EP-NELL'IN TONTTU.
Ep-Nell'in kiven alla istua kyyristelee pahan-ilkinen tonttu. Se on sitä lajia haltiaisia, joilla on häntä ja ne ovat pahimmat. Vaikka niiden oikeastaan tulisi suojella ja hoitaa hevosia, peljättävät ja rääkkäävät ne niitä kuitenkin ja tekevät ne vauhkoiksi.
Maurice Sand.
Georgeon oli tonttu siinä osassa Berryn maakuntaa, jota kutsutaan Loiren laaksoksi. Minä sanoin oli, koska se nykyaikaan on joutunut vallan unohduksiin, jonka tähden jo kolmekymmentä vuotta takaperin täytyi kuolleitten vanhuksien taruista näitä asioita tiedustella, jos mieli unhotuksen vuolaasta virrasta onkia tuota salaista nimeä, jota ei saanut kirjoittaa, "ei paperille, ei puulle, ei liuska-kiveen eikä mihinkään muuhunkaan kiveen, ei vaatteelle, ei maahan, ei tomuun, eikä edes pilvistä tulleesen lumeen." Tuota kauheaa nimeä, jota käytettiin salaisimpiin ja tärkeimpiin loihtumisiin, ei saatu muulla tavalla ilmoittaa noidiksi alkaville oppilaille, kuin kuiskaamalla sitä heidän korvaansa; eikä saanut heille mainita enempää kuin kolme kertaa. Jos sen unhoittivat, niin he saivat pitää sen omana vahinkonansa. Heidän oli muka uudesta maksaminen, saadaksensa sen vielä kuulla.
Tuota nimeä ei missään tapauksessa saanut sivullisille ilmoittaa eikä koskaan ääneensä mainita paitse yön pimeydessä ja täydellisessä yksinäisyydessä. Se, joka minulle tämä nimen ilmoitti, oli itse sattumuksesta saanut sen kuulla eikä asiaa yhtään uskonut. Kuitenkin hänkin jälestäpäin katui sitä minulle sanoneensa ja palasi pyytämään minua pitämään sen salassa.
— Minä olen tänä yönä nähnyt pahaa unta, sanoi hän; ja kolme kertaa on akkunanikin paiskattu selälleen, vaikk'ei ketään paitsi minua ole ollut huoneessani.
Mikä Georgeon'in arvo ja virkanimi pahain henkien valtakunnassa oli, siitä en minä ole voinut saada selkoa. Tuota salaista henkeä täytyi kutsua tiehaaroissa tai vanhain, pahassa huudossa olevain puitten alla, jos tahtoi saada sitä nähdä. Oliko sillä itsellä valtaa joidenkuiden luonnon-voimien ylitse, taikka oliko se vaan välittävänä sanansaattajana helvetin ja velhoojan välillä? Kenties perkele muinoin oli vienyt Georgeon-nimisen miehen muassansa ja ehkä se onkin hänen kirottu sielunsa, joka siitä alkaen on ottanut työkseen johdattaa muitakin sieluja kadotukseen.
Georgeon oli puoleksi näkymätön, niin muodoin ett'ei häntä saanut nähdä muulloin kuin pimeinä öinä tahi paksun sumun kautta. Silloin sai nähdä inhimillisen hahmon, joka oli luonnollista ihmistä suurempi; mutta tuon hahmon puku, kasvonpiirteet ja vartalon erityisyydet pysyivät aina näkymättöminä taikka niin epäselvinä, että oli mahdoton pitää niitä muistossaan, eikä sitä voinut tuntea edes äänestäkään, jos useamman kerran tapasi sen. Sitä piti joka kerta kutsua nimeltä sanoen:
— Sinäkö se olet, jonka kanssa minä haastoin sinä ja sinä yönä ja siinä ja siinä paikassa?
Jos se ei vastannut: Minä olen! oli sitä epäileminen eikä sille saanut kertoa mitä edellisissä haasteluissa oli puhuttu.
Salasiko siis Georgeon itseänsä koetellaksensa noidan varovaisuutta ja älyä taikka lieneekö velho niin varovainen, että hän epäilee perkelettä vielä senkin jälkeen, kun he ovat liiton tehneet ja hän on jo hänelle antautunut.
Ainakin se on varma, että rahvas luulee viekkaudessa vetävänsä vertoja itse paholaiselle ja että koko Ranskan ihmeelliset tarut puhuvat kelpo pojista, jotka ovat osanneet pettää pirua kiertämällä häntä hänen omiin pauloihinsa.
