V.
Suolla.
"Oh, tosiaankin", sanoi Germain, kun oli kuljettu muutamia askelia eteen päin, "mitähän kotiväki ajattelee, kun tämä pikku vekkuli ei palaakaan? Vanhukset tulevat levottomiksi ja rupeevat häntä etsimään."
"Sanokaa miehelle, joka hiekoittaa tietä tuolla ylhäällä, että otatte
Petterin kanssanne, ja pyytäkää häntä ilmoittamaan kotiväelle."
"Niin tosiaankin, Marie, sinä keksit keinoja kaikkeen! Minä en muistanut, että Jeannie on tietä korjaamassa."
"Ja hänhän asuu aivan lähellä teitä, niin että hän kyllä toimittaa sen asian."
Tavattuaan miehen päästi Germain tamman juoksemaan, ja pikku Petter oli niin iloissaan, että ei heti huomannut olevansa vielä päivällisettä. Mutta täristessä hevosen seljässä hän tunsi, miten tyhjä hänen vatsansa oli, ja alkoi hetkisen kuluttua kalveta, haukotella ja valittaa, miten hirveän nälkä hänellä oli.
"Kas niin, nyt se alkaa", sanoi Germain. "Kyllä minä tiesin, että ei pitkällekään päästä ennen kuin tämä herra alkaa parkua nälkää."
"Minulla on jano myöskin", sanoi pikku Petter.
"No, sitte pysähdymme Corlayhin Rebec-eukon kapakkaan Aamuruskoon. Kaunis kyltti, mutta huono paikka. Sinä, Marie, juot myöskin lasin viiniä."
"Ei, ei, minä en tarvitse mitään", sanoi hän; "minä pidän hevosta sill'aikaa, kuin viivytte siellä pojan kanssa."
"Ah, nyt johtuu mieleeni: sinähän, hyvä tyttö, annoit aamiaisleipäsi Petterille tänä aamuna etkä ole vielä syönyt mitään koko päivänä; meilläkin sinä vain itkit etkä huolinut päivällisestä."
"Ei minulla ole nälkä, siksi on mieleni liian suruinen; minä vakuutan, ei minulla nytkään ole yhtään halua syömään."
"Sitte sinun täytyy pakottaa itseäsi, hyvä ystävä; muuten tulet sairaaksi. Meillä on pitkä matka edessä eikä sovi tulla perille nälkäisenä, niin että täytyy pyytää ruokaa ennen, kuin ehtii kunnollisesti tervehtiäkään. Minä itse näytän hyvää esimerkkiä, vaikka ei minullakaan ole mitään ruoan halua; mutta kyllä se tulee, sillä enpä minäkään ole syönyt päivällistä, kun oikein muistan. Minä näin teidän itkevän, sinun ja äitisi, ja se saattoi minutkin pahoilleni. Kas niin, nyt minä sidon hiirakon kiinni; tule alas, minä tahdon."
He astuivat kaikki kolme Rebec-eukon kapakkahuoneesen, ja vähemmässä kuin neljännestunnissa toimitti lihava, ontuva mummo heille houkuttelevan pannukakun, ruisleipää ja valkoista viiniä.
Talonpojat syövät hitaasti ja koko tunti kului ennen kuin pikku Petter tyytyi ja Germain saattoi ajatella matkalle lähtöä. Pikku Marie alussa söi ainoastaan Germainin mieliksi, mutta sitte kasvoi nälkä vähitellen, sillä eipä kuudentoista vuoden ijässä voida kauan paastota ja raitis ilma tekee tehtävänsä. Ystävälliset sanat, joita Germain koetti keksiä, lohduttaakseen ja virkistääkseen häntä, vaikuttivat myöskin. Marie koetti vakuuttaa itselleen, että piankin seitsemän kuukautta kuluu, ja ajatella, miten iloista sitte on palata omaan kylään, koska Maurice ja Germain yksimielisesti lupasivat ottaa hänet palvelukseensa. Mutta kun hän alkoi vilkastua ja puhella pikku Petterin kanssa, johtui Germainille pahaksi onneksi mieleen näyttää tytölle ravintolan ikkunasta kaunista näköalaa avaraan laaksoon päin, joka kokonaan näkyy tästä korkeasta paikasta ja on niin vihreänä, hedelmällisenä ja viehättävänä tauluna tuossa ihan edessä. Marie katsahti ja kysyi, näkyivätkö myöskin Belairin talot.
