IV.
Pikku Petter.
Hiirakko oli nuori, kaunis ja vahva hepo. Se kantoi vaivatta kaksoistaakkaansa, liputti korviaan ja puri kuolaimia, sillä vilkas luonto sillä muhkealla elukalla oli. Laitumen ohi mennessä huomasi se emänsä, vanhan hiirakon ja hirnui hänelle jäähyväsiksi. Emä tuli aidan luo, helisteli liekavitjojansa, koetti nelistää pitkin piennarta nuoren hiirakon jäljestä, mutta nähden hänen lähtevän juoksemaan hyvää, vauhtia hirnahti emä vuorostaan ja pysähtyi levottomana, turpa ilmassa ja suu täynnä ruohoa, joka unohtui pureksimatta.
"Tuo hepo parka tuntee aina sikiönsä", sanoi Germain, haihduttaakseen Marien surua. "Siitä johtuu mieleeni, että minä en sanonut jäähyväsiä pikku Petterille ennen lähtöäni. Se häijy poika missä lienee ollutkaan. Eilisiltana hän kiusasi minua lupaamaan ottaa hänet kanssani ja itki koko tunnin levolle käytyänsä. Tänä aamuna hän myöskin kaikin tavoin koetti houkutella. On se aika viekas ja teeskentelevä veitikka! Mutta nähtyään, että siitä ei tullut mitään, pahastui hän ja juoksi tiehensä, enkä minä sitte ole nähnyt häntä koko päivänä."
"Minä näin hänet", sanoi Marie, koettaen niellä kyyneliänsä. "Hän juoksi Soulasin lasten kanssa metsänhakkuukselle, ja jo arvasinkin hänen olleen kauan poissa, koska hän ahmimalla söi marjoja. Minä annoin hänelle aamiaisleipäni ja hän sanoi: 'Kiitos, hyvä Marie; kun tulet meille, annan minä kakkuja.' Onpa teillä oikein kelpo poika, Germain!"
"Niin, hyvä poika hän on, enkä minä oikein tiedä, mitä minä saisinkaan tehdyksi hänen hyväksensä. Jos hänen mummollaan ei olisi enempi ymmärrystä kuin minulla, minä en suinkaan olisi voinut olla ottamatta häntä kanssani, kun näin hänen itkevän niin katkerasti ja olevan niin pahoillaan."
"No, miksi ette sitte ottaneet häntä? Eihän hänestä olisi ollut teille mitään vastusta, hän kun on niin hiljainen ja kiltti, kun tehdään hänen mielensä mukaan."
"Ehkäpä ei olisi ollut sopiva ottaa häntä mukaan sinne, johon olen matkalla. Niin ainakin appeni ajatteli. Minun mielestäni olisi juuri ollut sopiva nähdä, miten lapsi olisi otettu vastaan, ja mitäpä he muuta olisivat voineet olla kuin ystävälliset hänelle. Mutta kotiväki sanoi, että aluksi ei pidä näytellä juuri sitä, josta voi tulla vastusta vaimolle. Vaan mitä varten minä oikeastaan puhelenkaan tätä sinulle, pikku Marie; ethän sinä käsitä sitä ollenkaan."
"Käsitän kyllä, Germain; tiedän minä, että te olette matkalla kosimaan. Äiti kertoi sen ja sanoi, että minä en saa puhua sitä kellekään, en kotona, teillä enkä siellä, johon tulen, ja te saatatte olla huoletta, en minä puhu sanaakaan."
"Siinä teetkin oikein, sillä ei asia vielä ole päätetty; ehkäpä aiottu morsian ei huolikaan minusta."
"Toivoaksemme hän kyllä huolii. Miksikäpä hän ei huolisi?"
"Kuka tietää? Minulla on kolme lasta ja se on ikävää vaimolle, joka ei ole heidän äitinsä."
"Se on totta, mutta teidän lapsenne eivät ole kuten muiden."
"Mitenkä niin?"
"Ne ovat kauniit kuin pikku enkelit ja niin hyvin kasvatetut, että siivompia lapsia ei ole missään."
"Niin, mutta Sylvain ei ole niinkään helppo hoidella."
"No, se poika on niin pieni! Tietysti hän vielä on vallaton, mutta hän on niin ymmärtäväinen."
"On hän viisas poika ja niin rohkea sitte. Ei hän pelkää lehmiä eikä härkiä, ja jos annettaisiin hänen tehdä mielensä mukaan, niin kyllä hän jo kipuaisi hevosen selkään kuten vanhinkin."
"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, olisin minä ottanut vanhimman kanssani. Se olisi varmaan vaikuttanut, että morsian olisi heti mieltynyt teihin, kun teillä on niin kaunis poika."
"Niin, jos hän rakastaa lapsia, mutta jospa hän ei heistä huolikaan."
"Kukahan vaimo ei rakastaisi lapsia?"
"No, ei niitä monta luullakseni ole sellaisia, mutta on niitä joku, ja siitä minä juuri olen levoton."
"Ettekö te sitte ollenkaan tunne häntä?"
