KIVI-MIEHET.
Kerrotaan, että muutamat aaveet kivimiesten tyhmää rotua huutavat myöhäisille kulkijoille: Tahdotteko käsiä? Tahdotteko käsiä? Jos matkustaja on niin mieletön, että vastaa niille: tahdon, niin ne jatkavat: Anna sinä meille jalkasi! Ja koska ne ovat velhoja, niin ne voivat häntä pidättää siinä niin kauvan kuin ikään tahtovat. Eräällä älykkäällä miehellä, joka säikähdyksestä oli kaatunut selälleen oli sen verran mielen malttia, että osasi niille vastata: Ota vaan jalkani, jos tahdot, ne ovat kuolleet. — Tontut eivät tietäneet tuohon mitään vastata ja mies pelastui niiden lumouksesta.
Maurice Sand.
Siinä osassa Indre'ä, joka rajoillansa koskee Creuse'en, muuttuu luonto toisennäköiseksi, laaksot käyvät syvemmiksi, ylängöt kohoavat, kasvullisuus kuivuu, virrat juoksevat koskina ja kallioissa on jyrkät vierut. Kuitenkin tarinat ja kansanluulot ovat harvinaisemmat tässä vuorimaassa kuin alanko-maissa; vaan ne, joita siellä kerrotaan, ovat tavallisesti surullista laatua ja, paitsi Gargantuassa, siellä ei tavata tuota Berryläistä leikillisyyttä, joka usein pilkalla höystää kummitus-maailman kauhuja.
Minä tulin Gargantuaa maininneeksi ja tässä tilaisuudessa kysyisin oppineilta, eikö ennen kirjan [kirjaksi Rabelais'n aikalaiset luullakseni kutsuivat tätä aikakautensa ainoata suurta, tieteellistä tuotetta, jonka yleisö niin äärettömällä innolla vastaan otti] julkaisemista maaseuduissa kerrottu jotakuta kansanmielistä tarua Gargantuasta, jonka tuo mainio pilkka-runoilija oli ominut, samoin kuin Goethe käytti "Faust"-tarun ja Molière "Komentajan muoto-kuva" -nimisen tarun. Tämä puheparsi, jonka Rabelais'n aikalaisten innostus synnytti, oliko se ainoastaan ylenpalttisen ihastuksen osoitus, vaan eikö se samalla selvään ilmoittanut eroitusta loistavan runon ja hämärän tarun välillä. Ihmis-sudet, jotka Perrault uudestaan toi esiin, ovat tietysti samaa jättiläis-rotua, joilta keski-ajan ritarit yhdellä iskulla halkaisivat pään. Eikö Gargantua liene samaa sukua kuin ne ja eiköhän Pantagruel'in tekijä ole löytänyt tuota nimeä muiden kansantajuisten satusankarien joukosta, jotka tänään ovat unohduksiin joutuneet, ikäänkuin niitä ei olisi ollut olemassakaan muuta kuin esi-isiemme ilta-seurojen tarinoissa?
Berry'ssä, jonka kansassa ei mitään muinais-tietoa ole säilynyt paitse tarun muodossa, on tutkijain kummastukseksi tavattu jonkimmoinen aivan samanlainen paikkakunnallinen taru kuin Gargontua joka, vaikka samaa sisältöä kuin Rabelais'n runo, kuitenkin on ihan yksityistä laatua. Montlevie'ssä on Gargantua jalallaan muodostanut tasangolla olevan yksinäisen kukkulan, kun jättiläinen muka oli joutunut eksyksiin meidän savimailla, niin hän tällä paikkaa heitti pois puukenkänsä, josta siihen kohosi kukkula.
Berry'n rajoilla, Creuse'ssä, sanotaan Gargantuan astuneen tuon leveän ja uljaan ontelon yli, johon virta koskena syöksi, sillä paikalla mihinkä Le Pin et Ceauimont nimiset kirkontornit ovat rakennetut kummallakin puolella kuilua oleville jyrkille töyrille. Alus täynnä munkkeja sattui soutamaan jättiläisen jalkain välitse. Hän luuli alusta harjus-loheksi, kumartui ja tarttui siihen hyppysin kiinni, nieli sen munkkineen päivineen kehuen munkkeja lihaviksi ja maukkaiksi, vaan sylki aluksen suustaan, valittaen, että kalalla muka oli liian kova ruoto.
