XII.
Mummo.
Germain saapui kohta siihen paikkaan suon laidalle, jossa yötä oli vietetty. Tuli vielä savusi; vanha mummo oli keräämässä risuja, jotka Marie oli siihen koonnut. Germain pysähtyi kyselemään. Mummo oli kuuro, kuuli väärin ja vastasi:
"Niin, herra, tämä on Pirunsuo. Paha paikka eikä sitä pidä lähestyä heittämättä siihen kolmea kiveä vasemmalla kädellä ja tekemättä ristinmerkkiä oikealla; se ajaa pois pahat henget. Muuten se, joka kiertää tämän suon, joutuu onnettomuuteen."
"En minä siitä puhu", sanoi Germain, astui hänen luoksensa ja huusi minkä jaksoi: "Ettekö ole nähnyt tyttöä ja pikku poikaa täällä metsässä?"
"Kyllä", sanoi mummo, "pikku poika on hukkunut tähän."
Germain vavahti, mutta mummo toki jatkoi, päästyään kerran alkuun:
"Siitä on hyvin pitkä aika; tähän oli tehty kaunis risti sen onnettomuuden muistoksi, mutta eräänä myrsky-yönä pahat henget sen kaatoivat suohon. Vielä siitä näkyy vähä päätä. Jos kukaan onneton pysähtyy tähän yöksi, niin hän ei suinkaan pääse täältä ennen päivän tuloa. Astukoonpa hän miten kauan hyvänsä, niin ei siitä ole muuta kuin turhaa vaivaa; vaikka hän astuisi sata peninkulmaa tässä metsässä, joutuisi hän kuitenkin samaan paikkaan takaisin."
Germainin mielikuvitukseen tarttui vastoin hänen tahtoansakin, mitä hän kuuli, ja pelko, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua mummon tarinan vahvistukseksi, täytti niin kokonaan hänet, että hän tunsi kylmiä väreitä koko ruumiissaan. Luopuen yrityksistään saada mummolta parempaa selkoa, nousi hän jälleen hiirakolle selkään ja alkoi ratsastella metsässä, huutaen kaikin voimin Petteriä; hän vihelteli, läjähytteli piiskaa ja katkoi oksia, tehdäkseen vain niin paljon ääntä kuin mahdollista. Sitte hän välistä aina kuunteli, tulisiko mistään päin vastausta, mutta eipä kuulunut muuta kuin lehmäin kellojen kalinaa joka taholta ja sikojen äkäistä röhkinää tapellessa tammen terhoista.
Viimein kuului hevonen laukkaavan takana ja keski-ikäinen, päivettynyt, vahvajäseninen mies, puoliherran puvussa, huusi häntä pysähtymään. Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää, mutta vaistomainen viha sanoi hänelle heti, että se juuri oli hän. Germain käänsi ratsunsa, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja odotti, mitä miehellä oli sanomista hänelle.
"Oletteko nähnyt viisi- tai kuusitoista-vuotisen tytön kulkevan tästä pikku pojan kanssa?" kysyi tuo vieras mies välinpitämättömästi, vaikka hän nähtävästi oli hyvin kiihtynyt.
"Ja mitä te heistä tahdotte?" vastasi Germain koettamattakaan salata vihaansa.
"Minä voisin sanoa, että se ei koske teihin, hyvä herra; mutta koska minulla ei ole syytä pitää sitä salassa sanon minä, että minä tuntematta pestasin hänet paimentytöksi. Kun hän tuli, näytti hän minusta liian nuorelta ja heikolta minun työhöni. Minä en ottanut häntä vastaan ja aioin maksaa hänelle korvausta hänen matkastaan, mutta kun käänsin selkäni, meni hän suutuksissaan tiehensä. Hänellä oli niin kiire, että unhotti osan omistakin tavaroistaan, jopa kukkaronsakin, jossa varmaankaan ei ole paljoa! Kun minun kuitenkin oli ratsastaminen tätä tietä, luulin saavuttavani hänet ja voivani antaa hänelle omat tavaransa ja sen aikomani korvauksen."