Kauniimpia näistä taruista on satu "rakastuneesta tontusta", jonka "Normandien ihmetten"-nimisen kirjan tekijä kertoo ja jossa löydämme talonpoikais-puhetavan koko suloisuuden.
Tämä tonttu oli ihastunut erääsen kauniisen talonpojan vaimoon ja joka ilta hänen kehrätessään valkeansa ääressä, tuli se istumaan takan toisessa loukossa olevalle jakkaralle. Vaimo huomasi sen läsnäolon ja sen himoavaiset silmäillykset ja ilmoitti asian veljellensä, joka pukeutui vaimonsa vaatteisin, istui hänen sijallensa ja rukillensa, jossa hän haltijaa odottaessaan oli kehräävinänsä.
Tämä tulee, katselee pitkään outoa kehrääjää ja sanoo:
— Missä on eilisiltainen kaunotar, se joka kehrätä hyrryttelee ja aina rukkia pyörittelee; sinä vaan pyörää kääntelet ja vääntelet etkä kehrätä hyristele?
Mies ei vastaa mitään, vaan vartoo että tonttu kävisi jakkaralle istumaan, josta sillä on tapana palavalla himollisuudella katsella talon emäntää ja johonka oli kavalasti asetettu valkeassa punaiseksi kuumoitettu halstari. Haltija käykin istumaan, mutta polttaakin häpeällisesti häntäänsä, kirkaisee kauheasti ja sanoo:
— Kuka tämän ilkeän ilkeyden minulle teki? Tuoko kaunis kaunokainen, joka aina pyörää pyörittelee?
— Ei, vastaa mies, vaan minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä hyristele!
Vihastuneena tästä lentää tonttu ulos takanpiipusta kutsuaksensa katolla lystäileviä tovereitaan avukseen.
— Mitäs huudat, huudat? kysyvät ne häneltä.
— Minä palan, palan!
— Kuka sinua poltti, poltti?
— Minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä hyristele.
Tuo vastaus kuului niin tyhmältä toisten haltijain korviin, jotka muka ovat sangen leikikästä luontoa, että kauniin kehrääjän mies kuuli niiden nauravan ikäänkuin hullut, ulvovan, ilkamoivan ja ajavan rakastunutta tonttu-parkaa takaa.
Mies oli tästä mielissään, koska oli peljännyt saavansa koko haltija-joukon kimppuunsa; eikä hänen vaimoonsa rakastunut tonttu uskaltanut enään uudestaan tulla hänen huoneesensa.
Tästä normandilaisesta tarusta löytyy Berryssä jonkunmoinen toisinnos, joka on paikallis-olojen suhteen johonkin määrin muuttunut.
Tämän toisinnoksen haltijalla eli tontulla — taru ei tiedä tyyni sanoa mihinkä pahain henkien luokkaan se oikeastaan kuuluu — ei ensinkään ollut rakkautta mielessä. Pahan-ilkinen kuin piru ainakin, se ei muuta ajatellut kuin saada suututtaa villoja kehräävää vaimoa. Tämä haltija ei katsellut häntä hellästi, vaan sotki ja katkaisi häneltä langan voidakseen sill'aikaa, kun hän sitä paransi, puikahtaa leipä-hinkaloon varastamaan kakkuja, joita lapsia varten oli pantu säästöön.
Vaikka vaimo heti huomasi tämän viekkaan juonen, niin hän ei ollut mitään näkevinänsä, vaan tarttui hiljaan haltijan pitkään häntään, kiinnitti sen villalankaansa ja rupesi sitä rullalleen vääntämään.
Haltija ei heti sitä huomannut, koska se paraikaa oli toimessa syödä jäntystää juusto-kakkua suuhunsa. Mutta kun rullalle oli kiertynyt jo viisi kuusi syltä sen häntää, niin se vihdoin tunsi sen ja rupesi huutamaan:
— Voi häntäni! Häntäni!
Kehrääjä ei pitänyt tästä lukua, vaan yhä rukkiaan polkien alkoi hän laulaa: "Pyöri, pyöri, pyöräseni!" niin väkevällä äänellä ja pitäen rukillansa niin suurta melua, ett'eivät toiset katolla väijyvät peikot kuulleet toverinsa valituksia ja kirouksia. Tämän oli pakko antautua, ja paholaisen nimessä vannoa, ett'ei hän enää milloinkaan tulisi tähän taloon käymään.
Muutamien tarujen mukaan kehrääjäin lankaa katkaiseva ja sotkeva haltija onkin naishenki, se on paha haltijatar. Lapsuudessani tunsin minä vanhan eukon, jolla semmoisissa tilaisuuksissa oli tapana sanoa: "Jopa haltijatar on käynyt täällä sotkemassa!" ja hän teki kädellään ristin-merkin manataksensa ja karkoittaaksensa tuota ilkeää haltiatarta.