Ne jotka näitä kertovat, eivät suinkaan milloinkaan ole lukeneet Rabelais'n kirjaa eivätkä enemmän kuin heidän esi-isänsäkään ole tietäneet semmoista olevankaan. Rabelais'n nimi on heille yhtä tuntematon kuin Pantagruel'in ja Panurge'n. Veli Jean des Entomenres, tuo kielensä ja luonteensa puolesta niin kansallinen perikuva, ei ole kuitenkaan päässyt rahvaan suosioon. Nämä henkilöt ovat runoniekan sepittämät; mutta Gargantuaa luulisin kansanhengen tuotteeksi ja tietysti Rabelais samoin, kuin kaikki muutkin mainitut runoilijat, on ottanut runonsa aihelmat, mistä vaan on semmoisia löytänyt.
Ala-Berry'n kylissä ja mökeissä vallitsevan taika-luulon mukaan on jättiläisiä olemassa, jotka päinvastoin saavat hyvin vähän tilaa ylänkömaan aika-kirjoissa. Ylänkö-maa on metsätöntä ja mäkistä; alonko-maata ympäröitsevät kummallisen muotoiset, katinkultaa kimaltavat kalliot, jotka pian ihmisten silmissä näyttävät jättiläis-olennoilta. Ne ovat sangen hirvittäviä petolliselle kalastajalle, joka yön-aikana käy toveriensa rysiä tyhjentelemässä. Eipä hänelle ilmaannu iloinen Gargantua, vaan ne kolme kivi-miestä, joita hän päivällä kutsui munkin kallioksi, ja joiden hän silloin kanhistumatta näki seisovan pystyssä liikahtamatta virran reunalla, missä ne kuvastuivat kirkkaasen veteen.
Eräänä yönä näki kalastaja Chaumat alempana olevalta myllyltä niiden liikkuvan, astuvan alas tavattoman suurelta kantakiveltään ja koikehtien kävelevän pitkin rantaa; vaan mitkä hirmuiset loikkaukset! mikä kauhistuttava astunta! Niissä ei näkynyt jalkoja eikä sääriä, mutta kuitenkin kulkivat ne Creuse'n virran vyöryä joutuisammasti ja musertuneet pii-kivet kitisivät niiden painon alla. Kalastaja pakeni huoneesensa ja pönkitsi ovensa parhaan taitonsa mukaan; mutta kivi-miehet olivat häntä seuranneet ja koska hän oli jumalaton mies eikä ajatellut antautua Jumalan haltuun, niin pienin näistä kivi-koljoista nojasi kyynär-päätänsä huoneen kattoon ja huonet musertui ikäänkuin olisi ollut voi-kimpale.
Hämmästyksissään otti Chaumat pakonsa latoon; mutta toinen kivi-miehistä laski kätensä siihen ja halkaisi sen ikäänkuin vanhan saviastian.
Nyt sai Chaumat kuitenkin sen verran lomaa, että ehti paeta isolle sululle, joka on tehty poikkipäin virtaa, toisesta rannasta toiseen. Siellä hän luuli olevansa turvassa, mutta nuo kolme kivi-miestä valitsivat tämän tien palatakseen tavalliselle, toisella rannalla olevalle paikalleen ja siis hänen oli pakko joko pysyä missä hän oli tai heittäytyä virtaan, joka on sangen syvä kummallakin puolella sulkua; sillä mahdoton oli ajatella, että hän olisi voinut juosta jättiläisiä joutuisammasti.
Koettaen tehdä itseään niin pieneksi, kuin suinkin mahdollista loivasi hän pitkäkseen tielle makaamaan ja uskalsi tuskin hengittää toivoen että nuo ilkeät kivi-möhkäleet eivät häntä huomaisi.
Ensimäinen kävikin ohitse ja jopa toinenkin, jolloin Chaumat rupesi jo vähän vapaammin hengähtämään. Mutta vielä tuli kolmas, joka oli kaikista suurin ja painavin ja oli sekin jo juuri ohitse kulkemaisillaan aivan kuin toisetkin; mutta tie oli liukas ja kivi-mies kompastui.
Onnekseen muisti Chaumat vihdoin viimein kasteenliiton ja teki ristinmerkin, rukoillen Jumalalta pelastusta. Kivi-mies horjui vaan eikä kaatunutkaan, jossa tapauksessa kalastaja olisi musertunut kuin munankuori vaan.
Tässä osassa Berry'ä kuolleet hyvin usein käyvät vieraisilla ja harvapa se talo, jossa kiirastulessa olevia sieluja ei joskus ole käynyt. Ja Creuse virta, joka on mustan näköinen ja vuolas muutamissa syvissä paikoissa, missä se juoksee ilman esteitä, vie muassansa hukkuneiden ihmisten vaikeroitsevia henkiä. Yön aikana saapi täällä kuulla sydäntä särkeviä huutoja. Hukkuneet, näet sen, tällä tavalla valittavat anoen eläväin esi-rukouksia.
