XI.
Isäntä.
Kylään saavuttua pysähtyi leski odottamaan heitä. Hän tahtoi välttämättä astua esiin koko saattojoukkonsa kanssa, mutta Germain ei suonut hänelle sitä iloa; hän erosi ukko Leonardista, yhtyi muihin henkilöihin, jotka hän tunsi, ja astui kirkkoon toisesta ovesta. Se suututti leskeä.
Jumalanpalveluksen jälkeen näytteli hän itseänsä voitostaan ylpeänä kaikkialla, tanssipaikoissa nurmikoilla, alottaen tanssin kolmen kosijansa kanssa vuorotellen. Germain katseli valmista ja huomasi hänen kyllä tanssivan hyvin, vaikka teeskennellen.
"No", sanoi Leonard, lyöden häntä olkapäähän, "miksi ette pyydä minun tytärtäni tanssiin? Te olette liian kaino."
"Minä olen lakannut jo tanssimasta silloin, kuin vaimoni kuoli", sanoi
Germain.
"Mahdollista kyllä, mutta koska nyt olette hankkimassa uutta, niin pitää surun loppua sekä sydämmestä että vaatteista."
"Ei siinä mitään syytä; ja muutenkin minä olen mielestäni jo liian vanha, ei minua tanssi huvita."
"Kuulkaas", jatkoi Leonard ja vei hänet vähän syrjään, "te pahastuitte, kun meille tullessanne näitte linnan jo olevan piiritetyn; ja nyt huomaan, että te olette hyvin ylpeä, mutta se ei ole viisasta, poikaseni. Minun tyttäreni on tottunut mielistelyihin, varsinkin kahtena viime vuonna, siitä asti kuin hänen surunsa loppui, eikä hänen asiansa ole tulla teille vastaan?"
"Teidän tyttärenne on jo kaksi vuotta ollut valmiina; miksi hän ei vielä ole valinnut?" kysyi Germain.
"Hän oi huoli kiirehtiä ja siinä hän tekee ihan oikein. Vaikka hän näyttää iloiselta eikä ehkä varsin ajattelevalta, niin kyllä hän kuitenkin on ymmärtäväinen nainen, joka varsin hyvin tietää, mitä tekee."
"Eipä minusta näytä siltä", sanoi Germain, "hänellähän on kolme kosijaa, ja jos hän tietäisi, mitä hän oikeastaan tahtoo, niin hänestä ainakin kaksi olisi liikaa, ja hän pyytäisi heitä pysymään kotonansa."
"Miksi niin? Sitä te ette ymmärrä, Germain. Hän ei huoli vanhasta, ei toissilmäisestä eikä nuoresta, sen minä jotenkin varmaan tiedän; mutta jos haa karkoittaisi heidät, niin luultaisiin hänen tahtovan pysyäkin leskenä eikä enää tulisi ketään muuta."
"Vai niin, ne ovat siis kylttinä."
"Aivan niin. Mitä pahaa sima on, jos se heitä huvittaa?"
"Kullakin on oma makunsa", sanoi Germain.
"Kyllä huomaan, että se ei sovellu teidän maullenne. Mutta saatammehan sopia siitä asiasta; jos oletamme, että te olette valittu, sillä voidaanhan tehdä tilaa."
"Niin, saattaahan tuota olettaa. Mutta kuinka kauan pitää seisoa, nenä pystyssä, ja odottaa siitä tietoa?"
"Se riippuu teistä, miten taitava olette puhelemaan ja taivuttamaan. Tyttäreni on tähän asti varsin hyvin käsittänyt, että paras osa hänen ijästänsä on juuri se, jota hän nyt viettää kuunnellen mielistelyjä, eikä hänellä ole ollenkaan kiire antautua yhden miehen piiaksi, kun hän itse voi komentaa useampia. Niin kauan, kuin leikki huvittaa, hän kaiketi sitä jatkaa; mutta jos hän mieltyy enemmän teihin kuin leikkiin, niin saattaa leikki loppua. Teidän ei tarvitse muuta kuin olla pitämättä vastakynttä. Tulkaa joka sunnuntai, tanssikaa hänen kanssansa, näyttäkää julkisesti rupeavanne hänen kosijakseen, ja jos hän katsoo, että te olette rakastettavampi ja viisaampi kuin toiset, niin hän varmaankin sen joskus ilmasee teille."