Germain oli siksi liian rehellinen, että joutui vähän arvelemaan, kun kuuli tuon kertomuksen, joka tosin ei ollut hyvinkään todennäköinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Hän katsoi tuikeasti Ormeauxin isäntään, joka kesti sen tarkastuksen levollisesti, tapahtuiko se sitte suuresta hävyttömyydestä vaiko uskottavasta rehellisyydestä.
"Minun täytyy ottaa tästä selko", ajatteli Germain ja sanoi, vihaansa hilliten: "Se tyttö on meidän puolelta, minä tunnen hänet. Hän on luultavasti täällä. Lähtekäämme yhdessä etsimään, niin kyllä me hänet löydämme."
"Te olette oikeassa", sanoi toinen. "Etsikäämme yhdessä, mutta jos emme löydä häntä siihen asti, kuin pääsemme metsän laitaan, luovun minä, sillä minun täytyy kääntyä sieltä toiselle taholle."
"Ohoh", ajatteli Germain, "en minä päästä sinua näkyvistäni, vaikka minun täytyisi kiertää Pirunsuota sinun kanssasi neljäkolmatta tuntia."
"Malttakaas!" sanoi hän äkisti ja katsoi tarkkaan erästä vesakkoa, joka liikkui niin omituisesti. "Hohoi! Petter, oletko se sinä, poikaseni?"
Kun Petter tunsi isänsä äänen, hyppäsi hän pensastosta esiin kuin nuori kili; mutta nähtyään myöskin Ormeauxin isännän pysähtyi hän ikään kuin peljästyen.
"Tule, tule, pikku Petter, minähän se olen!" kehoitti Germain, ratsasti lähemmäksi, hyppäsi maahan ja sulki pojan syliinsä. "Missä on pikku Marie?"
"Tuolla piilossa; hän pelkää tuota rumaa mustaa miestä ja minä myöskin."
"Ole huoletta, minähän nyt olen tässä. Marie, Marie, tule pois!"
Marie hiipi esiin ja nähtyään Germainin tarttui häneen kuin isäänsä, sanoen: "Hyvä Germain, te puolustatte minua, teidän luonanne minä en pelkää."
Germain vapisi mielihyvästä ja katseli Marieta: hän oli kalpea ja hänen vaatteensa olivat repeilleet vesakossa hänen juostessaan etsimässä piilopaikkaa kuin metsämiestä pakeneva peura. Mutta hänen kasvoistansa ei näkynyt epätoivoa eikä häpeää.
"Isäntäsi tahtoo puhua kanssasi", sanoi Germain, yhä katsellen häntä.
"Isäntänikö?" sanoi Marie ylpeästi. "Tuo mies ei ole minun isäntäni eikä tule siksi koskaan! Te minun isäntäni olette, Germain, ja, minä tahdon, että viette minut kanssanne kotiin; minä palvelen teitä ilmaiseksi."
Ormeauxin isäntä oli tällä välin tullut lähemmäksi ja sanoi kärsimättömyyttä teeskennellen:
"Teiltä unhottui jotakin meille, pikku ystävä, ja tässä se on."
"En minä ole mitään unhottanut", vastasi pikku Marie, "eikä minulla ole mitään puhuttavaa teidän kanssanne."
"Kuulehan, minulla sitä vastoin on jotakin sanottavaa sinulle. Tule pois minun kanssani! Älä pelkää. Pari sanaa vain."
"Ne saatatte puhua julki. Ei minulla ole mitään salaisuuksia teidän kanssanne."
"Tulkaa ainakin ottamaan rahanne."
"Mitkä rahat! Ette te ole mitään velkaa minulle, Jumalan kiitos."
"Sen kyllä arvasin", sanoi Germain puoli ääneen. "Eihän tuossa mitään vaaraa ole, Marie; kuule vain, mitä hän sanoo, minäkin olen utelias kuulemaan ja minulla on omat syyni. Sitte saatat kertoa minulle, mitä hän sanoo. Mene hänen luoksensa, minä kyllä pidän vaaria sinusta."