Toisissa paikoissa vesi paasien välissä vaahtoisena pauhaa ja siinä ihmiset luulevat kuulevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittujen kirouksia.
Ranskalainen sana "retournant" käytetään aaveina kulkevista kuolleista, mutta vanhat eukot vakuuttavat, että omasta tahdostaan hukkuneiden eli itsemurhaajain sielut ovat tuomitut ijankaikkisesti vääntelemään ("de retourner") noita isoja kiviä, jotka sulkevat virran uoman. Keskellä erästä la Creuse'n koskea on yksi noista mustista kallioista aivan karille sattuneen veneen näköinen niin että kaukaa katsoen voisi sitä siksi luulla. Sekin on noita kirottujen henkien vääntämiä kiviä; sanotaan sen olevan alapuolelta valkoisen ja että tuomitut henget ovat kaukaa tuoneet sen tänne.
Epäilemättä tarkoittavat nämä tarut niitä surkeita tapaturmia, joita paisunta-sateiden äkkinäiset ja hirmuiset vedentulvat ovat matkaansaattaneet. Vuonna 1845 paisutti kaato-sade niin äkkiä la Creuse'n hetteitä lähteen-suonia, että virran vesi, joka tällä paikkaa on kauhean väkevä, nousi, kuten sanotaan, enemmän kuin viisikymmentä kyynärää, vieden muassansa kokonaisen sen rannoilta hiljan hakatun metsän. Lähestyessään seudun ainoaa siltaa seisahtui tämä matkustavainen metsä, jyrkkien rantojen välissä puristettuna, pariksi tunniksi ja kasaantui siihen vielä huoneiden kattoja, veneitä, aidaksia ja kaikellaista muuta vesi-romua; niin että lapset, jotka eivät ole pelkurimaisia, kävelivät kuivin jaloin toisesta rannasta toiseen tällä kelluvalla kasalla, jonka alla aallot kuohuivat. Yht'äkkiä lähti se sitten liikkeelle ja syöksyi eteenpäin vieden muassaan sillan, joka vähän aikaa oli sitä vastustanut, ja hävittäen matkallansa kaikkea: huoneita, karjalaumoja, viljelyksiä ja ohitse kulkevia ihmisiä.
Ei kuitenkaan tämän onnettoman kohtauksen muisto yksistään ole täyttänyt tuon kauhean virran rantoja ja saaria kiirastulessa olevilla sieluilla. Siihen yhtyy vielä hämärä-sekainen taru muutamasta tappelusta salakulettajien ja suola-tulli-väestön välillä, joka olisi tapahtunut siihen aikaan, jolloin korkeilla herroilla ja kauppiailla oli tapana itse saattaa tullaamattomilla suoloilla sälytettyjä hevois-aasiansa pitkin tämän maakunnan jyrkkiä polkuja. Berry'n historia ei puhu mitään tästä tappeluksesta. Vanhat talonpojat ovat kuulleet isiensä sitä kertovan ja nämä taas ovat kuulleet sen isoisiltään. Sanotaan että paljon ihmisiä tuossa taistelussa tapettiin ja heitettiin kallioilta Creuse-virtaan. Sentähden kuullankin ääniä, joita ei kukaan tunne, lakkaamatta huutavan:
Suolaa! Suolaa!
Kun seudun aasit kuulevat tämän huudon, niin ne heti, korvat taaksepäin käännettyinä ja häntä jalkain välissä riippuen, juoksevat ikäänkuin pahahenki ajaisi niitä takaa.
Samassa seudussa ilmautuu tuon tuostakin huhu isosta käärmeestä. Vuorenloukoissa elää tuhansittain kyykäärmeitä, joista ei kukaan pidä väliä, kosk'ei niiden sanota milloinkaan tehneen pahaa ihmisille. Mutta seitsen-sylinen käärme, jolla muka on ihmisen pää on ainoa, jota kammotaan. Luultavasti on se sama käärme, joka ennen muinoin Chateaubrun'in ison tontin vankikopissa söi kolme vankia.
Sittemmin on se useampia kertoja ilmestynyt, ja vuonna 1857 tuli koko maakunta liikkeelle, kun paimentyttö oli pensaassa sen nähnyt. Kuudettakymmentä miestä oli sitä etsimässä; mutta niinkuin tavallisesti, ei mitään nytkään löydetty.