ISO-ELÄIN.
Germain ukon lapset palasivat kantaen halkosylyksiä, joita olivat käyneet varastamassa. Champeaux'in vesakossa kuulivat he kaikkein metsälintujen kilvassa huutavan ja näkivät eläimen, joka oli yht'aikaa sekä vasikan että jäniksen näköinen. Se oli Iso-eläin.
Maurice Sand.
Tämmöinen eläin, jota mainitaan eri nimillä, niinkuin valkoseksi koiraksi, perkeleen lehmäksi, vaaleaksi eläimeksi j.n.e., on ammoisista ajoista kulkenut ympäri maaseuduilla, tunkeutuen sisään ihmis-asuntoihinkin — tietämätöntä on missä tarkoituksessa — vaikka kyllä on koetettu saada sitä karkoitetuksi, niin pian kun sen ilmautuminen johonkuhun paikkakuntaan on tullut tiedoksi.
Mitä keskimaakunnissamme isosta eläimestä kerrotaan, sopii erittäin hyvin sen kanssa yhteen, mitä pohjan maakunnissa valkoisesta koirasta puhutaan. Useimmiten se on sekä naaras-koiran että hehvon muotoinen. Lapset ja naiset, joilla on vireämpi mieli-kuvitus, ovat muka nähneet sen sarvet ja tuliset silmät ja arvelleet sen itsessään yhdistävän eri-eläinten muotoja, vaan tasaluontoiset ja teräväjärkiset ihmiset ovat pitäneet sitä vintti-koirana ja niin monta semmoista on ollut sitä näkemässä, että yksi syy lienee pitää heidän ajatustansa luotettavimpana.
Kaikista muinasista taika-luuloista on tämä vähiten haihtunut. Siitä kun iso-eläin viimein meidän tienoillamme ilmautui, ei ole kuin viisi kuusi vuotta, ja tietämätöntä on, tuleeko se vieläkin näkyviin.
Lapsena ollessani menin minä usein suvi-iltoina käyden erääsen äitini omistamaan karjataloon, joka sijaitsi takamaalla puolen peninkulman matkassa meiltä. Tämä karjatalo oli kauvan aikaa ollut kummallisten noituuksien ja ihme-näkyjen näytelmä-paikkana. Muistostani ei koskaan katoa muuan ilta, jona raju-ilma aina yöhön saakka, se on kello yhdeksän ja kymmenen väliin, oli estänyt veljeäni ja minua kotiin palaumasta.
Minä olin noin kymmenen ja veljeni viidentoista vuotias sekä hyvinkin pelkäämätön olevinaan. Mitä taas minuun tuli, niin täytyy minun suoraan tunnustaa, että minä kovinkin pelkäsin. Eläin oli, näet sen, edellisenä iltana nähty karjatalon ympäristössä, niin sanottiin, ja epäilemättä se jälleen tulisi näkyviin, heti kun päivä loppuisi.
Minä vieläkin näen edessäni valmistelut taisteluun: miehet jotka varustihe rautasilla heinä-hangoilla ja kangeilla; karjatalon isäntä, joka takka-valkean ääressä latasi yks-piippuista pyssyänsä siunatuilla kuulilla; hänen vanha äitinsä, joka likoitteli lapsia huoneen perässä olevien suurien, keltasilla peitoilla varustettujen sänkyjen väliin ja itse piikoineen ja miniöineen lankesi polvilleen rukoilemaan maalatun vaski-piirroksen eteen, joka oli, en enään muista, minkä Ranskan kenraalin kuva, jota täällä luultiin pyhimykseksi, sillä tämän aikuiset kulku-kauppiaat myivät mitä kuvia tahansa talonpoikaisen kansan rukoiltavaksi.
Sitten sekä ovet että ikkunat suljettiin ja pönkittiin; ja lapsukaiset kun huusivat, niin niitä toruttiin ja uhattiin heittää ulos ell'eivät vaikenisi. Piti muka kuunnella koska eläin lähentyisi. Pihalla olevat koirat ulvoivat ja härät navetassa ammuivat. Tosiaankin, koirat jo haukkuivat ja kielastelivat kaikkia näitä hankkeita nähdessään. Eläimet ymmärtävät varsinkin hyvin kodin asukasten mielenliikutuksia ja tunteita; hämmästyneestä äänestä ja huolellisesta katsannosta tajuavat ne jo syyn tuohon talossa tapahtuvaan harvinaiseen hommaan.
Karja-talon asukkaat vakuuttivat, että eläimet yhdestä vuodesta toiseen aivan hyvin muistivat edellisten vuotten ihme-näköä ja että niillä oli vainunlainen tieto siitä pahasta, minkä tuo eläin voisi niille tehdä. Sentähden ne eivät myöskään hyökänneet sen päälle, eikä niitä koskaan saatu sitä takaa ajamaan. Se taas puolestansa ei milloin purrut. Mutta sen henkäys tai vaikutusvoima saattoi ne menehtymään, eikä se milloinkaan käynyt talossa ilman ett'ei sen jälkeen ilmestynyt kuoleman tapauksia karja-laumassa.