Marie astui kolme askelta miehen luo, joka kumartuen eteen päin sanoi hänelle hiljaa:
"Tästä saat kauniin kultakolikon, pikku ystävä! Älä puhu mitään, kuulitko! Minä sanon, että sinä näytit minusta liian heikolta olemaan minun työssäni. Älkäämmekä nyt enää puhuko siitä asiasta. Minä tulen tervehtimään teitä jonakuna päivänä, ja, jos siihen asti et ole mitään puhunut, saat enemmän. Ja jos maltat mielesi ja tulet järkeväksi, niin sano vain suoraan. Minä otan sinut kanssani jälleen kotiin taikka tulen puhelemaan sinun kanssasi hämärissä niityllä. Millainen lahja minun silloin pitää tuoda?"
"Tämän lahjan te minulta saatte!" vastasi Marie kovalla äänellä ja heitti kultarahan hänelle vasten silmiä niin kovasti, kuin jaksoi. "Kiitoksia paljon, ja kun tulette meitä tervehtimään, niin olkaa hyvä, ilmoittakaa edeltä päin; kaikki kotikylän rengit tulevat sitte ottamaan teitä vastaan, sillä siellä meillä ollaan hyvin ihastuneet herroihin, jotka tahtovat pettää köyhiä tyttöjä! Saattepahan nähdä, että teitä kyllä odotellaan."
"Te valehtelette ja puhutte tyhmyyksiä", sanoi mies vihoissaan ja nosti uhkaavasti keppinsä. "Te koetatte uskotella ihmisille jotakin, jota ei ole koskaan tapahtunut; mutta ette te saa minulta narratuksi enempää rahaa, kyllä teidät ja teidän kaltaisenne tunnetaan!"
Marie oli kauhistuen hypähtänyt taa päin, mutta Germain juoksi esiin, tarttui hevosen suitsiin, pudisti niitä vihoissaan ja sanoi:
"Nyt olemme kuulleet kylliksi ja nyt näemme selvään, mistä on puhe.
Alas! Tulkaa maahan, niin puhelemme me pari sanaa keskenämme."
Ormeauxin herra ei ollut halukas ryhtymään riitaan, hän kannusti hevostaan, päästäkseen irti, ja tavoitti kepillään Germainin käsiä; mutta hän vältti iskun, tarttui jalkaan ja veti hänet pois satulasta, niin että hän putosi sanajalkojen sekaan, sekä kaatoi hänet maahan, vaikka ensin nousi seisaalleen ja puolustautui urhollisesti. Saatuaan hänet allensa sanoi Germain:
"Sinä pelkuri konna, minä saattaisin piestä sinut vaivaiseksi, jos tahtoisin! Mutta minä en mielelläni tee kellekään pahaa eikä sinun omatuntosi tule yhtään paremmaksi, vaikka saisit selkääsi kuinka paljon hyvänsä. Mutta sinä et pääse tästä ennen, kuin polvillasi pyydät anteeksi tältä tytöltä."
Ormeauxin herra ei ollut ensi kertaa tällaisessa seikkailussa; nytkin hän yritti kääntämään asiaa leikiksi, sanoen, että hänen rikoksensa ei ollut kovinkaan suuri, koska se oli tapahtunut vain sanoilla, ja hän tahtoi mielellään pyytää anteeksi, jos vain tyttö suostui antamaan hänelle suutelon; sitte saattoivat he muka lähteä juomaan lasin viiniä lähimmässä ravintolassa ja erota hyvinä ystävinä.
"Sinä ihan inhotat!" vastasi Germain ja käänsi hänen kasvonsa maahan päin. "Minulla on kiire päästä näkemästä sinun kelvotonta naamaasi. Häpeä, jos osaat, ja laita niin, että teet suuren kierroksen, milloin tiesi vetää sinua meidän kylämme ohitse."
Hän otti miehen rautatammisen kepin, katkasi sen polveaan vasten, näyttääkseen käsiensä voimaa, ja heitti kappaleet kauas pois.
Sitte hän otti toisella kädellään poikaansa ja toisella pikku Marieta kädestä ja läksi suuttumuksesta vavisten hevosensa luo.