"Tietysti", sanoi Germain, "sekä meidän talomme että sinunkin kotimökkisi. Katso, tuo pieni, harmaa pilkku lähellä Godardin suurta poppelia, kellotapulin alapuolella."
"Jo minä näen", sanoi tyttö ja alkoi itkeä.
"Oh, miten tyhmä olen, kun houkuttelen sinua ajattelemaan tuota!" sanoi Germain. "Tänään minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä. Kas niin, Marie, lähtekäämme nyt matkalle, päivät ovat lyhyet ja tunnin kuluttua, kun kuu nousee, ei ole suinkaan lämmin."
He lähtivät taas matkaan, ratsastivat suurta kanervakangasta, ja kun Germain ei huomannut kovin kiirehtiä hiirakkoa, että tyttö ja lapsi eivät väsyisi liian kovasta tärisemisestä, ehti aurinko laskeutua ennen, kuin he poikkesivat maantieltä metsään.
Germain tiesi tien aina Mangieriin asti, mutta hän ajatteli olevan suoremman ratsastaa Preslen ohitse, jota' tietä hän ei tavallisesti käyttänyt markkinoilla käydessään. Siinä hän pettyi ja kulutti vielä vähän aikaa turhaan ennen kuin saapui metsään, eikä hän sittekään osunut oikealle paikalle; mutta huomaamatta sitä ratsasti hän yhä pois päin Fourchesta, paljon ylemmäksi Ardentea kohti. Häntä esti ottamasta selkoa, missä oikeastaan oltiin, sumu, joka oli alkanut nousta pimeän tultua, tuo kesäinen sumu, jonka valkoinen kuutamo tekee vielä petollisemmaksi. Suurista vesiropakoista, joita oli aukeilla paikoilla metsässä, nousi niin sakeita höyryjä, että itse ropakoita huomattiin ainoastaan hiirakon kavioiden pulskeesta ja ja siitä, että hänen oli vaikea vetää jalkojaan ylös mudasta.
Kun viimeinkin päästiin leveälle ja suoralle tielle ja Germain metsän laidassa koetti tarkastella, missä oltiin, huomasi hän piankin ajelleensa eksyksissä, sillä Maurice oli kotona sanonut, että metsästä päästessä piti olla hyvin jyrkkä alamäki ja sen alla suuri niitty sekä joki kahdesti yli kaalatettava. Olipa ukko kehoittanut häntä olemaan varovainen jokeen ajaessaan, sillä alkusyksystä oli satanut paljon ja vettä saattoi joessa olla enempikin. Huomattuaan, että tässä ei ollut mäkeä, ei niittyä eikä jokea, vaan paljas alanko, sileä ja valkoinen kuin lumilakeus, pysähtyi Germain etsimään jotakin taloa tai odottelemaan jotakuta jalkamiestä, mutta eipä näkynyt mitään, josta olisi saanut vähänkään selkoa. Viimein hän kääntyi samaa tietä takaisin metsään, mutta sumu tiheni yhä enemmän; jo oli kuukin kokonaan sen peitossa ja tie oli hyvin huono ja kuoppainen. Kahdesti oli hiirakko vähällä kaatua, raskaan taakkansa alla alkoi se vähän tuskistua, ja vaikka se kyllä vielä näkikin itse kartella puita, ei se arvannut kiertää paksuja oksia, jotka ulottuivat poikki tien ratsastajain päiden tasalla ja tuottivat heille suuria vaaroja. Germainilta putosi hattu eräässä kolauksessa ja hänen oli hyvin vaikea löytää sitä. Pikku Petter oli nukkunut, niin että hän oli raskas kuin säkki ja niin pahana vastuksena isänsä käsille, että hän ei osannut ohjata hevosta eikä kunnolla hoitaa poikaa.