Tästäpä näkyy siis, että ihmiset tämän eläimen suhteen olivat ihan vaaratta, koska se ei milloinkaan käy kenenkään kimppuun, vaan pakenee kiireimmän kautta heti, kuu sitä vähäsenkin ruvetaan hätyyttämään. Mutta kaikki, mikä ilmautuu jollakulla kummituksen kaltaisella tavalla, liikuttaa suuremmassa määrässä talonpoikaisen kansan ynnä lasten mieltä, kuin todellinen ja nähtävä vaara. Nälkääntyneen susiparven päällekarkaus ei todellakaan olisi meitä niin peljättänyt, kuin tuon kummituksen odotettu tulo.
Kuitenkin olin minä pahoillani ja tunsin itseni ikäänkuin petetyksi, kun pedon sijasta meidän opettajamme, jota veljeni ja minun poissa-oloni oli yön ja raju-ilman tähden huolestuttanut, tuli meitä hakemaan ilman mitään muuta asetta kuin sadetakki. Hän teki paljon pilkkaa valkosesta pedosta ynnä taistelun hankkeista. Nauraen vei hän meidät muassansa ja, voi kuitenkin! meillä ei enää ollut pelkoa eikä toivoa saada nähdä tuota mainiota eläintä, jonka olemusta me yhden tunnin verran olimme uskoneet.
Minulla on palveluksessani hyvän luontoinen ja rehellinen talonpoika, joka on noin viidenneljättä vuoden ijässä ja syntynyt siis sillä ajalla, jolloin taikaluulot maassa jo olivat vähenemässä. Hän oli vilpitön, väkevä ja pelkäämätön ja oli viljellyt maata tuossa samassa Aunière'n karja-talossa, jossa ammoisista ajoista kaikki kansan-tarun kuvaamat pirut olivat käyneet vieraisilla.
Minä kysyin häneltä, oliko hän koskaan nähnyt mitään merkillistä.
Aluksi hän kielsi mitään nähneensä. Mutta, koska hänen on vaikea valehdella, havaitsin minä heti, että hän pelkäsi joutuvansa pilkattavaksi ja siitä syystä ei hän tahtonut vastata. Vakaasti sitä vaadittuani, kertoi hän kuitenkin vähitellen seuraavan:
Minä olen nähnyt montakin asiaa, alkoi hän, joita tosin en ole ensinkään pelännyt, mutta jotka kuitenkin ijäti pysyvät muistossani. Taisin olla noin kahdenkymmenen vuotias, kuu ensi kertaa olin Aunière'ssä viljan leikkuulla. Meitä oli kahdeksantoista henkeä kylässä ja kuuman ilman tähden me söimme illallista ulkona huoneen oven edustalla. Syötyämme panimme me oljille maata, mutta yksi meistä palasi huoneelle etsimään puukkoansa, jonka oli kadottanut, vaan tuli takaisin, huutaen yhtäpäätä; ja ladosta ulos syöstyämme kaikki kahdeksantoista miestä, minä samoin kuin toisetkin, nä'imme vintti-koiran makaavan pitkänänsä pöydällä, jossa me juur'ikään olimme illallista syöneet.
Heti meidät huomattuaan lotkahti se ainakin toistakymmentä kyynärää ylös ilmaan ja pakeni peltojen poikki, ja me katsomaan, miten se juoksi ja hyppäsi pitkin pensastoa, missä se yht'äkkiä katosi eikä kukaan sitä sieltä löytänyt, ei edes sen jälkiäkään. Koiria ei saatu meitä seuraamaan, eivätkä ne edes loitolla tahtoneet ajaa sen jälkiä. Ne jäivät vaan pihaan ulvomaan ja tärisemään.
Mutta jos te nyt kysyisitte, minkä muotoinen tuo eläin oli, jatkoi hän, niin minä vastaisin, että vaan iltapuhteella olen sen nähnyt, ja että se minun silmiini näytti ihan valkoiselta. En tiedä sanoa, oliko se vintti-koira; mutta sen näköinen oli se enemmän kuin minkään muun eläimen, minkä minä olen eläissäni nähnyt. Suuruudeltaan näytti se varsinkin pitkältä ja sillä oli hoikat jalat; joilla se hypähteli niin, ett'en olisi luullut minkään eläimen saattavan niin hyppiä.
Se ainakin on varma, että Aunière'n isännältä, paksulta Martilta, sinä vuonna kuoli niin paljon eläimiä laumasta, että hän päätti ruveta tietäjäksi voidakseen itse niitä parantaa ja toisilla vielä viisaammilla loihto-keinoilla manata hänen karjassaan tapahtuneita noituuksia.
Hän läksi siis kysymään neuvoa tuolta mainiolta tietäjältä, joksi Borg-Dieu'n puukenkäin tekijää nimitetään ja joka asuu yhdeksättä peninkulmaa täältä.
Kun hän ensi kerran puhui puukenkäin tekijälle, sanoi tämä hänelle:
— Te tulette minua hakemaan Kaljupää-nimisen härkänne tähden, joka on kipeä; ja navetassa teillä on neljä paria härkiä, joidenka kaikkien nimen, ijän ja värin minä tiedän teille sanoa.