"Suokaa anteeksi, tyttärellänne on oikeus tehdä miten tahtoo eikä minulla ole mitään oikeutta moittia häntä, mutta kyllä minä tekisin toisin, jos olisin hänen sijassansa; minä olisin rehellisempi enkä kuluttaisi turhaan noiden miesten aikaa, joilla arvatenkin on muutakin tekemistä kuin kieppua naisen ympärillä, joka pilkkaa heitä. Mutta jos se tytärtänne huvittaa ja tyydyttää, niin eihän se minuun koske. Minun täytyy kuitenkin sanoa teille yksi asia, jota olen jo aamusta asti aikonut sanoa, vaan en ole oikein rohjennut, koska te heti alussa erehdyitte minun aiheistani ettekä sitte ole antaneet minulle aikaa vastata; ja sen tähden te kuvittelette mielessänne jotakin, jossa ei ole mitään perää. Niinpä tietäkää, että minä en ole tullut tänne kosimaan teidän tytärtänne, vaan ostamaan härkiä, joita aiotte tulevalla viikolla viedä markkinoille ja joitten appeni luulee itselleen sopiviksi."
"Kyllä ymmärrän, Germain", vastasi Leonard levollisesti; "teidän mielenne on muuttunut, kun näitte tyttäreni kosijainsa parissa. Tapahtukoon tahtonne. Mikä miellyttää toista, näyttää olevan vastenmielistä toiselle, ja teillähän on oikeus peräytyä, koska ette vielä mitään sanoneet. Jos todella aiotte ostaa härkiä, niin tulkaa alas niitylle niitä katsomaan; saatammehan sitte puhua asiasta, ja tulkoonpa siitä kauppaa taikka ei, niin tottahan syötte päivällistä meidän kanssamme ennen kuin lähdette kotimatkalle."
"En minä huoli teitä vaivata", sanoi Germain, "teillä on ehkä jotakin toimittamista täällä; minusta sitä vastoin on vähän ikävä seisoa täällä ja katsoa tanssia, mitään tekemättä. Minä menen yksin katsomaan teidän juhtianne ja sitte tapaamme toisemme teillä kotona."
Germain hiipi pois väkijoukosta ja astui niitylle jossa Leonard oli näyttänyt osan karjastansa olevan. Tosiaankin ukko Mauricen tarvitsi ostaa härkiä, ja Germain arveli, että jos hän veisi kotiin pari kaunista, kohtuullisella hinnalla saatua juhtaa, niin hänen olisi helpompi saada anteeksi, että tahallaan laiminlöi matkansa tarkoituksen.
Hän astui astumistaan ja saapui kohta lähelle Ormeauxia. Hän tunsi vetoa tervehtimään poikaansa, jopa myöskin tapaamaan pikku Marieta, vaikka hän ei enää toivonutkaan eikä siis voinut myöskään ajatella hänen saamistansa onnensa sepäksi. Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut: tuo mielistelynhaluinen, turhamainen nainen, tuo samalla viekas ja typeränlainen isä, joka kiihotti tytärtänsä ylpeyteen ja petokseen, tuo kaupunkimainen komeus, joka hänestä melkein tuntui rikokselta maalaistapojen yksinkertaisuutta vastaan, tuo aika, joka kului tyhjään ja tyhmään lörpöttelemiseen, tuo koti, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa ja varsinkin tuo paha mieli, jota maamies aina tuntee, milloin joutuu pois toimeliaista töistänsä; lyhyeen sanoen, kaikki se, joka oli viime hetkinä ikävystyttänyt Germainia ja tehnyt neuvottomaksi, herätti hänessä halun päästä lapsensa luo ja samalla pienen ystävän seuraan. Vaikka hän ei olisi rakastanutkaan Marieta, olisi hän kuitenkin rientänyt hänen luokseen, selvitäkseen vastenmielisyydestä ja päästäkseen tavalliseen tasapainoon.
Mutta hän turhaan katseli pitkin niittyjä, siellä ei näkynyt pikku Marieta eikä pikku Petteriä, vaikka elukat juuri siihen aikaan tavallisesti ovat laitumella paimenineen. Suuri lauma lampaita käveli kesantopellolla, hän kysyi niitä paimentavalta nuorukaiselta, olivatko ne Ormeauxin talosta.
"Ovat", vastasi poika.
"Oletteko te paimen? Pojatko ne täällä paimentavatkin lampaita?"
"Ei, minä olen vaan tänään paimentamassa sen tähden, että tyttö sairastui ja läksi pois."
"Mutta ettekö saaneet uutta paimentyttöä juuri tänä aamuna?"
"Tulihan se, mutta hän jo läksi pois hänkin."
"Mitä, läksikö pois? Eikö hänellä ollut lapsi mukana?"
"Oli pikku poika, joka itki. He läksivät täältä molemmat jo parin tunnin jälkeen."