"En; yhtä vähän kuin sinä, ja pelkäänpä, että en paremmin opi tuntemaan häntä sittekään, kuin näen hänet. Minä en ole epäluuloinen; kun minulle puhutaan ystävällisesti, luotan minä sanoihin; mutta olenpa saanut monestikin katua sitä, sillä puhua ja tehdä ei ole yhtä helppoa."
"Häntä sanotaan hyvin hyväksi ihmiseksi."
"Kuka sitä sanoo? Minun appeniko?"
"Niin, teidän appenne."
"Se on kyllä hyvä, se, mutta eipä hänkään tunne häntä."
"No, kohtahan saatte nähdä hänet ja tarkastella häntä, ja toivottavasti ette erehdy."
"Kuulepas, pikku Marie, sinä voisit tehdä minulle suuren palveluksen, jos vähän katsahtaisit Fourchen taloa etkä menisi suoraa tietä Ormeauxiin; sinä olet viisas tyttö, sinä olet aina osoittanut ymmärtäväsi kaikkia asioita ja tarkkaavasi kaikkea. Jos sinä huomaat jotakin, joka mielestäsi ansaitsee ajatella, niin voithan sanoa sen minulle kahden kesken."
"Ei, Germain, sitä minä en tee! Minä pelkään, että erehtyisin sanomaan jotakin, jonka ei pitäisi tulla tietyksi, ja jos varomaton sana saattaisi teidät luopumaan tästä avioliiton puuhasta, niin teidän appivanhempanne suuttuisivat minuun ja minulla on kyllin paljo ikävää ennestäänkin, hankkimatta rakkaalle äidilleni vielä lisää ikävyyksiä."
Heidän näin puhuessaan hörkisti hiirakko korviaan, hypähti vähän syrjään ja lähestyi sitte heti jälleen pensasaitaa, jossa jokin esine, jota se jo alkoi tunnustella tutuksi, oli ensin pelottanut sitä. Germain katsahti pensaihin päin ja huomasi ojassa äsken hakatun, paksun tammen vielä tuoreiden lehtien alla jotakin pikku lampaan näköistä.
"Se on eksynyt elukka", sanoi hän, "taikka kuollut, koska se ei liiku.
Ehkäpä joku etsii sitä; katsokaamme tarkemmin."
"Ei se ole mikään elukka!" huudahti Marie, "vaan makaava lapsi; teidän pikku Petterinnehän se on!"
"Katsopas vain!" ihmetteli Germain laskeutuen'maahan. "Niin, tuo pikku veitikka makaa täällä niin kaukana kotoa ja ojassa, jossa käärme saattaisi purra häntä."
Hän nosti lapsen ylös, ja poika avaten silmänsä hymyili hänelle, kiersi kätensä hänelle kaulaan ja sanoi: "hyvä isä, pääsenkö minä mukaan?"
"Kas niin, samaa vanhaa virttä! Mitä sinä täällä teet, paha poika?"
"Minä odotin sinua ajamaan tästä ohitse", sanoi lapsi, "ja katselin pitkin tietä niin kauan, että viimein nukuin."
"Jospa minä nyt olisin ratsastanut ohitse, näkemättä sinua, olisit sinä jäänyt tänne koko yöksi ja sudet olisivat syöneet sinut."
"Kyllä minä tiesin, että sinä näet minut", vastasi pikku Petter ihan luottavasti.
"Kas niin, suutele nyt minua, Petter, sano hyvästi ja palaa heti kotiin, jos et tahdo jäädä illallisetta."
"Enkö minä sitte pääse teidän kanssanne?" valitti poikanen ja alkoi hieroa silmiään, näyttääkseen, että hän aikoi itkeä.
"Tiedäthän, että ukko ja mummo eivät tahdo", vastusti Germain, ottaen tuekseen vanhusten vallan ja samalla myöntäen, että hänen oma valtansa ei ollut juuri luotettava.
Mutta poika ei huolinut mistään. Hän alkoi itkeä tosissaan ja sanoi, että kun isä otti pikku Marien kanssansa, niin saattoi hänkin päästä yhtä hyvin. Siihen hänelle vastattiin, että heidän täytyy matkustaa suurten metsien läpi, joissa on paljon suuria petoja, jotka syövät pikku lapsia; että hiirakko ei tahdo kantaa kolmea henkeä, kuten hepo oli ilmaissut jo ennen lähtöä ja että siellä jonne he olivat matkalla, ei ollut makuupaikkaa eikä illallista sellaisille pikku ihmisille. Nämä pätevät syyt eivät vähääkään vakuuttaneet pikku Petteriä; hän heittäytyi nurmikolle, vierettelihe siinä huutaen, että isänsä ei enää huolinut hänestä ja että hän, jos häntä ei oteta mukaan, ei mene kotiin koko päivänä eikä yönä.