"Luulenpa, että meidät on lumottu", sanoi Germain pysähtyen. "Eihän tämä metsä ole niin suuri, että tähän voisi eksyä muuten kuin juovuksissa, ja nyt olemme kuitenkin kulkeneet vähintään kaksi tuntia, pääsemättä, ulos. Hiirakko mietiskelee vain yhtä asiaa, kotiin menoa, ja hän se minua narrailee. Jos tahtoisimme ratsastaa kotiin, niin olisi paras antaa hänen mennä mieliään myöten. Mutta kun nyt ehkä olemme muutaman askeleen päässä sieltä, johon aioimmekin yöksi, niin hulluthan olisimme, jos tyhjin toimin palaisimme niin pitkän matkan. Mutta minä tosiaan en tiedä mitä tehdä. Ei näy taivasta eikä maata, ja minä pelkään, että poika vilustuu, jos viivymme vielä kauan tässä kirotussa sumussa, taikka me muserramme hänet kuoliaaksi painollamme, jos hevonen kompastuu nenälleen."
"Turha on enää ponnistella", sanoi pikku Marie. "Laskeutukaamme maahan, Germain; antakaa poika minulle, kyllä minä jaksan kantaa hänet varsin hyvin, ja minä voin paremmin estää kappaa lipumasta pois hänen ympäriltänsä, niin että hän jäisi paljaaksi. Te saatatte taluttaa hevosta, ja me näemme ehkä paremmin, kun tulemme lähemmäksi maata."
Tästä keinosta oli se ainoa etu, että ei tarvinnut peljätä putoamista hevosen seljästä; sillä muuten sumu oli vielä sakeampaa alhaalla, se hiipi pitkin kosteata maata ja näytti ikään kuin takertuvan siihen kiinni. Heidän oli vaikea astua, ja kohta he niin väsyivät, että pysähtyivät, kun viimeinkin tapasivat kuivan paikan suurten tammien alla. Pikku Marie oli läpimärkänä hiestä, mutta ei valittanut eikä ollut vähintäkään levoton; muistellen ainoastaan poikaa istahti hän hiekalle ja asetti hänet polvilleen. Germain tarkasteli seutua, sidottuaan hiirakon ohjistaan puuhun.
Mutta hiirakko, ollen ihan kyllästynyt tähän matkaan, tempasihe niin voimakkaasti irti, että satulavyö samalla katkesi, potkasi jäähyväsiksi takajaloillaan ilmaa puolikymmentä kertaa, niin että kaviot nousivat korkeammalle päätä, ja nelisti pois metsään, osoittaen selvästi, että hän ei tarvinnut ketään neuvomaan tietä.
"Kas niin", sanoi Germain, koetettuaan turhaan saada kiinni hepoa, "nyt olemme jalkapatikassa, eikä nyt olisi mitään hyötyä oikeasta tiestäkään, sillä mitenpä me pääsisimme joen yli? Kun tiet täällä metsässäkin ovat näin vesiset, niin ihan varmaan on koko niitty veden alla, emmekä me löydä toisia ylimenopaikkoja. Meidän täytyy siis odottaa, kunnes sumu haihtuu; tuskinpa se enää kestää kahta tuntia kauemmin. Kun rupeamme näkemään, menemme lähimpään taloon metsän laitaan, mutta nyt emme pääse tästä mihinkään, sillä edessämme on, mitä lieneekään, ja takanamme… niin, kukapa sen tietää; en arvaa edes, mistä päin olemme tulleetkaan."