"Läksivät! Mihinkä?"
"Luultavasti samaa tietä, kuin olivat tulleetkin. Minä en heiltä kysynyt."
"Mutta minkä tähden he läksivät?" kysyi Germain yhä levottomampana.
"Mistä minä sen tietäisin?"
"Eivätkö he sopineet palkasta? Mutta olisihan sen pitänyt olla sovittu jo edeltä päin."
"Siihen en tiedä vastata. Minä näin heidän ainoastaan tulevan ja lähtevän."
Germain astui edelleen taloon ja kysyi vouramiestä. Ei kukaan tiennyt ilmoittaa hänelle asiaa; se vain oli tosi, että tyttö, puheltuaan isännän kanssa, oli lähtenyt tiehensä sanaakaan sanomatta ja ottanut itkevän lapsen mukaansa.
"Onko minun poikaani kohdeltu pahoin?" huudahti Germain, silmät säihkyvinä.
"Vai niin, oliko hän teidän poikanne? Mitenkä hän sitte oli sen tytön matkassa? Mistä ja kuka te olette?"
Germain, huomattuaan, että aiottiin maan tavan mukaan vastata hänen kysymyksiinsä vastakysymyksillä, polki kärsimättömästi jalkaa ja pyysi puhutella isäntää.
Hän ei ollut siellä, hän ei tavallisesti viipynyt koko päivää käydessään. Hän oli tullut ratsain ja lähtenyt johonkin toiseen taloon, mutta tietämätöntä mihin.
"No, samapa se", sanoi Germain hyvin levottomana, "mutta ettekö tiedä syytä, minkä tähden tyttö läksi pois?" Vouramies katsahti omituisesti hymyillen vaimoonsa ja vastasi, että sitä hän ei tiennyt eikä se häneen koskenut. Sen vain Germain sai tietää, että tyttö ja lapsi olivat lähteneet Fourcheen päin.
Germain riensi Fourcheen; leski kosijoinensa eivät olleet vielä palanneet eikä Leonardkaan. Piika sanoi nuoren tytön ja pikku pojan käyneen siellä häntä kysymässä, mutta koska hään ei tuntenut heitä, ei hän ollut päästänyt heitä sisään, vaan neuvonut menemään Mersiin kirkolle.
"Minkä tähden ette päästäneet heitä sisään?" kysyi Germain harmissaan.
"Ollaanko täällä niin epäluuloisia, että ei avata ovea lähimmäisilleen?"
"Tottahan", vastasi piika, "näin rikkaassa talossa on parasta ollakin varovainen. Minä vastaan kaikesta sill'aikaa, kuin isäntäväki on poissa, enkä minä voi avata kelle hyvänsä."
"Se on ruma tapa", sanoi Germain, "ja minä tahdon ennemmin olla köyhä kuin elää tuollaisessa levottomuudessa. Hyvästi nyt te ja koko teidän ikävä seutunne."
Hän kyseli naapuritaloista. Siellä oli nähty paimentyttö lapsen kanssa. Koska poikanen oli lähtenyt Belairista kaikkein tietämättä ja matkaa varten pukeutumatta hiukan repaleisena ja mekkoturkki yllä ja Marie myöskin helposti arvattavista syistä oli aina hyvin köyhässä puvussa, niin heitä oli luultu kerjäläisiksi. Heille oli tarjottu leipää ja tyttö oli ottanut palasen pojalle, jolla oli nälkä; sitte oli hän lähtenyt hyvin kiireesti pois metsään päin.
Germain mietti hetkisen, kysyi sitte, eikö Ormeauxin isäntää oltu nähty siellä.
"Kävi se", vastattiin, "hän ratsasti tästä ohitse kohta tytön lähdettyä."
"Seurasiko hän heitä?"
"Vai niin, tunnetteko te hänet?" irvisteli kylän kapakoitsija, jolta Germain tätä kyseli. "Niin, onpa hän aika hurja juoksemaan tyttöjen jäljestä. Mutta en minä luule hänen nyt tavoittaneen heitä; vaan jos tavoitti…"
"Kiitoksia, jo riittää!" Germain pikemmin lensi kuin juoksi Leonardin talliin, viskasi satulan hiirakolle selkään, hyppäsi itsekin ylös ja ajoi täyttä laukkaa metsään päin.
Hänen sydämmensä jyskytti levottomuudesta ja vihasta ja hiki juoksi pitkin kasvoja. Hän kannusti hiirakon sivut verisiksi, ja tamma, huomaten nyt oltavan matkalla kotitalliin, ei vitkastelutkaan.