XIII.
Paluu kotiin.
A Neljännestunnin kuluttua oli kanervakangas jo jäljellä. He ratsastivat suurta maantietä ja hiirakko hirnui joka esineelle, kuin hän tunsi. Pikku Petter kertoi isälleen, mitä oli käsittänyt tämän päivän tapauksista.
"Kun me menimme sinne", sanoi hän, "tuli tuo mies heti puhuttelemaan pikku Marieta lammasnavettaan, jonne me heti menimme katselemaan kauniita lampaita. Minä olin nurkassa leikkimässä eikä mies nähnyt minua. Hän sanoi Marielle hyvää päivää ja suuteli häntä."
"Annoitko sinä hänen suudella itseäsi, Marie?" kysyi Germain suutuksissaan mieheen.
"Minä luulin sitä vain ystävyydeksi, sen seudun tavaksi ottaa vastaan uusia palvelijoita, niin kuin anoppinnekin suutelee uusia piikojansa, näyttääkseen, että hän ottaa heidät perheen jäseniksi ja kohtelee heitä kuin äiti."
"Ja sitte", jatkoi pikku Petter, ollen muka suurikin mies, koska tiesi jotakin kertoa, "sanoi se mies sinulle jotakin pahaa, jota sinä kielsit minua koskaan lausumasta ja koskaan muistamasta; minä unhotinkin sen heti. Mutta jos isä tahtoo, niin minä kerron hänelle, mitä se oli."
"Ei, Petter, en minä huoli sitä kuulla etkä sinä saa koskaan muistaa sitä."
"Kyllä minä sen heti unhotan", sanoi poika. "Ja sitte näytti se mies pahastuvan, koska Marie sanoi lähtevänsä pois. Hän lupasi antaa, mitä vain Marie tahtoi, vaikka sata francia! Mutta silloin pahastui myöskin pikku Marie. Mies meni hänen luoksensa ikään kuin tekemään hänelle jotakin pahaa. Minä peljästyin, juoksin Marien luo ja tartuin häneen ja huusin. Silloin se mies sanoi: Mitä tämä on? Mistä tuo poika tuli? Aja pois hänet! Ja hän nosti keppinsä, lyödäkseen minua, mutta pikku Marie esti ja sanoi näin: Saammepahan sitte puhua; nyt minun täytyy saattaa tämä pikku poika Fourcheen ja sitte sieltä palaan minä. Heti kuin se mies meni pois navetasta, sanoi Marie minulle: Tule pois Petter, meidän pitää heti joutua pois täältä, sillä tuo mies on häijy ja hän tekisi vain pahaa meille. Me astuimme latojen taitse pienen niityn poikki ja tulimme Fourcheen sinua etsimään. Mutta sinä et ollut siellä eivätkä ne antaneet meidän jäädä odottamaan sinua. Silloin se mies ratsasti meidän jäljestämme mustalla hevosella ja me juoksimme kauas pois ja kätkeydyimme metsään. Ja hän tuli sinnekin, ja kun me kuulimme hänen tulevan, menimme me piiloon metsään. Ja kun hän ratsasti ohitse, aloimme me taas juosta, päästäksemme kotiin, ja sitte tulit sinä ja löysit meidät. Niin se kaikki tapahtui. Sanos, pikku Marie, olenko minä unhottanut mitään."
"Et, Petter, se on ihan ilmeinen tosi. Nyt te, Germain, saatte olla minulla todistajana ja sanoa kaikille ihmisille siellä kotona, että jos en voinut pysähtyä Ormauxiin, niin se ei tapahtunut rohkeuden eikä työhalun puutteesta."
"Ja sinä, Marie", sanoi Germain, "ajattele tarkkaan, onko kahdeksankolmatta ikäinen mies liian vanha puolustamaan naista ja rankasemaan hävytöntä lurjusta. Olisipa hauska tietää, tokkohan Bastien tai kuka muu kaunis poika hyvänsä, joka on niin rikas, että on kymmenen vuotta nuorempi minua, olisi voinut kurittaa sitä mustaa miestä, kuten pikku Petter sanoo, vai mitä sinä luulet?"
"Minä luulen, Germain, että te teitte minulle suuren hyväntyön ja että minun tulee olla siitä kiitollinen teille koko ikäni."
"Siinäkö kaikki?"
"Isä", sanoi poika, "minä en muistanutkaan sanoa pikku Marielle sitä, kuin lupasin sinulle. Minulla ei ollut aikaa, mutta kyllä minä siitä puhun kotona ja puhun myöskin mummolle."
Tämä pikku pojan lupaus saattoi Germainin ajattelemaan. Nythän oli selitettävä asia appivanhuksille ja kerrottava, minkä tähden hän oli tyytymätön Guerinin leskeen, vaan jätettävä sanomatta, mitkä muut aatteet hänet olivat tehneet tarkkanäköiseksi ja vaativaiseksi. Jos ollaan onnellinen, tuntuu helpolta saada toisetkin vahvistamaan sitä onnea; mutta jos ollaan hyljätty toisella ja moitittu toisella taholla, niin eipä se tunnu juuri hauskalta.
Onneksi pikku Petter nukkui kotiin saapuessa ja Germain laski hänet herättämättä vuoteelle. Sitte hän antoi kaikki selitykset, kuin suinkin osasi. Maurice ukko istui kolmijalkaisella tuolillaan oven suussa ja kuunteli vakavasti, ja vaikka hän olikin tyytymätön matkan päätökseen, kun Germain kertoi lesken vehkeilemisistä ja kysyi apeltaan, oliko hänellä aikaa käydä siellä liehakoimassa joka sunnuntai yli koko vuoden, sitte ehkä saadakseen rukkaset, niin ukko arvelematta vastasi: "siinä teit oikein, Germain, se ei olisi käynyt päinsä." Ja kun Germain sitte kertoi, miten hänen oli täytynyt tuoda pikku Marie takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista kärsimästä häijyltä isännältä loukkauksia, ehkäpä väkivaltaakin, nyökkäsi ukko vielä kerran, sanoen: "siinä teit ihan oikein, Germain, niin oli tehtäväkin." Kun Germain sai selitellyksi kaikki syynsä ja lopetti kertomuksensa, katsahtivat appivanhukset toinen toistansa silmiin ja huokasivat syvään, vaikka taipuvaisesti välttämättömään kohtaloon. Sitte nousi perheen isä ja sanoi: "Niin, tapahtukoon Herran tahto. Tunteita ei voi käskeä."
"Tule syömään illallista, Germain", sanoi anoppi. "Ikävä kyllä, ett'ei käynyt paremmin, mutta se ei liene ollut Jumalan tahto, kuten näyttää. Saammepahan katsella toiselta taholta."
"Niin", yhtyi siihen ukkokin, "sinä olet oikeassa, saatamme katsella toiselta taholta."
Hiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana aamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä enää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia, vaipui hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen ajattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin leikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.
Germain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin alakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat. Hän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen, ja kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi, millä niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut uskaltanut pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi, ja hän kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta sitä Marien ei tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni puuvarastonsa ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä, vaikka illalla jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita. Joku hiipi vinnin luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle, herättämättä ketään ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette tuli siitä sekä iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä olemaan puhumatta koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo ihme, niin luultaisiin häntä noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan hengen olevan osallisena noissa vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä suututtamaan eikä kirkkoherraa lukemaan manausta hänen asunnossansa; hän ajatteli, että ehtiihän tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee vaatimaan hyvistä töistään korvaukseksi hänen sieluansa.
Pikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei uskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet pelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen tähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi mitään huomannut.