ovat tehneet teidät vähän oikulliseksi. Mutta nyt teidän täytyy tulla takaisin järkeenne; minä lupaan unhottaa, mitä te sanoitte minulle, ja olla puhumatta sitä kellekään."
"Puhu sinä vain, kelle hyvänsä tahdot; minulla ei ole tapana eittää sanojani. Se, kuin minä puhuin sinulle, oli totta ja kunniallista, enkä minä häpeä sitä kenenkään edessä."
"Niin, mutta jos tuleva vaimonne tietäisi teidän ajatelleen toista juuri silloin, kuin olitte matkalla hänen luoksensa, suuttuisi hän teihin. Punnitkaa sen tähden sanojanne täst'edes; älkää katsoko minuun noin kummallisesti toisten nähden. Muistakaa appeanne, joka luottaa siihen, että te tottelette häntä; hän suuttuisi minuun kovin, jos minä narraisin teidät tekemään vastoin hänen tahtoansa. Hyvästi, Germain; minä otan kanssani pikku Petterin, niin että teidän täytyy mennä Fourcheen. Poika saa jäädä minulle pantiksi."
"Menetkö sinä siis hänen kanssansa?" kysyi Germain pojaltaan, kun näki hänen tarttuvan Marien käteen ja päättävästi lähtevän astumaan hänen kanssansa.
"Minä lähden, isä", vastasi lapsi, joka oli kuunnellut ja omalla tavallaan ymmärtänyt, mitä äsken oli ajattelemattomasti puhuttu hänen läsnä-ollessaan. "Minä lähden hyvän pikku Marien kanssa; tule sinä noutamaan, koska olet päättänyt naida, mutta minä tahdon, että Marien pitää tuleman minun pikku äidikseni."
"Kuuletko, hän tahtoo sitä!" sanoi Germain tytölle. "Kuulepas, pikku Petter", virkkoi hän, "minä myöskin tahdon, että hän tulisi sinun äidiksesi ja aina pysyisi sinun luonasi, mutta hän ei tahdo. Koeta sinä taivuttaa häntä siihen, jota hän ei lupaa minulle."
"Ole huoletta, isä, minä kyllä saan hänet taipumaan; pikku Marie tekee aina, mitä minä tahdon."
Ja poika lähti tytön kanssa. Germain seisoi liikahtamatta, surumielisempänä ja epätietoisempana kuin koskaan.