Berryn satujen haltijoissa on sekä hyvän- että pahanluontoisia. Ne haltijat, jotka tallissa hevosia sukivat ja joidenka ruoskan huimauksia ja käskyjä talon rengit väliin kuulevat, ovat sangen viattomia olentoja, jotka ihmisen lähestyessä pakenevat. Samaa lajia ovat myös ne tontut, jotka laitumella ajavat hevosia takaa ja sotkevat niiden harjaa itsellensä polustimiksi, koska ne ovat liian pieniä pysymään hevosen selässä ja siitä syystä ratsastavat sen kaulalla. Koko niiden pahuus rajoittuu siihen, että ne toisinaan saattavat murteumaan tahi kuolemaan semmoisia tammoja, joilta otetaan harja, minkä ne ovat palmikoineet ja solmeilleet käytettäen itsensä.
Tontun lempi-hevosia nimitellään kihara-hevosiksi ja ennen muinoin niitä pidettiin muita hevosia parempina ja vireämpinä. Haltijan sukimat tammat pidettiin hyvinä siitos-eläiminä ja tuottivat hevois-markkinoilla omistajalleen hyvän hinnan.
Vielä meidänkin aikanamme on monta ihmistä, jotka uskovat talli-tonttuin todella olevan olemassa. Jokainen keski-ikään elänyt mies, joka on hevois-kasvattamista harjoittanut, on sen nähnyt ja sitä niin vahvalla valalla vakuuttanut, ett'ei kenenkään sovi sitä epäillä.
Tätä tonttua ei tarvitse peljätä eikä vihata, koska ei se milloinkaan tee pahaa. Kaikki sitä kuvailevat samanlaiseksi. Se on vähälännän kukon kokoinen ja sillä on tulipunanen kukon-harjakin. Silmät ovat tulesta ja vartaloltaan on se varsinkin siro-kasvuisen pienen miehen näköinen, paitsi että sillä ihmis-kynsien asemesta on linnun kynnet. Sen hännästä on eri tuumat; muutamat sanovat en olevan suljista; toiset taas vakuuttavat, että sillä on tavattoman pitkä rotan-häntä, jota se käyttää ruoskana pakoittaaksensa ratsuaan juoksemaan.
Pohjois-Ranskassa taas pidetään näitä lintu-kotolaisia varsinkin häijyinä, koska ne huviksensa vievät kulkevaisia eksyksiin. Marche-nimisessä maakunnassa ovat kaikki haltijat vaarallista ja ihmisiä vihaavaista laatua ja niiden toimi on vartioida suurien kivien alle kätkettyjä aarteita.
Onneton se, joka uteliaisuudesta tai vielä pahemmin kunnianhimosta yön-aikana tulee makailemaan näiden kivien ympärille, jossa muinais-tarun ijäinen salaperäisyys vallitsee. Tontut ryntäävät heti hänen hevosensa kaulalle, paiskaavat hänet maahan ja pieksävät pehmeäksi.
Keinoja kuitenkin löytyy niitä vastaan, vaikka onkin rohjennut ruveta niiden tapoja ja mielijohteita tiedustelemaan. Tavallisesti ne ovat tyhmämäisiä ja ainoastaan vaivoin voivat ne puhua ihmisen kieltä. Samoin kuin Normandien ja Bretagnen tontuilla, on niilläkin se tapa, että kaksi kertaa perätysten matkivat samaa sanaa voimatta sitä kolmatta kertaa lausua.
Muuan aarteiden hakija näki kerran lintu-kotolaisen, joka seisoi magneeti-kehässä ja hyppi hänen edessänsä heikolla ja karkealla äänellä hänelle lakkaamatta hokien:
— Pyörrä pois, pyörrä pois!
Mies seisahtui äkkiä ja vastasi:
— Minä pyörrän, pyörin ja hyörin!
Tonttu ei tuota ymmärtänyt, vaan arvellen sitä joksikin manaukseksi, jota sen ymmärrys ei voinut käsittää, laski se miehen menemään ja hyppäsi kivelle, jonka se saattoi niin nopeasti kääntymään ja pyörimään, että se iski tulta. Mies ei uskaltanut sitä lähestyä, ja vaikka hän pääsikin esteettä palaamaan, niin oli lintu-kotolainen kuitenkin häntä niin pyörittänyt ja helvetin-kiven ympärillä tanssittanut, että hän kotiin saapuessaan vieläkin pyöri ikäänkuin kiekko ja kaatui väsymyksestä ovensa eteen.