Tämä vasta kummastutti Marttia, joka kuuli nimiteltävän kaikki eläimensä, vaikka kuuluisa puukenkäin tekijä ei koskaan ollut meidän tienoillamme käynyt.
— Palatkaa kotianne, hän sanoi, ja te löydätte kipeän härkänne terveenä ja jalkeneella. Mutta ikävä kyllä, sen vetokumppani, Ruskea, joka lähteissänne oli ihan terve, on teidän kotiin ehdittyänne jo kuollut.
— Ettekö voisi sitä estää? kysyi Martti.
— En, se on liian myöhäistä. Varmaankin tuo paha eläin on käynyt teillä?
— Niin onkin. Ettekö taitaisi neuvoa minulle jotain keinoa pelastaa karjaani sen pahasta vaikutuksesta?
— Kaiketikin! vastasi tietäjä; mutta tarpeellista on, että minä käyn teillä.
He tulivat siis molemmat ratsastaen; koska minä siihen aikaan palvelin talossa renkinä, kuulin minä Martin tullessaan kysyvän:
— Te olette siis tänä aamuna kuopanneet Ruskean?
— Niinpä onnettomasti on käynyt, hyvä isäntä; mutta kuinka te sen tiedätte?
— Ja Kaljupää kai jo syö hyvällä halulla.
Kaikki oli ihan niin kuin puukenkäin-tekijä oli sanonut. Kipeä härkä oli parantunut, sen vetokumppani, jossa isännän lähtiessä ei havaittu mitään kipua, oli kuollut ja kuopattu.
Martti, nähdessään kuinka taitava kenkäin-tekijä oli, piti hänet luonansa viikon päivät ja oppi häneltä noitumisen. He eivät öinä ensinkään maanneet, vaan kulkivat pelloilla sekä teillä ja sieltä kuului outoja ääniä ja ilettävää jylinää.
Päivällä tietäjä vei meidät kaikki härkien aituukseen ja näytti meille mikä oli ollut syynä niiden tauteihin. Se oli rupisammakko, jonka tuo paholainen, joka oli ilmestynyt vintti-koiran hahmossa, oli varastanut myrkky- ja loihto-keinoilla ja kätkenyt mättään alle. Ja kun sitte härät kulkivat siitä ohitse, niin rupesivat ne läähättämään ja laihtumaan.
Silloin Martti tuli varsin oppineeksi, niinkuin jokainen tietää. Hänellä kävi maakunnan parhaat miehet opissa ja tautien vaivassa tultiin koko seudussa häneltä neuvoa pyytämään. Sillä tavalla, eikä muulla, hän on voinut maksaa teille vuokransa sekä toipua niistä vahingoista, jotka paholainen oli hänelle tuottanut.
Vaan Martilla oli harmia vaimostansa, joka ei ensinkään olisi sallinut miehensä antautua tietäjäksi ja siitä syystä tylysti kohteli kuuluisaa kengäntekijää. Eräänä päivänä tämä lähti tiehensä, sanoen Martille:
— Jos meidän yhteinen asiamme menehtyy, niin minä huomen-aamulla annan teille siitä tiedon, tavalla, jonka te yksin ymmärrätte.
— Ja tosiaankin; seuraavana aamuna, kun me kaikki olimme suuruksella, tuli semmoinen tuulen puuska, että se täristytti koko rakennusta ja musta kukko lensi huoneesen sekä syöksyi tuleen, jossa yhdessä silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.
— Emäntä olisi pelastanut kukon, mutta Martti tarttui hänen kasivarteensa sanoen:
— Älä siihen satu!
— Ja vaimo hämmästyneenä jäi siihen seisomaan.
— Samoin toisen kerran kun kengäntekijä oli siellä ja emäntä oli lehmiä lypsämässä, muuttui maito ihan mustaksi, jotta se oli pois kaadettava. Silloin hän itki ja kirosi kengäntekijää. Mutta miehensä sanoi hänelle:
— Älä häntä vihaa ja kun hän toisten tulee, niin tarjoo hänelle maitoa, juustoa ja kaikkea mitä talossa on.
— Ja sitä hän siitä lähin suurella pelvolla ja kohteliaisuudella tekikin.
— Sillä kamala iso-eläin on saatu karja-talosta pois karkoitetuksi niinkun myös "päätön mies", jonka nähtiin kuljeskelevan Bernenil'in tien syrjässä, ja vieläpä "aasin-ajokin", joka niin usein lentää kiidätti talon ylitse.
Mutta Martti on tullut sangen kivuloiseksi tuota kaikkea kärsiessänsä. Tontut ovat usein häntä hosuneet ja nostelleet päästä niin että hän on kadottanut toista kymmentä hattua eli lakkia. Ja sen lisäksi hänen on usein ollut silmät kipeinä, siitä syystä, näetsen että tulipallo kerran hänen matkustaessansa putosi hänen eteensä tamman kaulalle.