Germainin isänsydän oli yhtä hellä ja heikko kuin naisen. Hänen vaimonsa kuolema, pikku lasten hoito, josta hänen oli täytynyt yksinään pitää huolta, sekä tieto, että nämä äidittömät lapsi raukat tarvitsivat paljon rakkautta, ne asiat kaikki olivat kukin osaltansa tehneet häntä sellaiseksi. Hän mielessään kesti ankaraa taistelua, sitä kovempaa, kuin hän häpesi heikkouttansa ja koetti salata neuvottomuuttansa pikku Marielta; hänelle nousi hiki otsaan ja silmät punastuivat, josta näkyi, että itku oli hänelläkin lähellä. Viimein hän koetti pahastua; mutta kääntyessään pikku Marieen päin, ikään kuin näyttääkseen järkähtämättömyyttänsä hänelle, huomasi hän tytönkin itkevän, ja silloin hänen oli mahdoton pysyä vakavana, vaikka hän vielä torui Petteriä ja itsekseen pahoitteli.
"Te tosiaankin olette kovasydämminen", sanoi pikku Marie viimein, "minä puolestani en koskaan voisi tuolla tavalla vastustaa lapsen mielitekoa, joka itkee niin katkerasti. Germain, ottakaat hänet kanssanne. Kyllä teidän hevosenne on tottunut kantamaan kaksi henkeä ja lapsen; ratsastavathan teidän lankonne ja hänen vaimonsa, joka on paljon suurempi minua, toripäivinä kaupunkiin poikansa kanssa juuri tämän hiirakon seljässä. Ottakaa hänet eteenne satulaan; ja muuten minä mieluisemmin astunkin jalkaisin, kuin tuotan poikaselle pahaa mieltä."
"Ei sinun tarvitse astua", vastasi Germain, kiihkoisesti haluten taipumisen tilaisuutta. "Hiirakko on vahva hepo ja jaksaisi kantaa vaikka vielä kaksi lisäksi, jos vain olisi tilaa seljässä. Mutta miten me tulemme toimeen lapsen kanssa siellä? Hänelle tulee vilu ja nälkä ja kuka hoitaa häntä tänä iltana ja huomenna ja panee hänet maata, pesee ja pukee hänet? Minä en uskalla vaivata naista, jota en vielä tunnekaan ja joka ehkä arvelisi, että minä kohtelen häntä liian vapaasti ensi alusta saakka."
"Siitähän opitte häntä heti tuntemaan, onko hän ystävällinen vaiko tyytymätön; se on paras keino. Ja muuten, jos hän ei huoli teidän Petteristänne, niin kyllä minä pidän hänestä huolen. Minä tulen Fourcheen, puen Petterille ylle ja otan hänet kanssani laitumelle huomenna. Minä huvittelen häntä koko päivän ja katson, ett'ei häneltä puutu mitään."
"Hän väsyttäisi sinut, tyttö parka, ja olisi vain vastuksena. Koko päivä on pitkä aika."
"Päin vastoin hänestä on minulle huvia ja iloa ensimmäisenä päivänä vieraassa seudussa. Minä siten ajattelen, että olenkin vielä kotona."
Kun poika näki, että pikku Marie puolusti häntä, tarttui hän tytön hameesen ja piti siitä niin kovasti kiinni, että täytyi väkisin kiskoa hänet irti. Huomattuaan, että isä viimein taipui, otti Petter Marien käden omiin päivettyneihin pikku käsiinsä ja suuteli sitä ilosta hyppien sekä veti hänet hiirakon luo maltittoman kiihkeästi, kuten lapsilla on tapana.
"Kas niin", sanoi tyttö ja nosti hänet ylös, "nyt meidän pitää rauhoittaa tätä pikku sydäntä, joka hyppii kuin lintunen, ja jos sinusta tuntuu kylmältä, kun tulee pimeä, niin sano vain minulle, pikku Petter, minä käärin kappani sinun ympärillesi. Suutele nyt isääsi ja pyydä anteeksi, että olit häijy. Sano, että sitä ei koskaan enää tapahdu, ei koskaan, kuuletko?"
"Tietysti sitä ei tapahdu, jos minä vain aina annan pojan tahdon tapahtua", sanoi Germain, pyyhkien nenäliinallaan pienokaisen silmiä. "Sinä, Marie, aivan hemmoittelet turmiolle tämän pikku huimapään. Sinä olet tosiaankin oikein kelpo tyttö, pikku Marie. Minä en käsitä, miksi sinä et ruvennut kesällä meille paimeneksi. Sinä olisit hoidellut minun lapsiani ja minä olisin mieluisemmin maksanut sinulle hyvän palkan heidän katsomisestaan kuin tällä tavalla matkustanut hankkimaan vaimoa, joka ehkä katsoo tekevänsä minulle erittäin hyvän työn, jos ei heitä ihan ilmeisesti inhoa."
"Ei pidä katsella kaikkea noin mustalta puolen", vastasi pikku Marie, pitäen hevosen ohjia sill'aikaa, kuin Germain nosti poikansa vuohennahalla päällystettyyn, leveään satulaan. "Jos vaimonne ei huoli lapsista, niin saattehan ottaa minut palvelukseenne tulevana vuonna, ja sitte olkaa huoletta, minä huvittelen lapsia niin hyvin, että he eivät mitään huomaa."